lauantai 28. kesäkuuta 2014

I know I make mistakes, I know that I have let you down, but you love me the same

Joskus sitä vain sattuu unohtamaan, kuinka uskomattoman ja rakkaan kumppanin sitä saa omistaa...


Tänään oli se päivä, jota ollaan odotettu pitkään. Se päivä, mistä on puhuttu melko paljon ihmisten kesken - blogin puolella ei niinkään. Se päivä, joka osoittautui melkoiseksi kokemuspakkaukseksi. Se päivä, josta jäi aimo kasa muistoja.

Arapiekkalaisten paimennuspäivä!

Eilinen perjantai oli yhtä painajaista omistajalle, Nori sai ottaa lunkisti kotona. Olen ollut nyt kaksi viikkoa flunsassa, joka sisältää kamalan kurkkukivun, jumalattoman nuhan sekä ärsyttävän yskän. Kuumetta ei ole ollut, mikä on ihan positiivista, sillä silloin kun meikäläinen on kuumeessa, sitä kuumetta on myös paljon. Painajaismainen perjantai sisälsi ensin klo 7.00-15.30 mittaisen kesätyöpäivän, josta jatkui klo 17.00-21.30 iltatyöt bingokahviossa. Ei ollut helppoa ei, töistä päästyäni piti suunnata suoraan nukkumaan tulevaa paimennuspäivää varten.

Aamuinen herätys klo 8.00 pärähti soimaan. Nori ulos tarpeille, sisään, ei aamupalaa, suihkuun, vaatteet, viimehetken pakkauksia ja Kristiina odottamassa jo Kertun kanssa pihassa. Kello oli 9.30, jännitys jo vähän pinnassa. Mitä mahtaa Nori meinata lampaista? Onko sillä minkäänlaista kiinnostusta? Mitä jos se onkin vähän liian innokas ja pääsee jäähylle? Mitä jos se syö sitä lampaankakkaa ennemmin kuin edes yrittää esittää kiinnostunutta?
       Kävimme paimentamassa Woollandiassa, oli peijakkaan hieno mesta, ja mulla jo Norilla se olikin vaivaisen 15min matkan päässä! Saatiin sieltä aamupalat nokkaan ensimmäisenä, juteltiin niitä näitä muiden pentueen omistajien kanssa sekä kasvattajan ja saatiin ennakko-ohjeistusta opettajaltamme. Tehtiin selväksi järjestysvuorot ja alettiin odottelemaan jännittyneenä, mitä nuoret koirat meinaavat näistä määkivistä otuksista. Varmoilla mielin mentiin, eihän sitä koskaan tiedä!


Yläpuolella: Pihka - Arapiekka Meksikon Villikissa
Alhaalla: Väiski - Arapiekka Montezuman Kettu

Ensimmäisenä homman starttasi Pihka, pentueesta se, jota ei oltukaan nähty livenä sitten sen kun pennut olivat viisiviikkoisia. Pihka oli nätti tytteli, vähän karvaton vain, mutta kiinnostui lampaista hyvin nopeasti. Pihkaa seurasi Kerttu, yli-innokas pieni tytteli. Seuraavana Väiski, rauhallinen jätkä hoiti hommansa upeasti, sitten Makia, siskojensa mukaan innokkaasti ryhtyi hommiin.
      Sitten olikin Norin vuoro. Pentueen mustalammas yritti tehdä homman yhtä lunkisti kuin veljensä, mutta teki sen sitten vielä lunkimmin. Kuvat ehkä kertovat muuta, mutta Norista maisemien katselu oli veikeämpää puuhaa. Välillä kuitenkin tuli hyviä hetkiä, joita sitten kehuttiin ja homma jatkui hiljaiseen tahtiin. Sirma, pentujen emo, piti perää ja meni kuin vanhatekijä itsekin. Pitihän sitä vähän pennuille mallia näyttää!

Sama kierros uudestaan, kaikki käyttivät ääntänsä paljon - paitsi Nori. Kaikin puolin erilainen urpo hän pääsee olemaan, mutta niin hieno. Kakkoskierros oli vieläkin vaisumpi, mutta epäilen sen johtuneen säästä hyvin paljolti. Kylmiä päiviä kun on riittänyt ja sitten yhtäkkiä pamahtaa kuuma ja hiostava, varmasti ihanaa mustalle poropojalle.

