sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Don't give up on me? Never.

Nori ja Nuutti kävivät lonkka-kyynär-selkä -kuvauksissa Kari Ventelällä 22. elokuuta. Kaksi harrastuskoiraa meni sisään, toinen tuli samanlaisena ulos, toista jouduttiin alkaa toppuuttelemaan. Nuutilla saa nyt painaa, Norin kanssa jarrutetaan. Kovaa. Valitettavasti.

Ventelän arviot:

Nori: D/D, 0/0, selkä puhdas
Nuutti: A/B, 0/0, LTV1, VA0-1, SP0

Seuraavana päivänä Kennelliitto oli kuvat jo lausunut (selät pari päivää myöhemmin):

Nori: C/C, 0/0, LTV0, VA0, SP0
Nuutti: B/B, 0/0, LTV1, VA0, (SP ei virallisena)


Norilla on matalat lonkkamaljat. Ei nivelrikkoa, ei muutoksia. Molemmat koirat nuoria ja hyvin pidettyjä, ei huolta tulevasta. Silti me jarrutetaan Norin kanssa. Ja Nuutin kanssa käytetään kaikki Norin energia tuplateholla, koska tuo koira toimii. Se toimii helvetin hyvin agilityradalla. On siis onnekasta, että edes toinen säilyi harrastuspiskinä. Nyt voidaan asettaa se alkuperäinen tavoitekin julkisuuteen ja silmien eteen: Nuutin tavoite harrastuskoirana on agilityvalio.
       Ja jotta Nori ei jäisi huonommaksi, täytyyhän sillekin antaa jonkinlainen tavoite elämässä: oireeton loppuelämä. Toivottavasti se olisi myös pitkä.

Koiran arvoahan tällaiset tulokset eivät vähennä, arvoa rakkaudessa ja tärkeydessä. Tietysti sitä alkaa seuraamaan tarkemmin Norin liikehdintää ja menoa, alkaako vaivaamaan ja tietysti näkemään niitä epätodellisuuksia. Tieto lisää tuskaa, eh?

Itse olen sellainen ihminen, joka haluaa pitää koiransa eläkeikään asti, eikä painaa täysiä mutkasta pihalle väkinäisellä harrastamisella. Minä en ole itsekäs harrastaja, minä en halua romuttaa koiraa sen takia, että minä haluan harrastaa.
     Tietysti Nori pääsee vielä agiradalle hömppäämään omiaan, mutta äärimmäisen matalilla hypyillä ja putkiralleilla. En ole viemässä siltä tätä "iloa" pois, jos sitä siksi voi sanoa koiralle. Nori on taatusti hyvin tyytyväinen elämäänsä temppukoirana, joka saa mennä ja painaa mielinmäärin metsissä ja pelloilla. Ei se varmastikaan tule kaipaamaan agilityn rengasta, keinua tai korkeita loikkia. Se on varmaan ihan ok, että agility jää nyt vähemmälle herran omalta osalta.


Minulle on nyt kolmen kuukauden aikana toppuuteltu päätökseni puolesta enemmän ja vähemmän. Yleisin fraasi on ollut: "Eihän C/C ole mikään syy lopettaa, älä ole hölmö. Pumpuliin ei koiria pidä kääriä." Joo, just, agilityn lopettaminenhan tarkoittaa pumpuliin käärimistä. Närkästystä herättää enemmän kuulla näitä sanoja ihmisiltä, joiden olen joskus luullut tunteneen minut.
      Lapissa tutustuin seitsemässä viikossa aivan mahtaviin ihmisiin, joista naispuoleinen tuntuu useimmiten tietävän minusta enemmän kuin monivuotiset ystävät. En ole keksinyt tarkkaa syytä tälle, mutta joko minä olen valittanut elämästäni kaikki seitsemän viikkoa niin railakkaasti, että minut tuntee kuin sivistyssanan, tai sitten vastapuoli on oikeasti kuunnellut edes osan jutuistani.

Tavallaan se satuttaa ajatella puhuneensa kuulemattomille korville asioita, joilla oikeasti on ollut merkitystä. Saanut nyökkäyksiä ja poikkipuoleisia sanoja takaisin, kyllä, mutta loppujen lopuksi niillä sanoilla ei sittenkään ole ollut minkäänlaista merkitystä. Ja sitten kuin tyhjästä lähdet toiselle puolen Suomea tapaamaan ihmisiä, jotka antavat niille sanoille edes jonkinlaista arvoa.

Meitä on moniin juniin, ja minun ja Norin agilitypendolino on tullut aikalailla pääteasemalleen. Nuutin, erittäin potentiaalisen harrastuskoiran ollessa mukana kuvioissa asia on paljon helpompi hyväksyä. Kuvitella, että Nori olisi ainoa koira, sitten tämä voisi ollakin hankalaa. Ja taatusti olisikin.
      Tässä on Norin kanssa kuljettu niin rikastuttava polku agilityn parissa, että lajin lopettaminen kys. koiran kohdalla ei oikeasti ole helppoa. Nuutin treeneihin mentäessä lähestulkoon aina olen ottamassa Noria ensimmäisenä autosta. Se on tuttu ja turvallinen, sitä osaa lukea ja ymmärtää niin paljon enemmän. Sen liikkeet osaa jo ulkoa, heikot kohdat ja vahvuudet. Ja kun se on jo valmis. Se tietää töihin menemisen ja siltä vaatimisen agilitykentällä. Ei se lopettaminen ole niin helppoa, oikeasti.

