Coming back in one reason: man who looks so fucking handsome!

Ei niinkään koiramainen postaus, mutta sovitaan vaikka erikoispostaukseksi?

Lauantaina (5.7) rohkaistuin ja läksin kuvaamaan esiintymiskeikkaa pitkästä pitkästä aikaa, edellisestä keikkakuvauskerrasta taitaa olla aikaa ainakin vuosi. Alex (Canon 550D) sai nokkaansa kiinni 50mm 1.8 objektiivin, ja päätin, että jos en pääse tarpeeksi lähelle, otan kauempaa sitten kuvia. En turvaudu enää tuohon zoomiobjektiiviin, jonka valovoima ei ikinä riittäisi keikkakuvaukseen. Se tuli todistettua vuosi sitten.

     Ja ei olisi riittänytkään tälläkään kertaa. Valovoima meinasi loppua jo 1.8:lla, osa kuvista kohiseekin jonkun verran, mutta hyvin tyytyväinen olen onnistuneisiin ruutuihin. 8 gigan edestä kuvia tuli räpsittyä RAW-muotoon lähemmäs 400 ja niiden joukosta valikoitui 20 omaa silmää miellyttävää ruutua.

Ketä sitten tuli kuvattua?

No tietysti yhtä Suomen valovoimaisimpa miestä, eikä häntä suotta tällä nimellä puhutakaan, nimittäin hän oli vuoden 1995 tangokuningas, Jari 'Siltzu' Sillanpää!

Aloittelevalle valokuvaajalle kuten minä, Sillanpää oli edittäin otollinen kuvauskohde. Tämä oli toinen kerta kun päädyin kuvaamaan herraa, nimittäin tasan vuosi sitten kuvasin hänet samassa paikassa esiintymässäkin: Somerniemen tanssilava Ämyrillä. Kyseessä oli siis eräänlainen kuvaajan come back -keikkakuvaukseen kuin Jartsan paluu Ämyrille.

      Lavakarisma on varmasti yksi asia, josta mies tunnetaan, mutta sitäkin enemmän hänet tunnetaan tangokuninkaallisena sekä kappaleestaan Satulinna. Tällä vuosiluvulla hän on takuulla tullut tutuksi nuoremmillekin kuuntelijoille Cheekin kappaleesta Liekeissä sekä SPY:n Gangnam Style:sta. Se näkyi myös yleisössä, eturivissä kyhjötti ehkä 7-9-vuotias tytön tyllerö. Lisäksi yleisön seassa muualla näkyi nuoria tyttöjä, mutta hauskaa oli huomata, kuinka erilainen ikähaarrukka oli kyseessä. Siellä minä, pian 18v opiskelija bailasin 80-vuotiainen mummojen kanssa, käsiä ilmaan lyöden ja pomppien, parikymppisten naisten kiljuessa ja hurraamassa taustalla. Meininki oli uskomaton.

Valoa oli lavalla suhteellisen riittävästi, mutta eipä kai keikkalavalle voikaan toivoa mitään päivänvaloa tai muita extravaloja, valokuvaajana pitää pystyä muuntautumaan ja minä pyrinkin siihen, tuo 550D:n runko ei vain ISO-arvolle paljoa anna armoa.

      Jartsa ei pettänyt meiningillään. Lavakarismaa piisasi, hauskoja juttuja sekä yllättävän paljon huomiota kamerallekin. Kakkosrivissä keinuin hiukset pystyssä, Tolkien -paidassa. Kamera silmillä, suu lauluja mukana laulaen. Välillä Alexkin sai kyllä huokaista helpotuksesta kun yhdyin käsien taputukseen sekä hyppimiseen. Voi kunpa olisin saanut kuunnella tätä mahtavaa laulantaa jo pienestä pitäen, jostain syystä Jartsan levyä ei meiltä kumminkaan löydy... Hmm. Korjasin asian kyllä jo CDON.comin kautta. Hups!

