Bäck ty beisiks

Pitkän ajan päästä kuolemasta kajahtaa karjaisu, ja Lohdunkantajan blogi (yrittää) nousta takaisin jaloilleen!

Olisiko helpompaa aihetta aloittaa blogin herättely kun valokuvaus? Tuskinpa.

Instagramin puolella teinkin jo julkaisun muutamalla sanalla, kuinka välillä on ihan hyvä palata perusteisiin. Taisin mainita sanonnan: "Ensin pitää osata kävellä kuin voi juosta." Sanonnan voi myös kääntää vähän päälaelleen, jotta se olisi toimiva, eli: "Joskus on ihan hyvä kävellä juoksemisen sijaan."

Olen nyt muutaman kuukauden "juossut" valokuvatessa; tähdännyt korkeammalle, paremmaksi, erilaisemmaksi. Kuvaan kyllä paljon, mutta jälkikäsittely jää puolitiehen ja kuvat homehtuvat kovalevylle. Iskee epätoivo ja itsensä arvostaminen puuttuu. Kuka vain voisi tehdä näistä ruuduista mestariteoksia, miksi minä en siihen pysty?

        Jos en pysty siihen, onko minulla oikeutta edes kuvata?

Ja silloin unohdan sen tärkeimmän; miksi minä kuvaan?

Minä kuvaan muistoja. Hetkiä ja tapahtumia ihmisten elämässä, jotta niitä voisi myöhemmin katsella kuvista. Ihmismuisti on hatara ja oikeasti yllättävän huono muistamaan niitä rakkaimpia; yksittäisiä tilanteita ja asioita kyllä muistaa varmasti loppuun saakka, mutta ainakin allekirjoittanut katseli kaksi vuotta sitten hyvästellyn kissansa kuvia muistamatta sen persoonaa kunnolla.

        Kyllä minä muistan millainen se oli; iso, lihavakin, kollien kolli. Se tuli sohvalla ja sängyllä makaamaan päälle ja kehräsi. Se loikoili pitkin pituuttaan milloin missäkin. Ikinä se ei juonut sisällä mitään nestettä, kaikki nesteytys piti suorittaa ulkona. Ahnekin se oli. Sen turkki haisi lievästi myskille ja oli karhea niin kuin ulkokissalla kuuluikin. Hiiriäkin se toi, joskus jäniksenpojan. Jos sai vain tilaisuuden, lähti metsälenkille hännystelijäksi, jota sai odotella. Kerran se katosi viikoksi lumimyrskyn takia ja löysi kotiin koiran jälkiä pitkin.

Yksittäisiä muistoja hetkistä, jotka ovat jääneet mieleen. Silti en muista sen persoonaa kunnolla. Kuvat huutavat tyhjyyttään, sillä hetket eivät tee kokonaista kuvaa menetetyn ystävän luonteesta. Ja se on surullista. En ole varma edes, onko mahdollista ottaa valokuvaa, joka pystyisi sellaiseen rakenneellisuuteen. Itsensä näköisiä kuvia pystyy ottamaan ja on otettukin, mutta pelkään pahoin mitä tapahtuu eräälle tuoreelle pilviveikolle vuosien saatossa...

Mutta toisinaan, paluu alkeisiin ei ole pahasta - sen koin tässä viikko kaksi sitten. Olin tutun ihmisen kuvauskeikalla kuvaamassa 5 viikkoisia paimensukuisia suomenlapinkoiria sekä muutaman aikuisen siinä sivussa. Käytössä oli tuttu ja turvallinen Canon 135mm 2.0L -lasi sekä testiajossa uusi Canon 35mm 2.0 -linssi. Olen suoranaisesti yllättynyt kuinka mielekästä onkaan kuvata noinkin laajalla päällä ottaen huomioon vielä täyskennorungon, joka vielä vähän enemmän laajentaa kuvaa. Olenhan viimeksi kuvannut tuollaisilla milleillä muistaakseni vanhan Canon 550D rungon kanssa. Ja siitä on aikaa.

