Sunnuntai. Agipäivä. Treenipäivä.
Otettiin kuitenkin varaslähtö jo lauantaina.
Tehtiin ehkä typerin temppu ikinä ja tehtiin agitreenit kahtena peräkkäisenä päivänä, eli lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina treenit tehtiin Someron kentällä ja sunnuntain normaalisti Salon hallilla. Peräkkäisistä päivistä huolimatta Nori teki treenit hienosti - olihan niistä puomi ja keinu jätetty pois.
Lauantai, 25.4.
Lauantaina oltiin siis ulkokentällä oman seuran esteillä tekemässä omatoimitreenit Ruffe-heelerin ja tämän omistajan kanssa. Otettiin todella yksinkertaisia juttuja (Ruffe lähes ensimmäistä kertaa kentällä), jolloin ensimmäinen rata koostui asetelmasta hyppy, hyppy, putki, hyppy. Ja palkkaus. Norillekin oli hyvä ottaa helpompia juttuja kun alettiin opettelemaan targetin käyttöä.
Kotona jo olin opettanut Noria hakeutumaan palkalle perunasalaattipurkin kannelle ja kun nopeutta oli paljon palkalle kiidettäessä, sai myös palkan. Hitaista yrityksistä ei saanut mitään. Yllättävän nopeasti Nori tajusi homman juonen ja saatiin vauhtia ainakin molempien päivien ratojen lopuille. Kovin olen saanut pelotteluja, kuinka targetilta poiskouluttaminen olisi hankalaa, mutta tässä vaiheessa meillä painaa vauhdin saaminen sen verran, että sitten tuskastellaan poiskouluttamista kun tulee sen aika. Nyt sen aika ei vielä ole, kummitelkoot tulevaisuudessa sitten.
Lauantaitreeneistä jäi todella hyvä maku yksinkertaisuuden ansiosta, joka tietysti tarkoitti onnistumista. Ei mitään vaikeaa, muutaman esteen juttuja ja palkkausta. Iloista meininkiä, koiralle palkkausta ja positiivisia mielikuvia. Sitä lähdin itse hakemaan Norille ja siinä onnistuttiin suunnitelmien mukaisesti. Ehkä vähän liian pitkään treenattiin, vaikka välissä oli mittavia taukoja, sillä vauhti alkoi kadota loppua kohden, mutta saatiin sopivasti yksi hyvä onnistuminen ja siihen loppui. Sitten saivat pojat juosta kilpaa vinkulelun perässä ja purkaa vähän vielä energioitaan.
Ennen treenejä tuli pyöräytettyä Norille myös muutamat omatoiminamit, mihin tuli M&M:n Maukas raakalihaa, kaurahiutaleita, korppujauhoja ja pari kananmunaa. Namit kelpasivat kuin häkä ja näitä tarvitsee nähtävästi valmistaa jatkossakin. Hyvin kelpasivat myös sunnuntaina, ei ollut vain uudenkarheamieltymys. Jess!
Ennen treenejä tuli pyöräytettyä Norille myös muutamat omatoiminamit, mihin tuli M&M:n Maukas raakalihaa, kaurahiutaleita, korppujauhoja ja pari kananmunaa. Namit kelpasivat kuin häkä ja näitä tarvitsee nähtävästi valmistaa jatkossakin. Hyvin kelpasivat myös sunnuntaina, ei ollut vain uudenkarheamieltymys. Jess!
Sunnuntai, 26.4.
Sunnuntaitreeneissä tuli huomattua, mitä viime viikkoisten treenien lamaantuminen oli jättänyt Noriin. Hallilla on eriväriset esteet verrattuna oman seuramme esteisiin, jotka ovat punakeltaiset, Salossa sinivalkeat. Hypyt olivat Norille todella vaisuja, vaikka lauantaina se olikin kiitänyt niitä ongelmitta. Muuta selitystä emme ohjaajan kanssa keksineet kuin sen, että kun keinu pamahti viime sunnuntaina, Nori näki sinivalkeat hypyt ja se jätti ns. väripelon päälle. Muuten hyppyesteet ovatkin samanlaiset, väri vain eri.
Hyppyjen vaisuudesta huolimatta päästiin vihdoin näyttämään Norin kanssa edes vähän vauhtia radalla. Nori kiisi putkiin ja A:lle todella hienosti, pimeään putkeenkin meni hienosti. Palkkautui targetille, jonne meinasi vähän kyllä varastaa limboamalla esteen tai kiertämällä sen, mutta homma korjattiin nopeasti ja palkkaus. Esteen varastuksesta ei tietenkään palkattu.
Itse olen ottanut uuden puhtaan aukeaman agilitykirjassa pääkopassani ja ahtanut itseni siihen ajatusmuottiin, että aloitamme kaiken niin sanotusti alusta. Kokemusta on ja tietyt esteet menevät paremmin kuin toiset, mutta itse ajattelen meidän olevan kuin täysiä keltanokkia radalla. Otetaan palkkauksia muutaman esteen jälkeen, ei välttämättä edes yritetä tehdä koko rataa. Treenataan tulokulmia sellaisia huomatessa, keskitytään vauhtiin, motivaatioon ja siihen, että olisi oikeasti ihan superkivaa. Nori on ollut ihan höpsähtänyt kun palkkaa saakin kesken radan, vaikka viime syksy tehtiin pelkkiä koko ratoja ja palkka tuli lopussa. Ei meinaa pieni poropoika ymmärtää tätä hienoutta ja ilmeisesti silläkin on oma ahtamisensa tähän uuteen treenitapaan.
