There's nothing we can't reach, cause nothing is over

Yllä olevalla biisillä on kolme tietynlaista tarkoitusta; yksi vähän epämääräisempi, kaksi tärkeämpää.

Ensimmäinen on yksiselitteisesti oma rakkauteni Sunrise Avenuen musiikkia kohtaan. Välillä erkanen bändin kuuntelusta tyystin, mutta palatessani soittolistoille youtuben tai spotifyn kautta, kumpaan netti antaakaan enemmän periksi ja kuinka sekalaisella soitolla haluan jätkiä renkuttaa, tunnen olevani kotona. Kappaleiden sanat tuntuvat kaikuvan takaraivossa pitkään ja löydän itseni niiden keskeltä mitä oudoimmista tilanteista. Sunrise Avenue, tuo Suomen siunaus musiikkibisneksessä!

Sepä oli se vähäpätöisempi tarkoitus, kaksi erilaista edessä.

Toinen tarkoitus valaistui sunnuntaiaamuna (17.5.). Heräsin sohvalta kello 12 aamupäivästä ja ajattelin päivän alkavan samalla tavoin kuin aina ennenkin. Suunnittelin agilityradalle lähtemistä Norin kanssa ja iskin puhelimen laturinnokkaan lähettääkseni viestiä treenikaverille aikatauluista. Käänsin kylkeä nähdäkseni Norppaolennon jossain olohuoneen nurkassa, mutta muutaman sekunnin ajan en nähnyt sivusilmällä kuin Papin kerällä sohvan vieressä. Hetken ajattelin pökätä sitä takamukseen herättääkseni sen, kunnes heräsin takaisin todellisuuteen tajutakseni pökkäyksen kohteeni olevan vain vaaleat, myttyyn jääneet housut.

Silloin tällöin ajattelen Papia useasti tai vähän vähemmän. Tilanteesta riippuen. Viime viikolla tulostin kymppikuvia koululla ja totta kai siellä ainakin yksi kuva Papista oli. Ja nyt se on seinällä pienissä kehyksissä, johon pienen koiran suuri sydän on vähän liian ahdas. Papin kuva löytyy myös vähän isompana seinältä, suunnilleen A4 arkilta, kehyksissä sekin. Papi on kuvissa aina läsnä; on vanhempia kuvia, joissa valkoinen perhonen on nuori, sitten viimeisen kesän kuvia. Kesän, jonka ei ajateltu olevan viimeinen.

Jos väittäisin, että minulla ei ollut Papin kohdalle minkäänlaisia suunnitelmia, valehtelisin aikalailla. Vuonna 2007 ensimmäistä kertaa tuomaria purrut, myöhemmin näyttelyhommista eläkkeelle jäänyt ja äitini katon alle muuttanut perhonen olisi saanut minun puolestani debytoida vähintään kerran veteraanikehässä mätsäreissä. Sen puremisen uhallakin. Olin ajatellut treenata syksyllä Papin mätsärikuntoon ja sitten sen kanssa olisi suoritettu ainakin se yksi vetskukehä ja sillä selvä. Ehkä listalla olisi ollut muutama temppukin, jotain todella yksinkertaista kuin ympäripyöriminen tai tolpan kiertäminen. Samat, mitkä Nori oppi todella nopeasti.

Eniten Papia ajattelen antaessa ylös-käskyn Norille. Käskyn tarkoituksena on pihaltamme juosta rappuset ylös kiviterassille kolmen askelman verran. Nori kyllä suorittaa tehtävänsä niin kuin pitää ja on lisännyt siihen maustetta nojaamalla terassin metalliaitaa vasten kuin prinssi uljas konsanaan. Hassu.

Nori ei kuitenkaan ikinä ole suorittanut kyseistä käskyä yhtä suurella riemulla ja ilolla kuin Papi. Pihamme on todella iso ja sen reunaltakin Papi lähti käskyn kuullessaan painamaan tuhat lasissa rappusia kohti ylös asti ja oli onnensa kukkuloilla odottamassa omistajaa sieltä samalta laidalta, josta se oli painanut niin nopeasti ja riemukkaasti ylös. Tietysti sitä aina välillä palloillee, mikä tempun opetuksessa meni niin nappiin, että siitä tuli Papille juttu, jota se ei koskaan kyseinalaistanut ja jonka se suoritti aina samanlaisella tarmolla.