Linssi pelittää kivasti jopa sisätiloissa ja täyskennon ansiosta ISO-arvojakin voi nostaa ihan reilusti. Vielä jos kuvaaja osaisi hyväksyä pienimuotoisen kohinan, mutta se on aihealue erikseen.

Ruutuja tuli napsittua taas "muutamia" ja photoshopin kaatuessa yrityksistä huolimatta, on niistä osa vielä kesken. Onneksi saatiin kuitenkin viisiviikkoiskuvat ajallaan maailmalle (ja ilmeisesti tauluksi yhden pennunomistajan seinälle) ja muutama muukin ruutu niin loppupäätä voidaan sitten fiilistellä kun saadaan loputkin kuvat liikkeelle.

Kuvien käsittelyssä olen pyrkinyt pysymään aika beisik -mooveissa. Tietysti tuli käytettyä paria omaa kikkaa, mutta sävyjen ja vinjenttien kanssa yritin olla hillitympi kuin viime aikoina. Instagramia katsellessa ainakin huomaa, että tumma ja musta kausi on ollut läsnä. Huoh. Yritetään nyt kevään ja tulevan kesän kunniaksi olla vähän aurinkoisempia, eikö?

Aurinkoisia, juupa juu...

Mitä hyötyä olen kokenut tällaisesta paluusta alkeisiin olevan?

Prioriteetit ovat ainakin muuttuneet ja ehkä vähän suuntaumuskin (joka kyllä muuttuu kuin tuuliviiri tuulessa), mutta kaiken kaikkiaan kuvaaminen on alkanut olemaan vähemmän epämieluisaa ja todella kivaa taas vaihteeksi. Valkoisen koiran omistajana tappelen yhä sitä ristiriitaa kohtaan, ettei valkoinen ole luonnollinen väri koiralle, jonka istuttaa metsässä olevaan varpumättääseen.

No, opettelua ja suhtautumista kaikki tyynni. Toki, miksi kaiken pitäisikään olla niin luonnollista kun taivas vain on rajana näinkin monimuotoisissa harrastuksissa kuin valokuvaus ja koirat?

Ja muistutuksena, olettehan käyneet tykkäämässä meidän fb-sivuista? Lohdunkantajalle on oma sivunsa, jossa yritetään päivitellä vähän meidän arkea ja harrastuksia, ja Lohtuvalokuvaukselle taas omansa valokuvia varten. Keikkaluontoista valokuvausta ylläpitävänä olen kyllä oikea pohjanoteeraus päivityksissä, mutta mikäli siellä vielä joitain blogin alkuperäisiä jäseniä vielä on, niin onhan se teille varmasti tuttuakin. Heh!

Kommentilla tai vaikka savumerkeillä saa ilmoittautua, mikäli teitä vielä siellä linjoilla on!

Bloginrustaaja, koiranomistaja ja valokuvaaja on saanut kesätöitä, joten sen puitteissa pyrin nyt vähän reipastumaan taas täälläkin puolella. On aika jännä huomata, kuinka vähän blogimaailma enää pyörii! ...tai sitten itse olen tippunut siitä kelkasta, mutta tuntuu ettei kukaan enää kirjoita blogeja vaan kaikki muut sosiaaliset mediat ovat ottaneet vallan kuten instagram, twitter, snäpit ja muut!

Ja sittenhän sitä alkaa tuntea itsensä vanhaksi.

Ja jos loppuun vielä tuosta valkoisesta yksi kuva, joka otettu (valitettavasti vain) lainassa olleella 

Canon 85mm 1.2L -linssillä:

Take care!

- J & N

Pois mukavuusalueelta

Viikonpäivät olen ollut ylpeä täyskennon omistaja. Canon eos 6D saapui ilahduttammaan arkeani ja kauhistuttamaan rahapussiani. Facebook -sivujamme seuraavat ovatkin tienneet tämän jo jonkin aikaa!