Toisen kierroksen päätyttyä pidettiin lounastauko ja juteltiin lisää. Otettiin lunkisti mekin vähän. Puhuttavaa riitti ja kysymyksiäkin pääsi yhdeltä jos toiselta putkahtamaan ja niihin löydettiin vastauksetkin. Pian piti jatkaa hommia, kolmas kerta vielä.
      Koirista alkoi vähän jo näkyä väsymystä, mutta edelleen jaksettiin paimentaa todella hienosti. Norikin teki kolmannella kerralla aivan mahtavan suorituksen! Ja sivusta katsojilta sain kuulla, että poika katseli minua kuvin ja kyseli, että mitäs me oikein tehdään? Apua haki ilmeisesti. Mutta kyllä ulkopuolisilta tuli se yksi tuttu kommentti: "Sä olet kontrollifriikki." Heh, niinpä taidan olla, ei sitä parane kaiketi kieltääkään.


Kun oltiin kaikki saatu hommat kondikseen, sanottiin hyvästit Väiskille ja Inkerille, jotka lähtivät kotia kohti. Me muut, Nori, Kerttu, Makia sekä Pihka jatkoimme omistajien kanssa läheiselle luontopolulle tyhjentämään koirien akut lopullisesti. Mukana pyöri myös lisänä belgianpaimenkoira Muikku!


Toinen kuva:
Makia: Arapiekka Mefiston Makia

Viimeinen kuva:
Nori: Arapiekka Musta Tiikeri - Kerttu: Arapiekka Maniton Huokaus - Pihka: Arapiekka Meksikon Villikissa.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Warm words and better days ahead


Niin, vähän positiivisempia kuvia edellisen postauksen tiimoilta.

Pohjalla käytiin ja ainoa tie pohjaltahan on ylöspäin, joten... ehkä tämä tästä vielä lähtee rullaamaan. Varsinkin hyvin kannustavan eläinlääkärin sanojen johdosta. En koskaan tule unohtamaan kys. naisen kannustuspuhetta, kun kävimme uusimassa Norin rokotukset. Tuntui hyvältä lähteä eläinlääkäriltä, aurinkokin paistoi. Kyllä, vielä me noustaan täältä!

Käytiin moikkaamassa taas täällä blogissa jo kerran vilahtanutta heeleriä, Ruffea. Poika oli kasvanut yllättävän paljon sitten viime näkemän, ja vähän oli tainnut rohkeuttakin tulla pötkylään. Vielä Norin hepulit otettiin vastaan varovasti, mutta kun tuo iso hirviö kävi maate nurmelle, oli pikkurääpäle jo kimpussa.
      Itseäni jaksaa yhä ällistyttää se, kuinka Nori osaa olla kauniisti tuon pikkuisen wauvan kanssa. Nori tietää, missä mee raja, kunhan vähän saa kyörätä. Silti ollaan kauniisti eikä kiusata enempiä kun on jo kielletty. Äiti nyt oli sitä mieltä, että Nori tappaa pennun heti, jos pentu vähänkään nappaa korvasta kiinni. Pyhpah, sanon minä. Vaikka koiriin ei voi luottaa täysin 100%, en minä silti usko, että Nori pentua koskaan satuttaisi, varoittaa voisi, ja taatusti varoittaakin vielä.

Tällä hetkellä Nori kuitenkin kestää pennulta paljon.


Ja Micokin vielä porskuttaa meitin katon alla, kaipa se kohta siitä lähtee. Opettaa Norille pahoja tapoja; haukkumisen sekä reviirin merkkailua... SISÄTILOIHIN. Olen niin repinyt hiuksia päästäni ja mieleni tekisi potkaista koko papillon ulos talosta ennen kuin Nori on totaalisesti menetetty tapaus. Kovatyö Norissa on ollut, Mico on tuommoinen... rrrrotta. Muuten kyllä ihan kiva kaveri, juoksuttaa Noria ja on pojalle vähän nuorempaa leikkiseuraa.



Pieni paljastus jo tässä vaiheessa meidän syyskuusta:
Traconissa näkyy vähän erikoisempi Sherlock ja John pari ^^


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kotikoirapelkoa ja peiliin katsomista

Vähän sekavampi otsikko tällä kertaa, sitä sekavampaa tekstiä luvassa...
WARNING: Avautuminen luvassa.


