Mayday mayday, the ship is slowly sinking

Voi jee, oli kyllä taas niin mieltäalentavat agilitytreenit, ettei sellaisia olla pitkään aikaan nähtykään.

Oli kyllä vain ajankysymys, milloin Nori tekee agiradalla sen, että toimintakyky lakkaa täysin. Tänään niin kävikin. Vanha vihollisemme keinulauta iski jälleen salakavalasti kirjaimellisesti selustasta. Norin kanssa on muutamankin agilityohjaajan neuvosta otettu keinua ilman, että koira saa itse suorittaa sitä loppuun: minä siis lasken keinun pehmeästi alas, ettei ääntä synny. Norille on kehittynyt melko vaikeakin pelko puomiin sekä keinulautaan, ovathan molemmat tietysti samanlaisia koiran vinkkelistä. Ennen puomin läpi liidellyt Norppaeläin sai ensimmäisestä keinukerrastaan jännitteen, joka on siitä asti vaikuttanut hyvin vahvasti puominkin suorittamiseen.

On se aika huvittavaa katsottavaa kaikille muille paitsi omistajalle, kuinka 2-vuotiaan koiran vauhti lähenee 12-vuotiasta - tai kyllä Papi vielä 12-vuotiaanakin painoi puomia nopeammin. Taisin vahingossa loukata kaikkia veteraani-ikäisiä agiliitäjiä, sorry.

Tänään ohjelmistossa oli rataa, joka sisälsi keinun sekä puomin, molemmat. Puomi yhtä hidasta kuin aina ennenkin, keinu yhtä epätoivoista. Molemmat suoritettiin tuttuun hitaaseen tahtiin muutamaan otteeseen, kolmannella kerralla keinun pamaus koiran poistuttua keinulta oli liikaa. Esteeltä olisi jatkettu hypylle, mutta Nori jähmettyi aloilleen jalat horreellaan eikä liikkunut mihinkään.

      Hypyt ovat meille tuttua kauraa eikä niiden kanssa ongelmia ole kohdattu, mutta järkytys teki koirasta toimintakyvyttömän. Tilanne olisi pitänyt olla odotettavissa, mutta saatuani Norista hyvää palautetta itse kasvattajalta, kuinka se on ihan tavallinen perusporokoira, ajattelin treenienkin sujuvan hyvin. Korkeilta odotuksilta mätkähtää melkoisen kipeästi alas.

Norin toimintakyvyn loppuminen on kauheaa katseltavaa. Koira on hätääntynyt, mutta aloillaan. Silmät pyörivät päässä, mikään nami tai herkku, kehu tai kimeä ja ilostunut ääni ei saa sitä liikkeelle. Vasta kun koiraan koskee ja vie sen pois kentältä, se alkaa hiljalleen palautumaan. Näky on omistajalle kaoottinen, varsinkin kun se oma piski on se kaikista tärkein.

         Niinpä minäkin löysin itseni treenipaikan vessasta kokoamasta itseäni. On tuon koiran takia paljon kyyneliä vuodatettu, muttei ikinä kesken treenien. Nöyryyttävää ja fiiliksen laskemista. Tällä hetkellä fiilikset ensiviikon treeneihin on nollassa. Ei paljoa huvittaisi viedä koiraa tilanteisiin, missä se ei pärjää, ei varsinkaan, jos samanlainen lamaantuminen on mahdollisesti luvassa.

Enkä halua nyt kaataa tätä Norin syyksi. Ohjaajana minun tulee ottaa kaikki vastuu siitä, miten koirani reagoi ja suorittaa annettua tehtäväänsä harrastuksien parissa. On asioita, joita en osaa, mutta enköhän minä Noria sentään 2 vuoden aikana ole oppinut edes jonkin verran lukemaan. Jos jokaisesta vinksallaan olevasta korvasta pitäisi lopettaa koko tekeminen, minä maksaisin tyhjästä harrastamisesta. Ei paljoa huvita maksaa hallivuokria ja harrastusmaksuja bensakulujen lisäksi, mikäli se tarkoittaa paikalle ajamista ja poislähtemistä ilman, että koira edes käy radalla. Tällaisia neuvojakin on tullut saatua.