Papi ei palkkaantanut ruoalla mitenkään ja lelupalkkauskin tapahtui lähinnä pallolla. Kaikki hiottiin kuntoon sillä helvetin tennispallon voimalla. Ja silti rappusten ylösjuokseminen oli se kaikista paras juttu ikinä. Mitä ikinä teinkään oikein, olen siitä yhtä hämilläni kuin ylpeä. Sitä riemua, mitä perhosen kasvoilta näkyi ei voi pyyhkiä mikään pois mielestäni. Päivästä toiseen sama riemu, aina. Varmaan siellä jossain missä se ikinä onkaan nyt, se juoksee rappusia ylös innokkaasti ja riemua täynnä. Sen se urpo on ansainnut täysin.

Kolmas tarkoitus kappaleella on minun ja Norin välinen treenisuhde. On ylä- ja alamäkiä, vaikeita hetkiä ja päiviä kun tekisi mieli vain paiskoa kaikki treeniajatukset ja etenemiset nurkkaan. Joskus niitä päiviä tuntuu olevan paljon enemmän kuin onnistumisia, mutta kun tulee onnistumisia, tuntuu helvetin hyvältä ja sehän taitaa tämän jutun suola ollakin.

Tehtiin sunnuntai-iltana omatoimiset treenit, jotka suunnittelinkin aamupäivästä ja perkele, että toi elukka loisti. Puomipelosta ei tietoakaan kun tehtiin sitäkin estettä nyt ulkoradalla - tai ehkä vielä pientä arvellusta oli, mutta tuosta on niin peijakkaan hyvä jatkaa nopeuttamaan. Pussi sujui täysin ongelmitta, ei epäröinyt hetkeäkään. Treenikaverin sanoin: "Hienoa nähdä, kuinka Nori toimii ja ainoat virheet tekee omistaja itse." Nimenomaisesti. Se virhe, mikä tallentui videollekin oli oma ohjausvirhe. Itselle se oikealla puolella ohjaaminen on vaan niin vaikeaa.

Puomipelkoa ei nähty tänään ja tuosta on hyvä kerryttää vauhtia lisää! Ohjaaja mokasi radalla, mutta hienosti Nori teki silti - ei pussistakaan ollut hankaluuksia!
Posted by Jonna Mäkinen on 17. toukokuuta 2015

Nori loisti siis kuin mikäkin maantiekiitäjä. Renkaaseen irtoamisessa ei minkäänlaista ongelmaa, ei ihmetellyt sitä esteenä, vaikka sen suorittamisesta olikin aikaa. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä, mitä tuon osaaminen ja onnistuminen sai aikaan. Mahtavat treenit, aivan hillittömät. Jes!

"Kulta pieni, mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin..."

Pari viikkoa sitten, kolme päivää ennen 18-vuotissyntymäpäivääni, jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni saattamaan nelijalkaisen ystävän viimeiselle matkalleen. Oli harmaa lauantai-iltapäivä, vettä ei satanut, mutta myöhemmin alkoi tihuttamaan.

Päivä ei ollut helppo, eikä koko viikonloppukaan sen jälkeen.

Nori odotti autossa. En tiedä, kuinka fiksua oli ottaa poikaa mukaan, mutta ei se ole autoa vierastanut tapahtuneen jälkeen. Ystävää se on etsinyt, ollut allapäin ja ollut pari päivää koskematta ruokaankin. Poika piti muutaman päivän suruajan itsekin, uskoisin. Olihan pieni valkea osa laumaa, johon Nori asettui ensimmäisestä päivästään lähtien.

Niin, pieni valkea perhonen lähti viimeiselle matkalleen 25. lokakuuta. Viikon syömättömyyden jälkeen, kun liikkuminenkin oli jo vaikeaa eikä uloslähteminen onnistunut kuin kantamalla, oli omistajien (minun ja äitini) vain uskottava, ettei se siitä enää piristyisi. Asiat eivät enää korjaannu niin kuin joskus ennen. Ei tule enää uusia pirteitä kevätriekkumisia, ei lumessa kierimistä tai äreitä karjumisia norppaolennolle. Ei piristyisi enää pieni valkea, olisi parempi antaa mennä edeltä.

Papi oli Norin miehen mitta ja minulle mahtava ystävä. Olin pojan vierellä loppuun asti. Papin ei tarvinnut olla yksin.

Maybe he's better than I think, maybe he can always surprise me with it

Tiistaina (26.8.) palattiin sateisessa säässä agilitykentälle. Vuorossa oli se toinen viikko, jolloin yleensä asiat ovat menneet enemmän Norin kuin omistajan mukaan, mutta tiistaina homma meni melko jouhevasti.