Tässä sitä eletään myös päivä kerrallaan. Suunnasta jos toisesta on saanut kuulla muistutukset monttuun laittamisesta ensimmäisestä oireesta. Nyökyttelyllä selviää eteenpäin aiheesta, joka saattaisi useamman virkkeen jälkeen päättyä pelosta kumpuavaan itkuun. Niin, niinhän se olisi koiran parhaaksi tehtävä: itkulla ja märsyllä.

Mutta toivokaamme yhteisen ajan olevan vielä pitkä, C/C ei todellakaan ole maailmanloppu!



Ja kuvissa näkyvä vesileima on nyt sitten se nimitys, jolla valokuvat alkavat näkymään.
Lohdunkantajien Lohtuvalokuvaus, tervetuloa! <3



perjantai 5. elokuuta 2016

Vermeet tekevät taiteilijan?

Aina tulee törmättyä tietyin väliajoin aiheeseen välineurheilu. Milloin koirarintamalla, milloin valokuvauspuolella. Välineiden arvolla ja summalla mitataan ihmisen kykeneväisyyttä omassa lajissaan ja harrastuksessaan. On se laji sitten koirapuolella suojelu tai agility, valokuvauspuolella potretti tai dokumentaarinen, ihan sama kummasta on kyse, välineurheilu on yksi suurimmista puheenaiheista. Ja sen pohjalta ihmiset tuomitaan hyvin usein.

Onhan se totta, ettet sinä yksinkertaisesti kovin suurella nousujohdanteella lähde harrastamaan suojelua porokoiran kanssa tai agilityä mastiffin – kyllä, nämä ovat järjellä pääteltäviä asioita. Mutta sitten on se ainainen välinekysymys onko esimerkiksi rotikka suojeluun liian ”kehno” verrattuna sakemanniin? Onko porokoira liian ”kehno” agilityyn verrattuna bordercollieen? Johtopäätökset tehdään rodun perusteella, eikä yksilöpoikkeuksille anneta minkäänlaista arvoa. Moukantuuriksikin sitä on kutsuttu.


Onko Berra-merkkinen treeniilivi huonompi kuin Gappay?
Palkkaantuuko koira paremmin neljänkymmenen euron narupallolla kuin kahdenkympin?
Voitetaanko agilityn SM-kultaa vain niillä kalleimmilla, agilityyn tarkoitetuilla lenkkareilla?

Voitetaanko valokuvauspalkintoja ainoastaan hienoilla ja kalliilla vermeillä?
Onko Canonin runko huonompi kuin Sonyn?
Voiko kalustoa paiskoa mielinmäärin kahdensadan euron kameralaukussa?

Tekevätkö vermeet sinusta taiteilijan?

Kysymyksiä pohdittavaksi.


Itse lukeudun valitettavan usein koirapuolella niihin, jotka haluavat panostaa vermeisiin. Minulla on Gappayn treeniliivi ja -housut, kyllä. Hypistelen kaupassa aina niitä hienoimpia (ja tietysti kalliimpia) pantoja, liivejä, valjaita jne. Mutta minulla on porokoira? Ja valkkari? Ei kovin kummoista välineurheilua rotutasolla, jos puolelta väestöltä tämän harrastusalan joukosta kysytään. Toisaalta, voisiko alitajuntani tiedostamatta paikata jotakin puutetta rihkamalla?
         Tämä blogiteksti välineurheilusta on kuitenkin lähtenyt liikkeelle enemmän valokuvauspuolelta, joten sen vuoksi tämä tulee painottumaan sille puolelle lähes kokonaan. Tällä hetkellä omassa elämässäni vuoristorata kyyti on laittanut ajattelemaan enemmän valokuvausta kuin koiramaailmaa – vaihtelua.


En ole sanomassa, että älä koskaan panosta kalustoon – tulos on aina sama. Ei, minä sanon, että älä odota hyviä kuvia nollien lisäämisellä hintalappuun. Kolme kuukautta kuvanneena se on ihan sama kuvaatko täyskennolla ja ällälinsseillä vai cropilla ja viilipurkilla. Yhtä paljon (tässä tapauksessa vähän) sinä niistä saat irti. Karua, mutta totta. Voit käydä kursseja, voit pyytää ammattilaista näyttämään kädestä pitäen miten mikäkin tehdään, mutta silti. Aloittaessa se kaikki on ihan samaa paskaa.
         Kehittyminen on sitten toinen juttu. Jos sinulla on varaa satsata välittömästi paljon kerralla, ja kehittyä samaan tahtiin kuin halvemmillakin vermeillä kokematta vararikkoa, go for it. Mutta älä odota parempia kuvia tai taiteellista ihmettä paremmalla kalustolla. Oli kamera sitten kallis tai halpa, on siinä silti paljon nappuloita ja pieniä niksejä, joiden opetteluun menee aikaa. Kukaan ei ole seppä syntyjään, se on hyvä muistaa.