Olen itsekin alkanut kiinnittää huomiota siihen omaan positiivisuuteen ja vaikka Nori nyt hyppääkin edestä vaikka piti kiertää tai meni väärästä päästä sisään kaarevassa putkessa, kehun sitä silti ja innostan, jatketaan vielä seuraava este ja palkataan. Ei karjuta kieltoja, ei painoteta ääntä, ei tehdä edes pientä tsh -äännähdystä. Tähän pyritään ja kyllä se sujui sunnuntaitreeneissä oikein mallikkaasti.
Kaiken kukkuraksi olen terapioinut itseäni puhumalla koirattomille ihmisille omista aatteistani. Mistä johtuu, että minulta ei kehuminen tule automaattisesti vaan minun pitää ajaa itseäni siihen välillä melkein väkisin? Hokea mielessä, että nyt kehutaan, nyt kehutaan! Tietysti tätä varmasti esiintyy monilla, kun koiran suoritus ei ole ollut kummoinen parannus, mutta onnistunut silti - ei sitä varmaan aina tajua heti kehua. Itselläni on kuitenkin tullut niitäkin hetkiä, kun suoritus oikeasti on ollut aivan super, on saanut taas ajaa itseään kehumaan koiraa. Se ei vain tule luonnostaan. Ja välillä se harmittaa aivan vietävästi.
Terapiapuheet ovat tuoneet minut sellaiseen ratkaisuun, että niin minut on vain ihmisenä kasvatettu. Perheessämme ei ole ollut tapana kehua hienoista suorituksista (joita minulla nyt ei ole ollut kuin taidelajien saralla). Ei ole ollut ylitsevuotavaa ylpeyttä, tai sitä ei ainakaan sanota ääneen. Ei sanallisia kehuja, ollaan vain ja kehuskellaan sitten muille sukulaisille tai työkavereille. Ongelma taitaa olla niinkin huvittava kuin: "mother issues".
Ja vaikka asia muuttuisikin nyt radikaalisti ja ympäriltä alkaisi tulla kehuja, läheisiltä en itse osaisi niitä suodattaa, koska niin minua ei ole kasvatettu. En ole tottunut. Ulkopuolisilta ihmisiltä saamat kehut ovat jo tarpeeksi utopistisiä, joten vanhemmalta saatuna ne olisivat vielä oudompia, enkä taatusti osaisi ottaa niitä vastaan niin kuin olisi paras. Vielä nykyäänkin opettajan kehuessa valokuvaa tai tuotettua tekstiä koulussa, töksäytän kehujen päätteeksi: "Oikeasti?"
Tämäkin on jälleen yksi opettelun sara: opetella kehumaan ja ylistämään, tehdä me melkein kuin luonnostaan. Aina saa kuulla jostain "Kehu enemmän, Nori kaipaa enemmän kehuja!". Päänkallistus ja ymmällään oleva katse, omistajalla itsellään, enkö vieläkään kehunut tarpeeksi?
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Kaiken kukkuraksi olen terapioinut itseäni puhumalla koirattomille ihmisille omista aatteistani. Mistä johtuu, että minulta ei kehuminen tule automaattisesti vaan minun pitää ajaa itseäni siihen välillä melkein väkisin? Hokea mielessä, että nyt kehutaan, nyt kehutaan! Tietysti tätä varmasti esiintyy monilla, kun koiran suoritus ei ole ollut kummoinen parannus, mutta onnistunut silti - ei sitä varmaan aina tajua heti kehua. Itselläni on kuitenkin tullut niitäkin hetkiä, kun suoritus oikeasti on ollut aivan super, on saanut taas ajaa itseään kehumaan koiraa. Se ei vain tule luonnostaan. Ja välillä se harmittaa aivan vietävästi.
Terapiapuheet ovat tuoneet minut sellaiseen ratkaisuun, että niin minut on vain ihmisenä kasvatettu. Perheessämme ei ole ollut tapana kehua hienoista suorituksista (joita minulla nyt ei ole ollut kuin taidelajien saralla). Ei ole ollut ylitsevuotavaa ylpeyttä, tai sitä ei ainakaan sanota ääneen. Ei sanallisia kehuja, ollaan vain ja kehuskellaan sitten muille sukulaisille tai työkavereille. Ongelma taitaa olla niinkin huvittava kuin: "mother issues".
Ja vaikka asia muuttuisikin nyt radikaalisti ja ympäriltä alkaisi tulla kehuja, läheisiltä en itse osaisi niitä suodattaa, koska niin minua ei ole kasvatettu. En ole tottunut. Ulkopuolisilta ihmisiltä saamat kehut ovat jo tarpeeksi utopistisiä, joten vanhemmalta saatuna ne olisivat vielä oudompia, enkä taatusti osaisi ottaa niitä vastaan niin kuin olisi paras. Vielä nykyäänkin opettajan kehuessa valokuvaa tai tuotettua tekstiä koulussa, töksäytän kehujen päätteeksi: "Oikeasti?"
Tämäkin on jälleen yksi opettelun sara: opetella kehumaan ja ylistämään, tehdä me melkein kuin luonnostaan. Aina saa kuulla jostain "Kehu enemmän, Nori kaipaa enemmän kehuja!". Päänkallistus ja ymmällään oleva katse, omistajalla itsellään, enkö vieläkään kehunut tarpeeksi?
Mutta harjoittelulla tämäkin paranee, paraneehan?
Kuvat on järkyttävää paskaa, koska paska kuvauskeli kun käytiin hiekkakuopalla pari viikkoa sitten, mutta tuoreempaakaan kuvarikastetta ei nyt ole.
