perjantai 5. elokuuta 2016

Vermeet tekevät taiteilijan?

Aina tulee törmättyä tietyin väliajoin aiheeseen välineurheilu. Milloin koirarintamalla, milloin valokuvauspuolella. Välineiden arvolla ja summalla mitataan ihmisen kykeneväisyyttä omassa lajissaan ja harrastuksessaan. On se laji sitten koirapuolella suojelu tai agility, valokuvauspuolella potretti tai dokumentaarinen, ihan sama kummasta on kyse, välineurheilu on yksi suurimmista puheenaiheista. Ja sen pohjalta ihmiset tuomitaan hyvin usein.

Onhan se totta, ettet sinä yksinkertaisesti kovin suurella nousujohdanteella lähde harrastamaan suojelua porokoiran kanssa tai agilityä mastiffin – kyllä, nämä ovat järjellä pääteltäviä asioita. Mutta sitten on se ainainen välinekysymys onko esimerkiksi rotikka suojeluun liian ”kehno” verrattuna sakemanniin? Onko porokoira liian ”kehno” agilityyn verrattuna bordercollieen? Johtopäätökset tehdään rodun perusteella, eikä yksilöpoikkeuksille anneta minkäänlaista arvoa. Moukantuuriksikin sitä on kutsuttu.


Onko Berra-merkkinen treeniilivi huonompi kuin Gappay?
Palkkaantuuko koira paremmin neljänkymmenen euron narupallolla kuin kahdenkympin?
Voitetaanko agilityn SM-kultaa vain niillä kalleimmilla, agilityyn tarkoitetuilla lenkkareilla?

Voitetaanko valokuvauspalkintoja ainoastaan hienoilla ja kalliilla vermeillä?
Onko Canonin runko huonompi kuin Sonyn?
Voiko kalustoa paiskoa mielinmäärin kahdensadan euron kameralaukussa?

Tekevätkö vermeet sinusta taiteilijan?

Kysymyksiä pohdittavaksi.


Itse lukeudun valitettavan usein koirapuolella niihin, jotka haluavat panostaa vermeisiin. Minulla on Gappayn treeniliivi ja -housut, kyllä. Hypistelen kaupassa aina niitä hienoimpia (ja tietysti kalliimpia) pantoja, liivejä, valjaita jne. Mutta minulla on porokoira? Ja valkkari? Ei kovin kummoista välineurheilua rotutasolla, jos puolelta väestöltä tämän harrastusalan joukosta kysytään. Toisaalta, voisiko alitajuntani tiedostamatta paikata jotakin puutetta rihkamalla?
         Tämä blogiteksti välineurheilusta on kuitenkin lähtenyt liikkeelle enemmän valokuvauspuolelta, joten sen vuoksi tämä tulee painottumaan sille puolelle lähes kokonaan. Tällä hetkellä omassa elämässäni vuoristorata kyyti on laittanut ajattelemaan enemmän valokuvausta kuin koiramaailmaa – vaihtelua.


En ole sanomassa, että älä koskaan panosta kalustoon – tulos on aina sama. Ei, minä sanon, että älä odota hyviä kuvia nollien lisäämisellä hintalappuun. Kolme kuukautta kuvanneena se on ihan sama kuvaatko täyskennolla ja ällälinsseillä vai cropilla ja viilipurkilla. Yhtä paljon (tässä tapauksessa vähän) sinä niistä saat irti. Karua, mutta totta. Voit käydä kursseja, voit pyytää ammattilaista näyttämään kädestä pitäen miten mikäkin tehdään, mutta silti. Aloittaessa se kaikki on ihan samaa paskaa.
         Kehittyminen on sitten toinen juttu. Jos sinulla on varaa satsata välittömästi paljon kerralla, ja kehittyä samaan tahtiin kuin halvemmillakin vermeillä kokematta vararikkoa, go for it. Mutta älä odota parempia kuvia tai taiteellista ihmettä paremmalla kalustolla. Oli kamera sitten kallis tai halpa, on siinä silti paljon nappuloita ja pieniä niksejä, joiden opetteluun menee aikaa. Kukaan ei ole seppä syntyjään, se on hyvä muistaa.

Sitten on niitä (minä), jotka kitisevät, etteivät voi kehittyä enää enempää croppikalustolla. Joo, vitunmoista tekopyhää paskaa. Kolmen vuoden täyspäiväiselläkin croppikuvaamisella on yhä kehittymisen varaa jokaisella alan harrastajalla ja ammattilaisella. Puhummehan sellaisesta harrastuksesta/ammatista/lajista, jossa kukaan ei tule koskaan valmiiksi. Emmekä ole vielä päässeet edes aiheeseen kuvankäsittely!