      Tytöt ovat kivoja, vaikka Nori on tunnustettu persemieheksi, varsinkin vähän vanhempien herrojen lähellä. Tytöt siis veivät huomiota, varsinkin kun paikalla oli Norin lisäksi kaksi spanielityttöstä. Vedettiin aika intensiiviset treenit siis pienellä porukalla. Rata oli sellainen, että omistajalla loksahti suu auki ja ensimmäinen reaktio aivoissa oli: "No way, dude. Never."

Vesisateessa saatiin treenata rataa, joka oli tällainen:

hyppy, kepit, pöytä, pituus, putki, rengas, hyppy, rengas, putkeen, hyppy, hyppy, hyppy

Kurssiohjaajalta tuli ohjeistus, että jos koira ei mene kerralla, niin otetaan sitten rauhallisesti 2 estettä ja palkkaus. Sanoi tämän meille kaikille kolmelle, kunnes lisäsi: "Tiedän kyllä, että Jonnalla on koira, joka pystyy suorittamaan tämän kerralla."

      Juu, aivan, siis totta kai. Päivästä riippuen, ehkä.

Harjoiteltiin aluksi muistamaan rata ja kyllä siinä kerrattavaa riittikin. Tiettyjä kohtia, missä piti valssata vähäsen ja muistaa käskyttää oikein ja kyllä siinä omistaja oli vähän aikaa ihan kysymysmerkkiä, mutta kyllä se rata alkoi lopulta jäämään mieleen.

Naiset ensin, vai mitä? Odoteltiin siis Norin kanssa vuoroa rauhassa ja annettiin spanielityttösten molempien mennä ensin. Oli hienoa huomata, kuinka hyvin spanielit vetivät radalla, hajut vähän veivät (vievät meitäkin AINA), mutta hienosti koirat irtosivat putkeen ja hypyt olivat todella mallikkaita!

Norppaolennon vuoron ollessa hajut olivat todella mielenkiintoisia, mutta jotenkin saatiin homma aloitettua. Hyppy, stoppaaminen keppien luo ja pujopujopujo. Yllättävää on Norin keppien suorittaminen, ei se lähelläkään täydellisyyttä ole, mutta en olisi uskonut jätkän oppivan ensimmäisen alkeiskurssin aikana suorittamaan estettä näinkin hyvin.

      Pöytää meillä ei varsinaisesti ole ollut koskaan Norin kohdalla treeneissä, sillä ollaan oltu kahdelta tunnilta pois ja kappas keppanaa, siellähän sitä oli opeteltu. Hyvin poika kuitenkin pöydälle hyppäsi, ja nuustasi. Herran jestan, pöytä näytti tuoksuvan hyvältä. Nokka ylös, odottelu pää pystyssä ja taas menoks. Pituutta ei ollut paljoa, kahden pykälän verran, siihen hyppy ja koira irtosi mallikkaasti putkeen. Siitä renkaaseen, ei epäilyksen häivääkään. Hyppy, uudelleen rengas, ei ongelmaa. Putkeen irtoaminen. Hyppy. Tässä kohtaa odotin ongelmia, kaatumista kun Nori iskeytyisi jalkoihini, mutta ei, hyppy ja viimeinen hyppy. Se oli siinä.

Ja ensimmäinen yritys oli myös koko treenin paras meidän kohdalla.

Näistä treeneistä jäi kyllä todella hyvä maku. Oli hauskaa huomata, kuinka paljon tuo pöhköpää on oppinut ensimmäisen alkeiskurssin aikana. Monia vihollisia on ollut, esteitä, joita on ollut vaikeampi suorittaa ja jotka ovat olleet pelottavampia kuin toiset. Tähän mennessä ollaan saatu puomi- ja rengaspelko selätettyä, viimeisenä vihollisena on enää keinulauta.

      Keinulaudan treenaaminen on jäänyt pois lähes kokonaan, mutta kaipa sekin tekee jonkun ovelan comebackin vielä. Onhan se jossain vaiheessa kohdattava ja opittava suorittamaan oikein, mutta annetaan sen nyt hautua kumminkin. Puomipelkohan meille tuli keinulaudasta, eikä samanlainen takapakki ole toivottavissa. Saa nähdä siis milloin pureudutaan keinulautaan.

Meidän yhdessä suosikkiblogissa toivoteltiin syksy tervetulleeksi,
mutta tässä postauksessa käytetään vielä loppukesän kuvia ^^

Kolme pientä porsasta ja iso paha susi (ja aksailua)

Kylläpä blogin puolella piisaa hiljaisuutta. Pahoittelut. Sitä se koulu teettää, varsinkin viimeinen vuosi: vähemmän aikaa kuvata ja treenata ja viettää aikaa karvakamun kanssa, vielä vähemmän kirjoittaa tekemisistä.