Olen kyllä ehdottoman rakastunut tuohon runkoon - onhan se toki minulle tuttu jo ennestään. Ensimmäistä kertaa käytin 6D:tä media-assistenttilinjan toisella vuodella koulun tehdessä kamerainvestointeja. Ja siitä se sitten lähti. Jos oli mahdollista valita 6D:n ja 5D mark II väliltä, minä valitsin 6D:n. En tiedä miksi, mutta rungon tekniikassa oli välittömästi jotakin mistä pidin. Piirtohan nyt tietysti oli nättiä ja komiaa täyskennomaisuutta. Jollain tasolla tein jo silloin päätöksen, että tämä olisi se täyskennorunko, joka minulle sitten tulisi. (Ellei hankinta venyisi sadan vuoden päähän ja joku uusi, hienompi malli olisi fiksumpi valinta).

6D siis on nyt työjuhtana kamerarepussa kahden mahtavan linssin kera: Canon 135mm 2L & Sigma EX 70-200mm 2.8. Kyllä näillä kelpaa tuusailla hyvän aikaa, enkös minä kymmentä vuotta povannut naamakirjan puolella?

Mitäköhän tuo otsikko meinaa? Pois mukavuusalueelta?

Tässä on 6D:n omistuspäivien aikana kuvausolosuhteet olleet äärimmäisen huonot. Suoraa auringonpaistetta, sadetta ja märkää. Illat toisinaan oikein kelpoja, mutta kiireet pitävät poissa kuvaamasta. Parinkymmenen minuutin kuvaustuokioita olen ennättänyt pitämään, mutta siihen se sitten on jäänytkin.

     Viime sunnuntaina (1.5.) vasta todella läksin koirien kanssa metsään tarkoituksena nimenomaisesti kuvata. Lähtökohtaisesti inhoan metsässä kuvaamista sävyjen ollessa täysin perseestä ja valonpuutteesta (vaadin yhä totuttelua, että se ISO1600 on ihan fine täyskennolla). Kaiken kukkuraksi aurinko porotti täydeltä taivaalta. Eli varjoja ja oksien välistä paistavaa valoa, joo. Hetken jo mietin, kuinka järjiltäni mahdoin olla.

Nori ei ollut kuvaustuulella. Nuutti ei osaa erikoisia poseerauksia. Rebecca ymmärtää juuri ja juuri paikkakäskyn merkityksen. Hienoa, hienoa, tämä oli taas niitä päiviä. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt, että tänäänhän kuvataan, ja mikäli Nori ei halua olla peruspönöttäjä niin tehdään jotain vähän muuta.

Loppujen lopuksi kuvaaja makasi kosteissa sammalissa lähes kymmenen minuuttia, jotta poropoika sulkisi silmänsä makuuasennossa. Ja lopulta se tekikin niin ja kuvat saatiin siitä. Olipahan edes joitain kuvia tehty ajatuksella! (Uskokaa tai älkää, vaikka teksti kuulostaa näin puulta oli kuvaussessio silti oikein mukava!). Tuli ainakin todettua, että koiran silmien ei aina tarvitse olla kuvissa auki - lopputulema voi silti olla oikein mielekäs! Loppumetsäily tehtiinkin vähän siihen suuntaan, että missä koira nyt olikin niin yritin ottaa siihen spottiin sopivan kuvan. Kanervikko esimerkiksi oli todella hieno kuvausympäristö, jonka Nori bongasi itse!