Sanotaan, että valokuvaamisessa oman tyylin löytäminen on tärkeää. Tarkoittaako se valmiiksi tulemista?

Tasainen laatu ja tunnistettavissa oleva kädenjälki on ihailtavaa, mutta minun mielestäni niin pirun pitkästyttävää loppujen lopuksi. Olen seurannut monia erilaisia valokuvaajia, jotka ovat löytäneet sen oman tyylinsä ja vain... jääneet paikoilleen. Mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu; vain samanlaisia, samoilla asetelmilla tehtyjä ruutuja samoilla käsittelyrutiineilla. Tylsää! Missä on uuden oppiminen ja kokeileminen? Erilaisuus ja edelleen kehittyminen?
        Jos täysin rehellisiä ollaan niin minua pelottaa itseni kohdalla paikalleen jämähtäminen. Kuvitella, että tulisi joskus täysin valmiiksi. Ei olisi enää kokeiltavaa, muokattavaa tai epäonnistumisen todennäköisyyttä; olisi vain valmis. Se voisi olla hienoa ensimmäiset kuukaudenpäivät, kunnes mielipuolisuus repisi harrastuksen käsistä.


Varmasti monen mielestä minun on nyt hyvä puhua täyskennon ja ällälasin omistajana. Olisiko minulta tullut samanlainen postaus vielä croppikennolaisena, tuskinpa. Täyskennolla kuvaaminenkin on vaatinut tietynlaista totuttelua ja samalla kuvien onnistumista. Lähtökohdat ovat samat; asetukset ovat säädettävissä samalla tavoin, mutta muuten homma onkin aikalailla jälleen uuden oppimista.
       Napit ovat eripaikoissa kuin vanhassa rungossa, ISOarvolla pystyy pelaamaan enemmän hämärässä ja ylipäätänsä vain ominaisuuksiltaan koko runko on erilainen. 6Dn ominaisuuksiin kuuluu wifi, mutta olenko käyttänyt sitä kertaakaan? No en. En ole edes kokeillut. Ties mitä muita suuria ominaisuuksia on jäänyt tyystin kokeilematta, koska minä menen sillä mikä on tuttua. Ja se on virhe. Monta kertaa olen toivonut lisää aikaa vuorokauteen, jotta voisin edes perehtyä kamerarunkoon kunnolla.

Välillä minua kismittää suunnattomasti ihmiset, jotka satsaavat isolla rahalla kameraharrastukseen ilman minkäänlaista tajua kuvakulmista, rajauksesta tai kuvankäsittelystä. Useimmiten tällaisia ihmisiä ovat he, jotka näkevät kaverilla/harrastajatoverilla hienoja valokuvia ja vain toteavat: ”Kyllä minäkin osaisin” tai ”Minun on pakko pystyä parempaan.” Voi hampaiden kiristys kuinka sapettavaa porukkaa.

            En tiedä, johtuuko se siitä, että itse olen saanut kärsivällisesti kerätä roposet kameraharrastukseen, vai siitä iänikuisesta kitinästä kun tuloksia ei saavuteta sillä suurellakaan rahasummalla. Sama pätee pokkarikuvaajiin; ostetaan järkkäri niin homma lähtee oikeasti toimimaan. HUOH.


Itse lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät halua yrittää mitään uutta, missä varmasti epäonnistuu ensiyrittämällä ja vielä seuraavillakin kerroilla. Lapissa työharjoittelussa olleena suopungin heittäminen oli aluksi aivan hirvittävää; se oli uutta ja epäonnistuminen todennäköisin vaihtoehto. Ja niinhän siinä kävi, minä epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Sain hioa tyyliä ja tähtäystä monen monta kertaa ennen kuin sain suopungin sinne minne kuuluikin; liikkumattomaan keinunjalkaan. Seuraavaksi tähtäsin pystyssä olevaan talikkoon ja kottikärryihin. Epäonnistuen ja onnistuen. Ja nyt jo olen kisanälkäinen.

Taiteen parissa se ei kuitenkaan päde - epäonnistumisen pelko. Taidetta syntyy usein epäonnistuessakin, tällä harrastusmuodolla on sellainen hauska tapa yllättää meitä. Ja mikä tärkeintä; taiteen parissa saa olla vapaa.
        Erityisesti omien töidensä parissa kun deadlineja ei ole tai odottavia maksavia asiakkaita ihminen saa olla vapaa. Ja vaikka asiakas odottaisikin minulta töitä, saan silti olla vapaampi ja rauhassa enemmän kuin muiden harrastusten ja töiden parissa. Siksipä taide ja taiteellisuus onkin minulle hyvin tärkeää, enkä voi sietää ihmisiä, jotka yrittävät olla taiteellisia ilman minkäänlaista näkemystä.