Sitten on niitä (minä), jotka kitisevät, etteivät voi kehittyä enää enempää croppikalustolla. Joo, vitunmoista tekopyhää paskaa. Kolmen vuoden täyspäiväiselläkin croppikuvaamisella on yhä kehittymisen varaa jokaisella alan harrastajalla ja ammattilaisella. Puhummehan sellaisesta harrastuksesta/ammatista/lajista, jossa kukaan ei tule koskaan valmiiksi. Emmekä ole vielä päässeet edes aiheeseen kuvankäsittely!


Sanotaan, että valokuvaamisessa oman tyylin löytäminen on tärkeää. Tarkoittaako se valmiiksi tulemista?

Tasainen laatu ja tunnistettavissa oleva kädenjälki on ihailtavaa, mutta minun mielestäni niin pirun pitkästyttävää loppujen lopuksi. Olen seurannut monia erilaisia valokuvaajia, jotka ovat löytäneet sen oman tyylinsä ja vain... jääneet paikoilleen. Mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu; vain samanlaisia, samoilla asetelmilla tehtyjä ruutuja samoilla käsittelyrutiineilla. Tylsää! Missä on uuden oppiminen ja kokeileminen? Erilaisuus ja edelleen kehittyminen?
        Jos täysin rehellisiä ollaan niin minua pelottaa itseni kohdalla paikalleen jämähtäminen. Kuvitella, että tulisi joskus täysin valmiiksi. Ei olisi enää kokeiltavaa, muokattavaa tai epäonnistumisen todennäköisyyttä; olisi vain valmis. Se voisi olla hienoa ensimmäiset kuukaudenpäivät, kunnes mielipuolisuus repisi harrastuksen käsistä.


Varmasti monen mielestä minun on nyt hyvä puhua täyskennon ja ällälasin omistajana. Olisiko minulta tullut samanlainen postaus vielä croppikennolaisena, tuskinpa. Täyskennolla kuvaaminenkin on vaatinut tietynlaista totuttelua ja samalla kuvien onnistumista. Lähtökohdat ovat samat; asetukset ovat säädettävissä samalla tavoin, mutta muuten homma onkin aikalailla jälleen uuden oppimista.
       Napit ovat eripaikoissa kuin vanhassa rungossa, ISOarvolla pystyy pelaamaan enemmän hämärässä ja ylipäätänsä vain ominaisuuksiltaan koko runko on erilainen. 6Dn ominaisuuksiin kuuluu wifi, mutta olenko käyttänyt sitä kertaakaan? No en. En ole edes kokeillut. Ties mitä muita suuria ominaisuuksia on jäänyt tyystin kokeilematta, koska minä menen sillä mikä on tuttua. Ja se on virhe. Monta kertaa olen toivonut lisää aikaa vuorokauteen, jotta voisin edes perehtyä kamerarunkoon kunnolla.

Välillä minua kismittää suunnattomasti ihmiset, jotka satsaavat isolla rahalla kameraharrastukseen ilman minkäänlaista tajua kuvakulmista, rajauksesta tai kuvankäsittelystä. Useimmiten tällaisia ihmisiä ovat he, jotka näkevät kaverilla/harrastajatoverilla hienoja valokuvia ja vain toteavat: ”Kyllä minäkin osaisin” tai ”Minun on pakko pystyä parempaan.” Voi hampaiden kiristys kuinka sapettavaa porukkaa.

            En tiedä, johtuuko se siitä, että itse olen saanut kärsivällisesti kerätä roposet kameraharrastukseen, vai siitä iänikuisesta kitinästä kun tuloksia ei saavuteta sillä suurellakaan rahasummalla. Sama pätee pokkarikuvaajiin; ostetaan järkkäri niin homma lähtee oikeasti toimimaan. HUOH.


Itse lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät halua yrittää mitään uutta, missä varmasti epäonnistuu ensiyrittämällä ja vielä seuraavillakin kerroilla. Lapissa työharjoittelussa olleena suopungin heittäminen oli aluksi aivan hirvittävää; se oli uutta ja epäonnistuminen todennäköisin vaihtoehto. Ja niinhän siinä kävi, minä epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Sain hioa tyyliä ja tähtäystä monen monta kertaa ennen kuin sain suopungin sinne minne kuuluikin; liikkumattomaan keinunjalkaan. Seuraavaksi tähtäsin pystyssä olevaan talikkoon ja kottikärryihin. Epäonnistuen ja onnistuen. Ja nyt jo olen kisanälkäinen.