Ajettuani kuvat koneelle ja aloittaakseni niiden käsittelyn totesin, että on ainakin yksi työmaa edessä jälleen. Tässä hiljaksiin muutama päivä kerrallaan aina vähän vääntäen on tullut edettyä kuvanmuokkaksessa julkaisukelpoisuuteen asti, ja on ollu hauskaa ja pelottavaakin huomata, kuinka itse on kehittynyt. Jos koskaan kukaan on ollut kuvaamassa vähän tiheässä metsässä, missä sävyt ja varjot ovat persiistä, tietää sen kuvankäsittelyn tuskan. Hyvin pitkään olen harjoitellut ja työstänyt ja yrittänyt oppia muokkaamaan niitä sävyjä; tekemään niistä ehkä vähän luonnollisen ja "raakatiedostollisesti mahdottoman" yhdistelmän. Enkä vieläkään ole rehellisesti sanottuna varma, olenko löytänyt oman tyylini. Välillä tuntuu, että sellainen on ja välillä ainoastaan epäilen itseäni.

Kuitenkin: vaikka aluksi tuntui, ettei kuvista tulisi yhtään mitään olosuhteiden vuoksi, kääntyi niistä kuitenkin ihan mukavia ruutuja, joiden parissa sai harjoitella. Onhan se hienoa olla sellaisten harrastusten parissa, jossa ei koskaan tule valmiiksi, mutta aina voi kehittyä. Mitenköhän tähänkin suohon on päätynyt kaksin kerroin?

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää yötä!

J, N & N

Rudi

Siskon sakemaannikkoa on tullut kuvailtua silloin tällöin, ja maaliskuun alussa päätimmekin lähteä kuvausreissuun Saloon, Vuohensaareen. Kivoja otoksia saatiin aikaiseksi tästä sakuplikasta nimeltään Rudi!

Ja loppuun keventävä "Taistelevat Metsot" -kuva Nuutista ja Rudista painien tuoksinnassa!

- J, N & N

Joskus joululomalla

Joskus joululomalla me käytiin Kaskistossa kuvailemassa ja leikittämässä koiria vissiin pariinkin otteeseen. Nori ja Nitro päättivät alkaa leikkiä: "Mä olen isompi herra ku sä" ja pistivät painit pystyyn kovalla metelillä, muutamalla veripisaralla. Kyllä pojat on poikii ja riidanhalua löytyy, ei sitä voine kieltää. Norista olen huomannut, kuinka Nuutin härkkiminen jonkun toisen koiran toimesta saa ison pojan hermot kiristymään. Hänenhän pikkusiskoaan EI kiusata, perkele!

Muutaman komennukset ja perkeleen jälkeen pojat yrittivät rauhoittua ja olla kuin ilmaa toisilleen. Aina välillä piti vähän rymistellä ja kolistella karmeja, mutta yhteenotolta vältyttiin toistamiseen. Alla taas jonkinmoisia kuvia, suurimmaksi osaksi Kerosta, tietty!

Huvittavaa huomata, että norppaolentoa ei yhdessäkään kuvassa näy.

Ihmekös tuo, kun jätkää kiinnosti enemmän hajut kuin kamut...

-J, N & N

Sä kuuletko jo suden huudon täydenkuun?

Somerolla liikkuu susi. Ja susihysteria on valloillaan. Säästetään tämä aihe kuitenkin myöhemmäksi.

Nautitaan sen sijaan näistä talvikuvista, jotka sain napattua kahtena lumisena päivänä ennen kuin sade vei maisemat mennessään. Lumi oli kivaa vaihtelua kuvausympäristössä, mutta myös erittäin nautinnollinen haasteentuoja. Susi ei kameran eteen tarkentunut, mutta aika lähelle päästiin...

^Mä... en... edes... tiedä...

Vaikka lumi onkin hyvä esimerkki siitä, ettei valkoinen koira olekaan valkoinen niin on silti aika persiistä kuvata valkoista koiraa lumessa. Jos valkotasapainot ei heitä hepreaksi, ni jo on taustat valkoisia!

Ja lopuksi vielä se susikuvanen. Vapiskaa! Valkoinen peto on täällä!

- J, N & N