Voiko ihminen oppia taiteelliseksi?

Sitä minä en tiedä. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kehittänyt itselleen taiteellisen silmän ja käden todistettuaan ensin sellaisen olemattomuuden. Joko minulla ei ole riittänyt kärsivällisyys tai oppijalla mielenkiinto tulosten tekemiseen, mutta nämä ovat tapahtuneet vain lähipiirissäni. En lähde yleistämään, ihminen oppii monia asioita, ja miksipä taiteellisuus ei olisi yksi?


Minulta on monesti kysytty neuvoja valokuvauksessa; miten olen oppinut kuvaamaan/käsittelemään valokuvia, ja voisinko kirjoittaa blogipostauksen aiheesta? En. Syy on hyvin yksinkertainen: ei siitä ole hyötyä. Kuka tahansa voi katsoa tutoriaaleja ja/tai työprosessivideoita youtubesta, jossa on kymmenen kertaa lahjaakkaampia ihmisiä kuin minä. Enkä luultavasti osaisi sanallisesti kertoa tarpeeksi lyhyesti miten missäkin toimin. Suullisesti ja konkreettisesti näyttäen homma voisi tietysti olla ihan eri. Puhuiko joku niistä workshopeista? (just kidding.)

Ja koska aiemmin povailin juttua kuvankäsittelystä, niin ehkä siitäkin on hyvä sanoa muutama sana. Miten osaan käsitellä kuvia? Muutama postaus sitten oli puhetta filttereiden ja valmiiden presettien käytöstä, ja niitä minä käytänkin tällä hetkellä ahkerasti. Otan valmiin presetin lightroomissa, lämäsen sen kuvaan ja alan jatkojalostamaan sitä eteenpäin niin kauan, että olen lopputulokseen värien ja valon osalta tyytyväinen. Sieltä kuva jatkaa matkaansa photoshoppiin kuvasta riippuen pidempään jatkokäsittelyyn tai hyvin yksinkertaiseen. Fiilis ja kuvan sisältö riippuu prosessin pituudesta hyvin paljon.
       Tämän postauksen kuvista esimerkkinä susiveljesten synkkä kuva: sen parissa meni yksi ikä ja terveys niin lightroomin kuin photoshopinkin puolella. Mutta lopputulos on hyvin erilainen ja olen siihen tyytyväinen, synkkyys on alkanut jälleen olemaan aiheista mukavin.

Kuvankäsittely on myös hyvin pitkä ja loputon suo. Uskon, että siinäkin osassa valokuvausta valmiiksi tuleminen on mahdotonta. Youtubesta löytyy vaikka ja mitä kokeiltavaa ja opittavaa, ja toisinaan 20 minuutin tutoriaalin ahmii hetkessä. Ja oho, kolme tuntia onkin vierähtänyt yrittäessä samaa lopputulosta. Niin minulle käy usein, ja niin minä kehityn. Luulisin. Uskoisin. Niin, ja tietysti kokeilemalla.



Minun on sanottu kehittyneen huimasti lyhyessä ajassa. Minulle ovat tulleet sanomaan ihmiset, joita itse ihannoin, että he ovat kateellisia kehittymiselleni. Sellaisen kuuleminen saa vilunväreitä aikaan. On ihmisiä, joiden töitä minä palvon ja ihailen ja toivon joskus kehittyväni yhtä taiteellisesti lahjakkaaksi, ja he sanovat kadehtivansa minua. Ihan oikeasti, bless you people. Te ootte mahtavia, mä yritän vain pysyä kintereillä!

Olihan Suomen Kennelliiton kanssa solmittu kuvaussopimus huikean iso juttu ja merkki siitä, että tässä hommassa tekee edes jotakin oikein. Sen myötä olen rohkaistunut mainostamaan omia töitä enemmän ja luottamaan siihen, että tää kaikki on ok ja kokeiltavaa riittää aina yllin kyllin. Se toi itsevarmuutta, jota tietämättä kaivattiin tähän sielukoteloon.

Ja kerran nähtävästi tämäkin aihe lähti laukalle ja vähän kiertämään, niin välineurheiluahan tämä kaikki on, mutta se tärkein väline olet sinä itse sekä koiranohjaajana että valokuvaajana. So keep your head up!