     Meillä menee kuitenkin hyvin! On ollut melko vauhdikasta menoa viime torstain (14.8.) jäljiltä, sillä meikäläisen palatessa koulusta kotiin valmiina viikonlopun viettoon (fridays are free!!) juoksi vastaan yhden valkean ja yhden mustan sijaan kolme valkeaa ja se yksi musta. Kolme porsasta ja iso paha susi. Tai vähemmän paha. Vähän reviiristään tietoinen kyllä, mutta ei niinkään paha.

Niin, siskoni kaksi papillonia tulivat hoitoon siskon painuessa Kreikkaan viikon lomalle, tervemenoa vaan!

Blogissa tapahtuu sillä välin kuvaoksennus.

Eipä olla ihmeellisyyksiä tehty elukoiden kanssa. Lenkkeilty ja palloa heitelty, leikitty ja reuhattu.
Siinäpä se melkeinpä kokonaan.

Norin kanssa käytiin luonnollisesti aksassa tiistaina (19.8.) ja tällä kertaa meillä oli Se Hyvä -päivä. On se kummaa kun joka toinen kerta menee aikalailla putkeen, joka toinen vähän niin tai näin. Vaikka viimekertainen treeni (josta ei ole postausta olemassa, dunno why) oli vähän takkuava, silti meidän viimeiset kaksi harjoituskertaa ovat olleet sellaisia, että Nori on ollut kurssinsa ainoa, joka on suorittanut tehdyn comboradan kerralla kokonaan, ilman pysähdyksiä tai uudelleen ottamisia.

       Oma epäilyni, miksi näin on, johtunee siitä, että Nori irtoaa harvinaisen hyvin. Toisaalta sen yksi oudoimmista piirteistä on, että jätkä ei seuraa kättä. Ei ole ikinä seurannut, nyt ehkä vähän alkanut. Kumminkin, treeneissä oli combona (mikäli nyt muistan oikein): hyppy, umpinainen putki, hyppy, (takaa) hyppy, umpinainen putki, hyppy, (takaa) hyppy.

Lisäksi ollaan reissattu sukulaisten luona viihdyttämässä heitä tällä koiralaumalla ja Ruffekin pistäytyi käymässä. Paljon on tapahtunut, vähän vielä lisää kuvia. Apuaaa.

Yritänpä saada postausvauhtia takaisin kuriin, ettei tule tällaisia kuvaoksennuksia enää.

Näkyillään!

Pojat on poikii, mut kyl Norikin jotain on osannu opettaa!

Vielä sunnuntai-iltana me nähtiin jälleen sitä yhtä ihanan vauhdikasta heelerjätkää. Ruffea. Voi pojat, kyllä se alkaa jo Norista pitää enemmän kuin on tarvis. Ja Nori siitä. Melkein yllättääkin jo, kuinka tuo minun hassu poroseni kestää sen kaiken: mahapommit, rakkaimman lelun jakamisen, ylimääräisen pentuhärvellyksen...

Aina ne ensimmäiset pari minuuttia menevät siihen, kun Ruffe niin haluisi ja haluisi Norin kanssa peuhata, mutta jokin tuossa isossa mustassa 'kaksosessa' on niin hirvittävää! Ja sitten mennäänkin jo oikein kovalla tohinalla! Mahtaakohan Ruffe haluta sittenkin isona tulla oikein isoksi ja hurjaksi porokoiraksi!

Nori on aina ollut kova kannustamaan Ruffea leikkiin, mutta ei aina ole onnistunut yrityksissään. Nyt sitten sunnuntaina näin ensimmäistä kertaa Ruffelta tällaisen eleen Norille. Leikkiin kutsuminen olikin tällä kertaa päinvastoin! Ehkäpä juuri siksi, että Norilla oli mahtava pehmolelu leuoissaan...

Papikin oli tuoksinnassa mukana, aivan ensimmäistä kertaa. Papi on jo vanhuudenhöppänä, eikä oikein pidä uusista koirista, lie mistä semmoista oppinut. Norin tulo tietysti vähän auttoi asiaan ja koirien sietämiseen, joten ei vanhus Ruffestakaan mitään välittänyt. Väisti ja ilmoitti haukulla, jos penska oli hänestä liian lähellä.

Hyvin onnistunut ilta siis!

Isoveli ja pikkuveli :3