Mistä sitä loppujen lopuksi aloittaisikaan? Aivan alusta? Ei, se veisi liiaksi aikaa. Ehkäpä jostain keskeltä? Tai ihan vain tämänpäiväisestä, jonka seurauksena pitäisi lähteä peiliostoksille ja keksiä jokin muu tapa oppia ohjaamaan tuota nelijalkaista ystävääni.
      Olen hajoillut pitkin iltaa varmaankin 10-20 minuutin välein tämänpäiväisestä suorituksesta agilityssä. Asiat eivät menneet niin hyvin kuin olisin toivonut, ei edes niin hyvin kuin oletin olevan mahdollista. Hajoamisella tarkoitan tietysti sitä, että olen saanut ottaa nessupaketista nessun muun kuin nuhan vuoksi. Olen istunut lattialla Norin kanssa ja hajonnut. Olen kertonut tapahtumasta läheisimmälle ystävälleni niin rikkinäisenä, että näppäimistökin ui hajoamisnesteessä.

Tätä tilannetta olen vältellyt 6. luokan jälkeen alituiseen. Mikä ikinä olisikin niin kamalaa tai vituttavaa, ei tulisi jakaa kyyneliä koko maailmalle. Iänikuiset haukkumiset äidiltä jos olemme tapelleet, pahat sanat ystäviltä tai läheisen poismeno, ei, tämä tyttö ei alentunut hajoamispisteeseen. Piti pään pystyssä ja meni eteenpäin tyytyväisenä, ei katunut, etteikö olisi hajonnut.
      On kaiketi selvää, että yli neljän vuoden pidättäytyminen räjähtää lopulta käsiin. Minulla, pieninä purkauksina.

Mitäpä tänään sitten agilityssä tapahtui?

Nori ei tehnyt paskaakaan. Okei, viimeiseksi A-esteen tuo pölliäinen suoritti, se oli meidän päivän ainoa kunnolla ja ongelmitta suoritettu este.
     Homma aloitettiin sillä, että tehtiin tuplahypyt. Joo, Nori meni sen hyvin, ei ollut vaikeakaan homma. Harjoiteltiin takaakiertoa eli koira lähetetään vierestä, jolloin sen on kierrettävä ja hypättävä este. Me ollaan harjoiteltu tätä Norin kanssa pennusta asti, se on aina kiertänyt esimerkiksi lyhtypylvään ongelmitta ja hypännyt siihen rakennetun esteen yli. Tänään? Ei minkäänlaista toimintaa. Ei, muut olivat kiinnostavampia kuin itse omistaja. Nameja on neljää erilaista mukana, ei niistä mitkään toimi. Meillä ei ole palkkaa, jolla palkkaantuisi, ei mitään, jolla motivoida.

Kyllä Nori sitten hommaa vähän alkoi ymmärtää, että tuttua kauraa tämä, mutta siinäkin meni se oma aikansa, vaikka homma on entuudestaan tuttu. Muistikapasiteetti vissiin jäässä näin kesällä?
     Jatkettiin keinuun, joka on meille se ainainen ongelma. Ei sitä tänäänkään suoritettu mitenkään mallikkaasti, hitaasti ja pakottamallahan koiraa vietiin. Neuvoja saatiin miten voi sitten yksikseen tulla treenailemaan kyseistä hommaa. Yay!

Siitä sitten puomiin ja täysi stoppi Norille. Puomi ollaan aina suorastaan liidetty läpi, ei minkäänlaisia ongelmia, mutta tänään niitä ongelmia oli sitten myös puomissa. Ohjaaja epäili, että koira kuvittelee sen olevan keinu. Väkipakolla taasen koetettiin saada koira ylös ja menemään este, menihän se sen lopulta, taasen vaan aikamoisella hikimäärällä ja pakolla.
     Tähän mennessä olin itse jo aivan turhautunut (mitä ei saisi tapahtua ikinä) ja ei Norikaan olostaan paljoa nauttinut. Kepeissä/pujottelussa olin ilmaa, nuuskiminen maassa oli paljon rattoisampaa kuin omistajan yritykset saada edes jonkinlaista kontaktia. Sitä se on aina meillä agilityssä, kontakti on kadoksissa, kuulo koiralta poissa, omistajan hermot kireällä ja ärräpäät harvemmassa.

Kaveri kysyi, miten harjoitukset menivät.

Ensimmäinen vastaus, joka tuli mieleeni ja jonka sanoinkin: "Paskaa."