-J, N & N

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen teksti ja tunnistan itsenikin rivien välistä. Itselleni valokuvaus on ollut huonon muistin tukena erittäin tärkeä asia. Ensimmäinen kamerani oli hp:n alle 100e kamera, jolla kuvasin paljon. Ensimmäisen järjestelmäkameran nikonin d60 sain rippilahjaksi, jonka jälkeen kamera on kulkenut joka reissulla mukana. Seuraava hankinta oli nikonin d5100 kun suljin meni edellisestä rikki. Voin myöntää etten vieläkään ymmärrä kuvauksen perusteistakaan hölkäsen pöläystä, mutta kuvaaminen on itselleni henkilökohtaisesti erittäin tärkeää. Onhan se järkkäri helpottanut kuvaamista paljon, mutta vähistä rahoista ostettuna se on myös ollut itselleni arvokas. Samoin ne kaksi tai kolme läppäriä jotka olen täyttänyt muistin osalta ääriään myöten täyteen kuvista samoin yhden ulkoisenkovalevyn.
    Koiramaailmassa pelataan välineillä paljon samoin muotiroduilla, mutta se onkin sitten toinen ikuisuusaihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvaaminen on lähes yksilökohtaisesti jokaiselle ihmiselle erilaista ja sitä, miten sitä haluaa elämässään hyödyntää (työ, muistot jne.). Hienoa, että se on sinulle tärkeää kalustosta riippumatta! :)

      Poista
  2. Ja onnea sopimuksesta kennelliiton kanssa! :)

    VastaaPoista
  3. Keep your head up indeed! Otat upeita kuvia <3

    VastaaPoista
  4. Todella mielenkiintoinen ja pohdintaa herättävä teksti!

    Itse aloitin valokuvauksen harrastuksena noin kaksi vuotta sitten, kun aloin käyttämään vanhempieni järkkäriä enemmän ja enemmän. Sitä ennen oli tullut kuvattua pokkareilla, joilla tuli lähinnä räpsittyä kuvia, vaikka joskus jotain ideaakin koitin miettiä. Silloin, kun kaksi vuotta siten aloin kuvata paljon juoksin suunnilleen joka paikassa kameran kanssa. Oli intoa aina, halusin kuvata aina, ja oli hauskaakin aina. Halusin myös kehittyä, ja on mukava katsoa jälkikäteen, millaisia pieniä muutoksia on ajan kanssa tullut. Kun tajusin kuvankäsittelyn hyödyt, alkoi loputon kokeileminen ja yrittäminen silläkin saralla. Mulla oli sellainen jatkuva inspiraatio ja siinä samalla kehittyi hitaasti, mutta kehittyi kuitenkin. Kuvauskalustona tällöin tosiaan 40D ja kittilinssi, joista sama runko on mulla edelleen. Kittilinssi päivittyi 50-milliseen puolitoistavuotta sitten, kun se sanoi itsensä irti joiltain osin (zoomi ja automaattitarkennus alkoi sahata, enkä silloin tajunnut kokeilla vielä manuaalitarkennusta).

    Nyt taaseen tuntuu siltä, kuin mikään ei onnistu. Kuvat junnaavat paikoillaan. Ne eivät ole ihan hirveitä (ainakaan toivottavasti :’D), mutta niissä ei ole mitään erikoista. Ne tuntuvat toistavan koko ajan itseään, kaikki kuvauspaikat tuntuivat kuvatuilta ja mitä vielä. Kuvia käsitellessä tulee lätättyä kaikkiin melkein samantyylinen muokkaus, mikä ärsyttää. Se tekee valokuvauksesta tylsää, kun ei kokeile uutta. Itse olen tosiaan huono kokeilemaan mitään uutta tai erilaista, jos jokin tuttu ja turvallinen vaihtoehto löytyy.

    Aloitin kesän alussa sadan kuvan haasteen, mikä on laittanut aina välillä pohtimaan jotain ihan uutta, kun samaa pikkukylää kiertäessä on vähän hankala kuvata samaa koiraa sadan päivän ajan saaden erilaisia kuvia. Välillä olen kuvannut jotain muutakin, mikä on oikeastaan mukavaa vaihtelua. Loppujen lopuksi niiden muidenkin kohteiden kuvaaminen kehittää siinä koirien kuvaamisessakin, kun tulee kokeiltua erilaisia tekniikoita, joita ei koiraa kuvatessa välttämättä edes tajuaisi kokeilla. Välillä kyllästyttää samalla linssillä kuvaaminen, mikä saa aina välillä katselemaan muita linssejä (esim. 85-millinen jota olen katsellut aina), mutta uuden ostamisen sijaan päätinkin kokeilla taas kittilinssillä kuvaamista hyödyntäen niitä puolia siitä, mitkä edelleen toimivat, vaikka edellisellä kerralla useampi kuukausi sitten sillä otetut kuvat menivät pieleen ja olivat ihan hirveitä. Tällä kertaa kuvista ei todellakaan tullut täydellisiä, mutta ne olivat erilaisia ja ihan hauskaa vaihtelua.