Ehkä ei pitäisi harrastaa sitten ollenkaan?

On ollut monia treenejä, missä olen ollut hyvin tietoinen oman käytökseni vaikuttavuudesta suoritukseen. Tällä kertaa kaikki kuitenkin minimoitiin: minä en kieltänyt Noria kertaakaan, en myöskään antanut äänenpainoni karata käsissä. Nori ei ollut saanut mitään ylimääräistä, joten namienkin olisi pitänyt olla mitä suurin houkutus vauhtiin ja tekemiseen. Kehonkieli on ainoa, mikä saattoi viestiä Norille jotakin, mikä ajoi sen lamaantumiseen esteen jälkeen. Tai sitten se oli vain se pamaus, minusta täysin riippumaton asia.

Paskoja treenejä ja vähän vähemmän huonompia on nyt tullut tehtyä, mutta ei me niitä tahallaankaan tehdä. On myös välillä hyviäkin treenejä: niitä, mitkä eivät sisällä keinua tai puomia. Maneesitreeneissä mieleeni ei tullut kertaakaan, että harkitsisin lajin lopettamista. Tänään törmäsin ajatukseen ensimmäisen kerran. Takaisku oli suurimpia koskaan, mutta Norin treenien muuttuessa huonompaan suuntaan kuin edistykseen ja paremmuuteen, on käynyt mielessä, ettei siitä ehkä vain ole tähän.

      Ei olisi ensimmäinen koira, joka lopettaa lajin estepelon vuoksi.

Olisiko tällaisessa tilanteessa kyse luovuttamisesta vai koiran parhaaksi ajattelusta?

Siitä ollaan varmaan montaa mieltä. Ehkä me katsotaan nämä "kalliimmat" agilityt loppuun ja mietitään jatkoa sitten. Todella harmihan se olisi joutua lopettamaan laji, joka tuntuu niin omalta, mutta Norin tähden sellaiseen on pystyttävä. Ehkä se on vain piski metsälenkeille, jossa sen ei tarvitse pelätä pamauttelevia keinuja. Kotikoirakammoiselle omistajalle ei niin mukava ylläri kun harrastuskoiraa lähettiin etsimään, mutta sille ei vain voi mitään. Ehkä yksi huojentava aihe tässä on se, etten keksi tätä omasta päästäni. En ole ainoa, joka on nähnyt Norissa näitä piirteitä, en ole siis yksin.

Jos treenit eivät kuitenkaan tästä parane ja menevät mahdollisesti vielä huonompaan suuntaan, saattaa lajin kohtalosta tulla isompi päätös eteen - ainakin tauolle jääminen. Kotonahan koira toimii kuin unelma, näitä tilanteita vain sattuu silloin tällöin. Se on rankkaa Norille, mutta ei se minullekaan helppoa ole. Välillä tuntuu, että minä olen se itsekkäin osapuoli kun pakotan sitä tällaisiin harrastustoimiin.

Olisiko samalla tavoin itsekästä lopettaa koko touhu?

Agilityepikset jäävät jälleen kerran haaveeksi ja siirtyvät aika roimasti.

Aika näyttää miten edetään, jos edetään sitten ollenkaan.

Ps. Tuli palattua vanhaan ulkoasuun, edellisessä oli niin paljon silmään pistäviä virheitä.

Kotikoirapelkoa ja peiliin katsomista

Vähän sekavampi otsikko tällä kertaa, sitä sekavampaa tekstiä luvassa...

WARNING: Avautuminen luvassa.

Mistä sitä loppujen lopuksi aloittaisikaan? Aivan alusta? Ei, se veisi liiaksi aikaa. Ehkäpä jostain keskeltä? Tai ihan vain tämänpäiväisestä, jonka seurauksena pitäisi lähteä peiliostoksille ja keksiä jokin muu tapa oppia ohjaamaan tuota nelijalkaista ystävääni.