Taiteen parissa se ei kuitenkaan päde - epäonnistumisen pelko. Taidetta syntyy usein epäonnistuessakin, tällä harrastusmuodolla on sellainen hauska tapa yllättää meitä. Ja mikä tärkeintä; taiteen parissa saa olla vapaa.
        Erityisesti omien töidensä parissa kun deadlineja ei ole tai odottavia maksavia asiakkaita ihminen saa olla vapaa. Ja vaikka asiakas odottaisikin minulta töitä, saan silti olla vapaampi ja rauhassa enemmän kuin muiden harrastusten ja töiden parissa. Siksipä taide ja taiteellisuus onkin minulle hyvin tärkeää, enkä voi sietää ihmisiä, jotka yrittävät olla taiteellisia ilman minkäänlaista näkemystä.


Voiko ihminen oppia taiteelliseksi?

Sitä minä en tiedä. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kehittänyt itselleen taiteellisen silmän ja käden todistettuaan ensin sellaisen olemattomuuden. Joko minulla ei ole riittänyt kärsivällisyys tai oppijalla mielenkiinto tulosten tekemiseen, mutta nämä ovat tapahtuneet vain lähipiirissäni. En lähde yleistämään, ihminen oppii monia asioita, ja miksipä taiteellisuus ei olisi yksi?


Minulta on monesti kysytty neuvoja valokuvauksessa; miten olen oppinut kuvaamaan/käsittelemään valokuvia, ja voisinko kirjoittaa blogipostauksen aiheesta? En. Syy on hyvin yksinkertainen: ei siitä ole hyötyä. Kuka tahansa voi katsoa tutoriaaleja ja/tai työprosessivideoita youtubesta, jossa on kymmenen kertaa lahjaakkaampia ihmisiä kuin minä. Enkä luultavasti osaisi sanallisesti kertoa tarpeeksi lyhyesti miten missäkin toimin. Suullisesti ja konkreettisesti näyttäen homma voisi tietysti olla ihan eri. Puhuiko joku niistä workshopeista? (just kidding.)

Ja koska aiemmin povailin juttua kuvankäsittelystä, niin ehkä siitäkin on hyvä sanoa muutama sana. Miten osaan käsitellä kuvia? Muutama postaus sitten oli puhetta filttereiden ja valmiiden presettien käytöstä, ja niitä minä käytänkin tällä hetkellä ahkerasti. Otan valmiin presetin lightroomissa, lämäsen sen kuvaan ja alan jatkojalostamaan sitä eteenpäin niin kauan, että olen lopputulokseen värien ja valon osalta tyytyväinen. Sieltä kuva jatkaa matkaansa photoshoppiin kuvasta riippuen pidempään jatkokäsittelyyn tai hyvin yksinkertaiseen. Fiilis ja kuvan sisältö riippuu prosessin pituudesta hyvin paljon.
       Tämän postauksen kuvista esimerkkinä susiveljesten synkkä kuva: sen parissa meni yksi ikä ja terveys niin lightroomin kuin photoshopinkin puolella. Mutta lopputulos on hyvin erilainen ja olen siihen tyytyväinen, synkkyys on alkanut jälleen olemaan aiheista mukavin.

Kuvankäsittely on myös hyvin pitkä ja loputon suo. Uskon, että siinäkin osassa valokuvausta valmiiksi tuleminen on mahdotonta. Youtubesta löytyy vaikka ja mitä kokeiltavaa ja opittavaa, ja toisinaan 20 minuutin tutoriaalin ahmii hetkessä. Ja oho, kolme tuntia onkin vierähtänyt yrittäessä samaa lopputulosta. Niin minulle käy usein, ja niin minä kehityn. Luulisin. Uskoisin. Niin, ja tietysti kokeilemalla.



Minun on sanottu kehittyneen huimasti lyhyessä ajassa. Minulle ovat tulleet sanomaan ihmiset, joita itse ihannoin, että he ovat kateellisia kehittymiselleni. Sellaisen kuuleminen saa vilunväreitä aikaan. On ihmisiä, joiden töitä minä palvon ja ihailen ja toivon joskus kehittyväni yhtä taiteellisesti lahjakkaaksi, ja he sanovat kadehtivansa minua. Ihan oikeasti, bless you people. Te ootte mahtavia, mä yritän vain pysyä kintereillä!

Olihan Suomen Kennelliiton kanssa solmittu kuvaussopimus huikean iso juttu ja merkki siitä, että tässä hommassa tekee edes jotakin oikein. Sen myötä olen rohkaistunut mainostamaan omia töitä enemmän ja luottamaan siihen, että tää kaikki on ok ja kokeiltavaa riittää aina yllin kyllin. Se toi itsevarmuutta, jota tietämättä kaivattiin tähän sielukoteloon.

Ja kerran nähtävästi tämäkin aihe lähti laukalle ja vähän kiertämään, niin välineurheiluahan tämä kaikki on, mutta se tärkein väline olet sinä itse sekä koiranohjaajana että valokuvaajana. So keep your head up!