Vika on omistajassa, tiedetään. Mutta ei tuo Nori mikään vuoden rohkein koirakaan ole, ei edes meidän arkielämässä, uudet tilanteet kierretään kaukaa mieluummin kuin tutustutaan niihin tai sännätään intopiukassa katsomaan. Olenkohan pilannut koirani kokonaan tämän perusteella? Olenkohan huono omistaja/kouluttaja, kun koirani pelkää tällaisissa tilanteissa niin paljon?
     Päässä pyörivät ne sanat, joita sain osakseni: "Katsopa peiliin. Koulutusvirhe, paranee omaa ohjausta korjaamalla. Ei elokuvasuorituksia taotakaan yhdellä kurssilla. Olet liian ankara. Hätiköit. Älä hätiköi, ota rauhassa. Älä pakota koiraasi. Se on vasta vuosikas, ei sen kuulukaan osata. Yritä miettiä asiaa Norin näkökulmasta. Ohjaustavan muutos. Virhevirhevirhevirhevirhe."

Ja siinä vaiheessa meikäläinen hajoaa. Ajatukset kiusaavat ja pyörivät päässä liiaksikin.
     Ei tässä pian uskalla mitään harrastaa, saati yrittää. Pilaan koiraani kaiketi vain enemmän, Nori kärsii siitä, että olen huono omistaja. Mitä teen väärin? Miten korjaan itseni, jos en näe edes virhettäni. Pyydänkö todella liikaa? Onko Nori koskaan onnellinen minun kanssani? Onko sillä hyvä olla? Luulin olevani hyvä edes jossain, edes tässä, mutta nähtävästi en olekaan. Olenko liian ankara? Olenko todella näin huono ihminen, saatika koiranomistaja? Ja miksi en vain tajua sitä itse?

tyhmätyhmätyhmätyhmä.

Huomisesta työpäivästä tulee mielenkiintoinen, ajatusten kanssa siellä kun saa olla liiaksikin. Entäpä lauantainen lammaspaimennus, jota ollaan odotettu pieni ikuisuus? Tuleeko hajoamisia sielläkin, pelkästään siitä, miten toisten koirat ovat onnellisia ja keskittyvät omistajiinsa, omani vain vöyhöttäessä paikasta toiseen kuin hullu. Kuin olisin ilmaa.
    Minussa kytee kotikoiranpelko, jolla tarkoitan pelkoa, että koirani jää vain kotikoiraksi. Niin, ettei sillä melkeinpä VOI harrastaa mitään syystä tai toisesta. Minä haluan harrastaa, en välttämättä kilpaillakaan, mutta harrastaa, edetä ja osata. En halua olla se peränpitäjä, joka ei ymmärrä koiraansa ja joka ei tee tulosta. Haluan Norin nauttivan tekemisestään. Haluan sen olevan onnellinen. Haluan harrastaa, käydä näyttelyissä, se on se mistä me molemmat nautitaan edes joltakin osin. Kommentti vain on yleensä se perinteinen: "Porokoira ei ole mikään näyttelypuudeli, älä aja rotua siihen mitä sakemmannit jo ovat." Yksi ihminenhän muuttaa sen aika nopeasti... Taas tulee lisää ajatuksia. Päähän alkaa sattua.

Yhtäkkiä haluan vain käpertyä pois ja olla rauhassa, ei töitä, ei ketään. Vain minä. Ja ehkäpä Nori, minulle se kaikkein kallein ja rakkain. Oma poika. Oma pelkuri, pieni paskahousu, jolle maailma on liian suuri. Oma lapsi, jonka äiti ei ymmärrä korjata itseään.

   

Anteeksi, Nori. Anteeksi, että olen tämmöinen.
     Anteeksi niin paljon.


(ja anteeksi lukijoille, tämä postaus on vain kamalaa rypemistä ja itkemistä omista virheistä.)

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Night without a night


Juhannus.

Yöttömän yön, keskikesän juhla. Aika, jolloin suomalaiset valmistautuvat vuoden ryyppäjäisiin ja eivät onnistu pitämään itsestään huolta. Juhannus, jona ihmisiä hukkuu ja kuolee yllättävän paljon. Meidän osaltamme, jäimme henkiin. Valokuvaus ja elokuvat olivat suurin uhkamme. Mutta siltikin, olemme hengissä!

Alemmassa kuvassa, vasemmalla Nori paljasti yhden salaisuutensa juhannuksen kunniaksi: hän ei halua tulla isoksi ja upeaksi porokoiraksi, hän haluaa tulla sakemanniksi! Mahtaneeko Riskillä olla osuutta asiaan? 