Jatkossa pitää kyllä alkaa tähyilemään herran lähikeikkoja vähän enemmän, jotta tulisi lähdettyä sinnekin, ehkä ei aina kameran kanssa, mutta tunnelmaa ja tuttuja naamoja etsimään. Vielä kerran se on sanottava: Ah, mikä mies!

Ja vähän koiramaisuutta:

Norin villapaita on saapunut! Ihih! Nyt mulla on ihan oma John Watson!

The worst feeling in the world is the fear after the nightmare that it come true.

Vähän tämmöinen off-topic -postaus tähän väliin.

Painajaisia, painajaisia.... Niitä ei olekaan ollut pitkään aikaan - eikä varsinkaan painajaisia, joissa Nori on itse painajaisen kohteena.
        Olen kerran eläessäni nähnyt sellaisen painajaisen, jonka pohjilta olen kävellyt karvat pystyssä ympäri taloa, mutta silloin painajaisella oli hyvä syykin siihen asenteeseen. Tänään on ollut samanlainen varotoimi pystyssä - ilman kylläkään syytä. Olen varsinainen taikauskoinen hölmö ja toisinaan uskon unilla olevan enemmänkin merkitystä. Toisinaan tulee nähtyä déjá vu-uniakin; muutaman sekunnin mittainen uni, joka jossain vaiheessa viikkoa tapahtuu oikeasti.
       Ei siitä sen enempää vaan itse painajaiseen:

Nori ja meikäläinen oltiin saavutettu jotakin. En tiedä mitä mutta jotain erikoista, sillä meille annettiin arvostusta melkoisen paljon - ja Nori oli erityisen tottelevainen. Luotin siihen niin, että olisin voinut antaa henkeni sen tassuihin.

      Oltiin ilmeisesti kauppakeskuksessa töissä ns. vartijoina. Nori äkkäsi miehen, jonka sylissä oli lapsi ja jota mies kantoi ulos kaupasta. Nori lähti perään. Käskin tulemaan takaisin, mutta Nori ei kuunnellut. Meni vain perässä. Silloin minussa tuli se fiilis, että jotain on hassusti kerran poika ei totellut. Kutsuin uudestaan, mutta ei niin ei. Menen koiran perässä ulos ja näen miehen laittavan lapsen autoon. Nori härrää ja hyrrää auton ympärillä - melkoisen häiritevästi myönnettäköön.

      Mies ottaa kepakon ja lyö. Nori säikähtää ja ottaa pakkia, mutta ei lähde vielä tilanteesta pois. Mies lyö uudelleen. Norin käytös muuttuu peloksi, yrittää lähteä, mutta mies vain lyö uudelleen. Koira käpertyy maahan makaamaan. Huudan miehelle jotakin ja käsken Noria pois. Mies katsoo minua silmiin ja silmien takana on ontto hymy. Hän tietää satuttavansa minua tällä. Hän alkaa lyödä; uudelleen ja uudelleen. Ja mitä minä tein?

      En yhtikäs mitään. En voinut. En pystynyt. Katsoin kuinka mies hakkasi Norin hengiltä silmieni edessä. Katsoin, kuinka maailman tärkein asia vietiin minulta. Tuskan vuoksi en voinut tehdä mitään - vasta kun oli liian myöhäistä. Löin miestä ja vaadin selitystä. En koskaan saanut sitä unessa.

Mitäköhän olin koskaan tehnyt saadakseni sen miehen vihan niskaani?

Ja mikä on maailman pahin tunne? Se on pelko, että painajainen kävisi toteen.

       Asia vain olisi niin, että silloin minä tekisin jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Minä seisoisin Norin ja kepakon välissä. Lyököön mies sitten minua, mutta Noriin hänellä ei ole oikeutta koskea. Eikä yhteenkään koiraan, joka pelkää eikä esitä hyökkäyksen merkkejä. Silloin minä olen ottamassa iskut vastaan - kävipä miten hyvänsä.

Yksi asia on ainakin varmaa: Älä katso Peter Pan 2 -elokuvaa ennen nukkumaan menoa, saat painajaisia :<