-J, N & N

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Before - After

Tällaista postausta on yhden jos toisen ihmisen suusta vinguttu kovempaa kuin tuuli vinkuu, joten miksipä en sellaista sitten vääntäisi kaiken kiireen keskellä. Luvassa siis kuvasarjoja käsittelyn kulusta;
alkuperäinen -> lightroom -> photoshop.



Canon eos 6D + C. 135mm 2L

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - 



Canon eos 550D + C. 18-55mm 3.5 - 5.6.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - 

Uutta ja vanhaa näin aluksi, katsotaan tuleeko tämmöisiä pyrähdyksiä vielä lisää!


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Oikoteitä vai oppipolkuja?

Valokuvaajana haluan kehittyä jokaisen ruudun jälkeen. Kuva, joka on otettu 3. maaliskuuta, ei enää 5. toukokuuta ole mitään mitä se otto- ja käsittelyhetkellä oli. Se on maannut internetissä pari kuukautta, ollut ihmisten silmien alla arvosteltavana, katseltavana ja vain ohitettavana. Toisille se on ollut hieno otos, toisille kateuden aihe, toisille pelkkä pliisu. Yksi kuva voi olla niin paljon niin monelle jo lähtökohtaisesti, että se aivan päätä huimaa.

Mitä enemmän valokuvaan, sitä enemmän opin itsestäni ja kriteereistäni. Olen edelleen natsi karsimaan jyvät akanoista; vintturat korvat, hapan ilme, päästä kasvava puu ja kaikki muut epäkohdat ovat yhä listalla, joka johtaa alkuperäisten kuvatiedostojen eliminointiin. Olen kuitenkin myös oppinut ja kasvanut ulos muotista, joka haluaisi yrittää miellyttää kaikkia.
         Ei, minä en vain yksinkertaisesti pysty miellyttämään tässä maailmassa kaikkia valokuvauksesta tietäviä ja tietämättömiä ihmissieluja. Olen kuitenkin oppinut muistamaan, että tärkeimpiä miellyttämisen kohteita ovat ensisijaisesti maksavat asiakkaat, mutta myös itsensä miellyttäminen oman työnsä ansiosta on tärkeää. Ei minua jokainen asiakkaan valitsema ruutu miellytä lähtötekijöiltään, mutta kun siihen kuvaan paneutuu sen 20 minuuttia (kamalien ruutujen kanssa jopa 40 minuuttia), ei se lopputulos olekaan niin kamala. Saattaa jopa miellyttää omaa silmää, kun tietää siihen nähdyn vaivan. Ja tietysti asiakkaan kiitos lisää mieltymystä tietyssä määrin.


Olen varsinaisessa kokeiluvaiheessa kameraharrastukseni kanssa. Sigman zoomilinssi lähti kiertoon, seuraava korvaaja on jo hakusessa ja tarjouksia laitettu muutamista laseista menemään. Canonin 85mm 1.8 potrettilasi vaihtui oman merkkinsä 50mm 1.4:seen. Koomisimpana asiana harkitsen vakavissani ostavani Lightroomiin valmiita presenttejä havaitessani ilmaisetkin jo oikein käteviksi. Olen opintiellä jälleen valokuvauksessa, laajemmassa kaavassa kuin pitkiin aikoihin. Nyt olen uomassa, joka tuntuu omalta, mutta vaatii yhä kaivertamista. Media-assistenttiopintojen aikana etsin tätä uomaa, löysin siitä alun ja humpsahdin sisään. Hiljaa hyvä tulee, eikö?

Olen myös oppinut hyväksymään, että tutoriaalien ja kaikenlaisten apuniksien katsominen ja lukeminen on ihan ok. Ei kukaan tuomitse sinua, vaikka muutaman kuvan teetkin youtubevideoiden pohjalta - ei ainakaan ihan suorilta käsin. Eikä sinun oikeasti tarvitse edes kertoa, että tämä ja tämä kuva on tutoriaalista X. On ihan ok käyttää valmiita presenttejä, filttereitä, brusheja ja opetusvideoita itsensä kehittämiseen. It's all fine. Joskus etenemiseen vaaditaan luopumista arvonimestä "itseoppinut".


Puhelimella nykyään tiluheeratessani 90% nettiajastani, aloin noin kuukausi sitten etsimään Lightroomin presenttien ilmaissivustoja. Linkkailin mahdollisia tutkinnan aiheisia sivuja kakkosprofiiliin facebookissa ja ajattelin keskittyä niihin myöhemmin. Kuukausi siinä ennättäkin vierähtämään ennen kuin päätin perehtyä asiaan paremmin, ja ihan jepoja juttuja olen löytänyt avukseni tällä tiellä. Niinkin paljon, että tekisi mieli laittaa jopa rahaa likoon. Myös suuri halu lähteä vähän reissaamaan mahtavien valokuvaajien perässä work shop -pajoille on herännyt. Thaimaahan ja Japaniinkin tuli tehtyä hintakatsauksia. Niin paljon ideoita, niin paljon toteutusta odottavia projekteja. Ja niin vähän aikaa. Eli niin vähän rahaa.