Vietimme Norin kanssa juhannus aaton ja osan juhannuspäivästä Anun (<--- blogi, klik) luona. Meininki oli mahtava, vaikka sää oli mitä oli; välillä satoi, välillä paistoi aurinko. Luontoäidillä on varmasti menossa jonkin asteen vaihdevuodet... Onneksi ei sitä lunta näkynyt, se olisi ollut vihoviimeinen tikki kyllä!
       Juhannus meni siis rauhallisissa merkeissä: valokuvailtiin, oleiltiin, tehtiin ruokaa ja vietettiin aikaa elokuvien kesken. Ai niin, ja tutustuttiin Norin kanssa ehkä söpöimpiin kissoihin ikinä! Aamukahviin ja Iltateehen!


Tai noh... Aamukahvi ja Iltatee olivat vähän erimieltä Norista:


En tiedä, mitä meikäläisen sanasammolle on tapahtunut kesäloman/kesätöiden keskellä... Välillä tuntuu, ettei tänne blogiin tule selostettua mitään, kuvia kuvien perään, joissa pönöttää Nortsa ja pari muuta uutta koira/kissa/ihmiskasvoa. Mutta ei kai se teitä häirinne? Kuvat kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa, mutta minä kun pidän niin turhasta löpinästä...
        Ensiviikon tiistaina on meidän viimeinen agilitykerta, poika on suoriutunut esteistä paremmin kuin uskoin. Keinulauta on meille ainoa, mitä Nori ei suostu suorittamaan. Ei millään. Ei edes tule koskemaan kun vetää itsensä lehmäksi maahan. Väkipakolla ollaan ohjaajan kanssa sitä viety. (Ohjaajan sanoja lainatakseni) ehkä se joskus tajuaa, ettei se ole niin kamala. Muuten kyllä olen todella yllättynytkin ajoittain. A-esteen kuvittelin olevan meille se este, jota ei suoritettaisi helpolla. Mutta mitä, poika veti sen heti kuin vanha tekijä! Muidenkin esteiden kanssa olen saanut olla ylpeä, vielä kun selätämme tuon keinulaudan niin meitä ei pysäytä enää mikään!

Heinäkuussa ei siis agitreenejä ole, mutta paikan päällä saa itse käydä treenaamassa. Mikäli kesätyöt antavat sen verran myöden (harrastuspaikka 10km päässä kotoa), niin käydään treenaamassa omatoimisesti ainakin hyppyjä ja muita pieniä ratayhdistelmiä. Ehkäpä osaavan Kannuslaisen turvin päästään totuttautumaan keinulautaankin ;)
        Viime aksassa todellakin menimme noita pieniä ratayhdistelmiä, mm. putki, hyppy, hyppy sekä puomi, hyppy, hyppy. Nori on suoraan sanottuna kamala sählä kurssilla. Se haluaisi niin mennä katsomaan muita, riuhtoo hihnassa kuin hullu eikä keskity minuun laisinkaan. Mutta. Kun on meidän vuoro, Nori näyttää virittyvän omaan tekemiseensä. Se ei enää halua muiden luo, se jää odottamaan kiltisti esteen päähän ja katsoo minuun. Odottaa lupaa. Ja kun käsky käy, Nori tekee pyydettävän taidon. Vielä kun minä itse pysyisin mukana...

Ainoastaan hyppy, hyppy kohdassa meinaa omistaja unohtaa toistaa käskynsä, jolloin Nori tietysti ryntää luokseni hakemaan palkkaa. Omistajan pitää terästäytyä! Mutta todellakin, Nori keskittyy tekemiseensä kun se pääsee vain tekemään. Heti sen jälkeen sama häslinki päälle. Noooh, Nori on mitä on, hyvä poika kaikesta huolimatta!
       Niin... siitä sanasammon puutteesta oli puhetta...


Lisäksi Norin tokoilun seuraaminen ja kontaktin otto on edistynyt. Ei me olla vielä millään kilpailutasolla, hiljaksiin edetään ja hyvä tulee. Jos jossain vaiheessa päästäisiin edes mölleilemään, niin olisin tyytyväinen kyllä toden teolla - ei sitten väliä tuloksesta. Nyt keskitytään lihasten treenaamiseen, pieniin tokotreeneihin ja rentoon tekemiseen!


^ Ei mitään käsitystä, miksi sormeni vammaavat aina niin paljon....... ^

Iso lämmin kiitos ja hali vielä Anulle meidän majoittamisesta!