    No joo, tuli vähän tekstioksennus tästä mun kommentista, mutta teksti herätti vaan paljon pohdintaa oman valokuvausharrastuksen suhteen.

    Onnea muuten sopimuksesta Kennelliiton kanssa, todella hieno saavutus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia pitkästä ja pohtivasta kommentistasi! On hienoa kuulla, että tekstit herättävät pohdintaa puolin jos toisin :)

      Poista
  5. Eksyin tänne blogiin, ja meni heti lukulistalle. Kirjoitat just sellaista mulle sopivaa tekstiä ja kuvatkin on upeita.
    Itse aloin kuvaamaan jonkun verran (ainakin?) neljä vuotta sitten patteripokkarilla. Kamera ei tarkentanut, en osannut kuvata ja en ymmärtänyt mistään mitään. Sitten hankin vähän paremman pokkarin sillä ei 13-vuotiaalla ollut mahdollisuutta eikä varaa muuhun. Haaveilin järkkäristä ja vihdoin puolisen vuotta sitten kesätöiden jälkeen päätin järkkäriin panostaa. Enkä kyllä vieläkään osaa kuvata tai editoida, mutta yritän. Eikä mulla kyllä ole varaakaan käyttää muuta kuin ilmaista editointiohjelmaa. No, ainakin yritän.
    Mä ihmettelen sitä muotia, että jokaisella ihmisellä pitää olla järkkäri hienoine putkineen ja sitten he ottavat suunnilleen yhden kuvan vuodessa, eivät editoi eivät mitään. Käyttävät automaattia, puolet kuvistaan ottavat kuitenkin sillä puhelimella. Miksi valuttaa sellaiset määrät rahoja järkkäriin jos ei edes yritä ottaa siitä kaikkea iloa irti?
    No, itse toivon että joku päivä voin ottaa sen verran hyviä kuvia, että niitä kehtaa minnekkään julkaista.
    Ja tuo koirapuoli:
    Rodulla on periaatteessa väliä. Sitä en ymmärrä, että joko hankitaan itselle sopiva rotu ja lähdetään sitä rotua muuttamaan jotta sille saataisiin ne tietyt ominaisuudet ja siitä tulisi hyvä kisakoira vaikka agilityyn. (tarkoitan nyt sellaista monissa roduissa näkyvää tyyliä, että suositaan ei rotutyypillisiä yksilöitä jotta saadaan esimerkiksi "moottori" paremmaksi tms) Toisaalata en myöskään ymmärrä sitä, että hankitaan rotu ja koira vain harrastuksen perusteella. Ei siinäkään ole mitään järkeä, että otetaan periaatteessa koira joka ei omaan käteen sovi vain jotta voidaan pärjätä jossakin lajissa. Itselläni on harrastuskaveriksikin hankittu koira, jolla ei olekaan hermoja ryhmässä toimimiseen. Toisaalta hankimme toisen koiran vain kivaksi näyttely- ja siitoskoiraksi (kasvattajakaveri jolta koira meille tuli sanoikin, että tästä pentueesta ei mitään harrastuskoiria sitten tule) ja kas kummaa mulla on käsissäni täydellinen harrastuskaveri. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ensin hankitaan se koira ja sitten etsitään hararstuslaji joka sopii kyseiselle koirakolle. Tietenkin jos toiveissa on vaikka agilitykoira, niin ei ole järkeä hankkia koiraa jonka vanhemmilla on esimerkiksi vähänkään heikommat lonkat tai selkä.
    Koiralle on kanssa ihan sama, että onko se lelu itsetehty vai kallis merkkilelu. Tai onko omistajan treeniliivi pinkki vai ruskea. Onhan se hauska harrastaa kalliilla ja hienolla ja kertoa kuinka "me käytetään vaan ******", mutta loppujen lopuksi ketään ei treenikentällä tai kisoissa kiinnosta kenellä oli hienoin treeniliivi ja lelu, vaan se miten treenit menivät. Samaan kategoriaan menisi myös esimerkiksi näyttelyiden helmihihna-muoti. Itse en sellaiseen koskekaan (sillä ovat epäkäytännöllisiä) ja kas kummaa koirani on monta kertaa voittanut tiensä ropiksi jne.
    Tulipa pitkä sepustus... No, ajatuksia löytyi :D

    VastaaPoista