Thaimaassa minua kiehtoo koirakulttuuri; se olisi valokuvauksellisesti mielenkiintoinen projektikohde. Japani taas täysin muista syistä. Japanilainen kulttuuri ja kieli on yksi pienoisharrastukseni ja kaipaisi kipeästi kokemuksia itse maasta. Toki tällainen matkustelu olisi ajallisesti mahdollista vasta loppuvuodesta, mutta miksipä sitä ei jo valmiiksi katsoisi lentoja ja kehittelisi säästösuunnitelmia?

Valokuvauksessa rajat ovat aina venytettävissä, ja vaikka vähintään kerran kuukaudessa kuuleekin: "Kyllä tuolla kalustolla varmastikin saa hyviä kuvia", (oli se sitten tietämättömyydestä laukaistu loukkaus tai tahallinen) ei ole syytä aloittaa pitkää keskustelua aiheen toisesta puolesta. Ehkä osa lukijoista muistavat yhä, kuinka kuvasin yli kaksi vuotta "viilipurkilla" ja satasarjalaisella. Norin pentuvaiheesta ei ole paljoa kehumisen aiheisia kuvia, mutta kehitystä on ainakin tapahtunut.
      Viilipurkki on vaihtunut potrettilasien aatelistoon ja satasarjalainen kymppisarjalaisen kautta täyskennoon. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen tyytyväinen tähän.


Ilman media-assaritutkintoa en varmasti olisi kehittynyt näin paljoa näin pitkässä/lyhyessä ajassa. Kolmen vuoden mittainen tutkinto patisti kuvaamaan aiheita, jotka eivät olleet aina niin miellyttäviä, ja jonka ansiosta oma suuntaumus alkoi hiljalleen löytyä. Myös kuvien käsittelystä tuli hauskempaa, miellyttävämpää ja aikaa vievää. Toki ne kaikki käsittelytunnit ja sekunnit kotona oman tietokoneen ääressä ovat tehneet oman tehtävänsä siinä missä koulunpenkinkin kulutus. Paljon tuli opittua, virheitäkin tehtyä, mutta sehän se parhain tapa on kehittyä.

En halua nostaa itseäni jalustalle tai ylpeillä, mutta kehityksen myöntäminen on tärkeää jatkokehittymisen varmistamiseksi. Minä olen kehittynyt. Minä kehityn yhä. En ikinä tule unohtamaan niitä nimimerkin takaisia sanoja: "Mä tiedän, ettet sä tule edes 10 vuoden aikana ottamaan niin hyviä kuvia kuin mä." Bensaa liekkeihin, bring it on.



Niin, onko presenttien ja tutoriaalien avulla tuleheeraaminen oikotiellä harhailua vai kenties kuitenkin oppipolulla marssimista?

Ehkä se riippuu katsojasta!


lauantai 7. toukokuuta 2016

Pois mukavuusalueelta

Viikonpäivät olen ollut ylpeä täyskennon omistaja. Canon eos 6D saapui ilahduttammaan arkeani ja kauhistuttamaan rahapussiani. Facebook -sivujamme seuraavat ovatkin tienneet tämän jo jonkin aikaa!

Olen kyllä ehdottoman rakastunut tuohon runkoon - onhan se toki minulle tuttu jo ennestään. Ensimmäistä kertaa käytin 6D:tä media-assistenttilinjan toisella vuodella koulun tehdessä kamerainvestointeja. Ja siitä se sitten lähti. Jos oli mahdollista valita 6D:n ja 5D mark II väliltä, minä valitsin 6D:n. En tiedä miksi, mutta rungon tekniikassa oli välittömästi jotakin mistä pidin. Piirtohan nyt tietysti oli nättiä ja komiaa täyskennomaisuutta. Jollain tasolla tein jo silloin päätöksen, että tämä olisi se täyskennorunko, joka minulle sitten tulisi. (Ellei hankinta venyisi sadan vuoden päähän ja joku uusi, hienompi malli olisi fiksumpi valinta).

6D siis on nyt työjuhtana kamerarepussa kahden mahtavan linssin kera: Canon 135mm 2L & Sigma EX 70-200mm 2.8. Kyllä näillä kelpaa tuusailla hyvän aikaa, enkös minä kymmentä vuotta povannut naamakirjan puolella?


Mitäköhän tuo otsikko meinaa? Pois mukavuusalueelta?

Tässä on 6D:n omistuspäivien aikana kuvausolosuhteet olleet äärimmäisen huonot. Suoraa auringonpaistetta, sadetta ja märkää. Illat toisinaan oikein kelpoja, mutta kiireet pitävät poissa kuvaamasta. Parinkymmenen minuutin kuvaustuokioita olen ennättänyt pitämään, mutta siihen se sitten on jäänytkin.
     Viime sunnuntaina (1.5.) vasta todella läksin koirien kanssa metsään tarkoituksena nimenomaisesti kuvata. Lähtökohtaisesti inhoan metsässä kuvaamista sävyjen ollessa täysin perseestä ja valonpuutteesta (vaadin yhä totuttelua, että se ISO1600 on ihan fine täyskennolla). Kaiken kukkuraksi aurinko porotti täydeltä taivaalta. Eli varjoja ja oksien välistä paistavaa valoa, joo. Hetken jo mietin, kuinka järjiltäni mahdoin olla.

Nori ei ollut kuvaustuulella. Nuutti ei osaa erikoisia poseerauksia. Rebecca ymmärtää juuri ja juuri paikkakäskyn merkityksen. Hienoa, hienoa, tämä oli taas niitä päiviä. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt, että tänäänhän kuvataan, ja mikäli Nori ei halua olla peruspönöttäjä niin tehdään jotain vähän muuta.




Loppujen lopuksi kuvaaja makasi kosteissa sammalissa lähes kymmenen minuuttia, jotta poropoika sulkisi silmänsä makuuasennossa. Ja lopulta se tekikin niin ja kuvat saatiin siitä. Olipahan edes joitain kuvia tehty ajatuksella! (Uskokaa tai älkää, vaikka teksti kuulostaa näin puulta oli kuvaussessio silti oikein mukava!). Tuli ainakin todettua, että koiran silmien ei aina tarvitse olla kuvissa auki - lopputulema voi silti olla oikein mielekäs! Loppumetsäily tehtiinkin vähän siihen suuntaan, että missä koira nyt olikin niin yritin ottaa siihen spottiin sopivan kuvan. Kanervikko esimerkiksi oli todella hieno kuvausympäristö, jonka Nori bongasi itse!

Ajettuani kuvat koneelle ja aloittaakseni niiden käsittelyn totesin, että on ainakin yksi työmaa edessä jälleen. Tässä hiljaksiin muutama päivä kerrallaan aina vähän vääntäen on tullut edettyä kuvanmuokkaksessa julkaisukelpoisuuteen asti, ja on ollu hauskaa ja pelottavaakin huomata, kuinka itse on kehittynyt. Jos koskaan kukaan on ollut kuvaamassa vähän tiheässä metsässä, missä sävyt ja varjot ovat persiistä, tietää sen kuvankäsittelyn tuskan. Hyvin pitkään olen harjoitellut ja työstänyt ja yrittänyt oppia muokkaamaan niitä sävyjä; tekemään niistä ehkä vähän luonnollisen ja "raakatiedostollisesti mahdottoman" yhdistelmän. Enkä vieläkään ole rehellisesti sanottuna varma, olenko löytänyt oman tyylini. Välillä tuntuu, että sellainen on ja välillä ainoastaan epäilen itseäni.





Kuitenkin: vaikka aluksi tuntui, ettei kuvista tulisi yhtään mitään olosuhteiden vuoksi, kääntyi niistä kuitenkin ihan mukavia ruutuja, joiden parissa sai harjoitella. Onhan se hienoa olla sellaisten harrastusten parissa, jossa ei koskaan tule valmiiksi, mutta aina voi kehittyä. Mitenköhän tähänkin suohon on päätynyt kaksin kerroin?



Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää yötä!

J, N & N

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Camerakuulumisia

Ei ehkä tarvitse jälleen aloittaa tätä blogitekstiä kertomalla kuinka kiireellistä elämää vietetään koulun puolesta. Tai nyt minä sen jo kerroinkin. Kiire, päivystykset ja kaiken maailman muu ihmeellisyys pitää poissa blogista ja valokuvahommia saa tehtyä ainoastaan hyvin pitkillä käsittelyajoilla. Mutta pidemmittä puheitta:

Mistäpä sitä lähtisi valokuvausrintamaa purkamaan pitkästä aikaa?

Vaikkapa siitä, että yhä tallissa työrunkona viilettää Canon eos 60D ja ykköslinssinä Canonin 135mm 2L. Canonin 85mm 1.8 linssi on tätä nykyä työtön ja todennäköisimmin löytänyt uuden kodin kaverini kameralaukusta. Hieno linssi, jolla kuvailin lähes vuoden saaden hyviä ruutuja, mutta valitettavasti 135mm syrjäytti sen täysin. Kyllä se kuvausreissuilla aina mukana pyöri, mutta ei tullut rungon nokalle kiinnitettyä.

Canonin viilipurkki objektiivikin piti ostaa silkasta kaipauksesta eli 50mm 1.8. Voi elämä, en muistanut sitä niin muoviseksi renkulaksi, kameralaukussa sekin vaan pyörii edes takaisin. Käytännössä aika turha ostos, mutta sitten kun pistän kymppisarjalaisen myyntiin saa joku siihen mukaan viilipurkin nokalle. Hyvä combo ovat, mutta ei kun ei, ei ole vaan käyttöä.

Ikuisena kiinteäfanaatikkona ja Canonin valmistamien objektiivien suurkuluttajana tein jotain hullua ja menin ostamaan Sigman 70-200mm 2.8 objektiivin (vakaajattoman). Se saapui ilahduttamaan (tai kauhistuttamaan) arkeani maanantaina. Saa nähdä saanko siitä mitään irti vai lähteekö heti kiertoon. We will see.

Täyskennoon päivittymistä odotellaan yhä, mutta ehkäpä sitä kohta.



Nori täytti maaliskuun lopulla kolkosti kolme vuotta.

Norin terveystarkit lähestyvät ja mitä lähempänä ne ovat, sitä kauhistuttavampaa se on. Käväistiin hierojalla pari viikkoa sitten ja hyvinä uutisina saatiin tieto, ettei pahempia jumeja ollut. Jonkun verran niitä löytyi, mutta kaikki olivat avattavissa melko helposti. Huonompina uutisina hieroja kehotti tutkituttamaan polvet ja kuvauttamaan olat. Edestä painellessa/tunnustellessa Norin ilme muuttui jokaisena kertana, joten epäilyksiähän se herättää.

Tuskanhiki jo helmeili ajatuksesta, kuinka irtopalat veisivät harrastukset minimiin. Porokoirilla tämä kuitenkin on melko harvinainen ilmiö, mutta pessimistihän ei pety ja kerta se on ensimmäinenkin. Sain myös kuulla, kuinka agilityssä keinueste on koiralle erityisen vaikea, mikäli häikkää löytyy ranne/olat/niska -alueelta. Onko se ihmekään, mikäli ainainen tärähdys estettä suorittaessa tekee kipeää.

Mitäpä minä ajattelin välittömästi? Nori ei ole koskaan pudonnut keinulta, se ei ole pamahtanut, se on vain yksinkertaisesti vaikea ja epämiellyttävä. Jospa sitä saisi mielenrauhan terveystarkkien jälkeen. Nori kuvataan lähikuukausina, Nuutti loppukesästä elokuussa. Syksyllä siis on jo tieto, kuinka vapaasti ja rauhassa näillä piskeillä saa jatkaa harrastusrintamalla.


Kevät ja kesä on tuloillaan, ja juhannuksena pääsisi nautiskelemaan kesälomasta oikein kunnolla, mutta onko tällaisella ihmisellä kesälomaa? No ei tietenkään, kun on mahdollisuus suorittaa työssäoppimisia. Toppipaikkoina onkin vallan mielenkiintoiset mestat, nimittäin heti heinäkuun alussa pakkaamme kimpsut ja kampsut Norin ja Nuutin kanssa lähteäksemme kolmeksi viikoksi lappiin porotilalle töihin!

Sieltä jatkamme toiseen toppipaikkaan takaisin Kokemäelle kennel Mintline'sille, josta 9 viikon jälkeen vielä kerran lappiin toiseksi kolmeksi viikoksi. Olen enemmäin kuin innoissani, vaikka tällainen aikataulutus tekee kesästämme käytännössä treenittömän koiraharrastusrintamalla. Toki, olen pyöritellyt mielessäni ajatusta rallytokoliikkeiden opettamisesta Nuutille ja sitten syksyllä/keväällä starttaisimme koko lajin. Saa nähdä, voi tulla aika mielenkiintoiset oltavat!

Blogia yritän päivitellä parhaani mukaan, mutta kaikkihan tietävät, ettei tämä ole enää niin aktiivinen paikka kuin on joskus ollut. Siispä menkää ehdottomasti seuraamaan facebook -sivuamme, jossa kuulee edes vähän paremmin arkikuulumisiamme! Linkin löydät sivun reunasta! -->

Hyvää alkavaa kevättä!

- J, N & N

torstai 7. huhtikuuta 2016

Rudi

Siskon sakemaannikkoa on tullut kuvailtua silloin tällöin, ja maaliskuun alussa päätimmekin lähteä kuvausreissuun Saloon, Vuohensaareen. Kivoja otoksia saatiin aikaiseksi tästä sakuplikasta nimeltään Rudi!











Ja loppuun keventävä "Taistelevat Metsot" -kuva Nuutista ja Rudista painien tuoksinnassa!


- J, N & N

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Joskus joululomalla

Joskus joululomalla me käytiin Kaskistossa kuvailemassa ja leikittämässä koiria vissiin pariinkin otteeseen. Nori ja Nitro päättivät alkaa leikkiä: "Mä olen isompi herra ku sä" ja pistivät painit pystyyn kovalla metelillä, muutamalla veripisaralla. Kyllä pojat on poikii ja riidanhalua löytyy, ei sitä voine kieltää. Norista olen huomannut, kuinka Nuutin härkkiminen jonkun toisen koiran toimesta saa ison pojan hermot kiristymään. Hänenhän pikkusiskoaan EI kiusata, perkele!

Muutaman komennukset ja perkeleen jälkeen pojat yrittivät rauhoittua ja olla kuin ilmaa toisilleen. Aina välillä piti vähän rymistellä ja kolistella karmeja, mutta yhteenotolta vältyttiin toistamiseen. Alla taas jonkinmoisia kuvia, suurimmaksi osaksi Kerosta, tietty!














Huvittavaa huomata, että norppaolentoa ei yhdessäkään kuvassa näy.
Ihmekös tuo, kun jätkää kiinnosti enemmän hajut kuin kamut...


-J, N & N