      Olen hajoillut pitkin iltaa varmaankin 10-20 minuutin välein tämänpäiväisestä suorituksesta agilityssä. Asiat eivät menneet niin hyvin kuin olisin toivonut, ei edes niin hyvin kuin oletin olevan mahdollista. Hajoamisella tarkoitan tietysti sitä, että olen saanut ottaa nessupaketista nessun muun kuin nuhan vuoksi. Olen istunut lattialla Norin kanssa ja hajonnut. Olen kertonut tapahtumasta läheisimmälle ystävälleni niin rikkinäisenä, että näppäimistökin ui hajoamisnesteessä.

Tätä tilannetta olen vältellyt 6. luokan jälkeen alituiseen. Mikä ikinä olisikin niin kamalaa tai vituttavaa, ei tulisi jakaa kyyneliä koko maailmalle. Iänikuiset haukkumiset äidiltä jos olemme tapelleet, pahat sanat ystäviltä tai läheisen poismeno, ei, tämä tyttö ei alentunut hajoamispisteeseen. Piti pään pystyssä ja meni eteenpäin tyytyväisenä, ei katunut, etteikö olisi hajonnut.

      On kaiketi selvää, että yli neljän vuoden pidättäytyminen räjähtää lopulta käsiin. Minulla, pieninä purkauksina.

Mitäpä tänään sitten agilityssä tapahtui?

Nori ei tehnyt paskaakaan. Okei, viimeiseksi A-esteen tuo pölliäinen suoritti, se oli meidän päivän ainoa kunnolla ja ongelmitta suoritettu este.

     Homma aloitettiin sillä, että tehtiin tuplahypyt. Joo, Nori meni sen hyvin, ei ollut vaikeakaan homma. Harjoiteltiin takaakiertoa eli koira lähetetään vierestä, jolloin sen on kierrettävä ja hypättävä este. Me ollaan harjoiteltu tätä Norin kanssa pennusta asti, se on aina kiertänyt esimerkiksi lyhtypylvään ongelmitta ja hypännyt siihen rakennetun esteen yli. Tänään? Ei minkäänlaista toimintaa. Ei, muut olivat kiinnostavampia kuin itse omistaja. Nameja on neljää erilaista mukana, ei niistä mitkään toimi. Meillä ei ole palkkaa, jolla palkkaantuisi, ei mitään, jolla motivoida.

Kyllä Nori sitten hommaa vähän alkoi ymmärtää, että tuttua kauraa tämä, mutta siinäkin meni se oma aikansa, vaikka homma on entuudestaan tuttu. Muistikapasiteetti vissiin jäässä näin kesällä?

     Jatkettiin keinuun, joka on meille se ainainen ongelma. Ei sitä tänäänkään suoritettu mitenkään mallikkaasti, hitaasti ja pakottamallahan koiraa vietiin. Neuvoja saatiin miten voi sitten yksikseen tulla treenailemaan kyseistä hommaa. Yay!

Siitä sitten puomiin ja täysi stoppi Norille. Puomi ollaan aina suorastaan liidetty läpi, ei minkäänlaisia ongelmia, mutta tänään niitä ongelmia oli sitten myös puomissa. Ohjaaja epäili, että koira kuvittelee sen olevan keinu. Väkipakolla taasen koetettiin saada koira ylös ja menemään este, menihän se sen lopulta, taasen vaan aikamoisella hikimäärällä ja pakolla.

     Tähän mennessä olin itse jo aivan turhautunut (mitä ei saisi tapahtua ikinä) ja ei Norikaan olostaan paljoa nauttinut. Kepeissä/pujottelussa olin ilmaa, nuuskiminen maassa oli paljon rattoisampaa kuin omistajan yritykset saada edes jonkinlaista kontaktia. Sitä se on aina meillä agilityssä, kontakti on kadoksissa, kuulo koiralta poissa, omistajan hermot kireällä ja ärräpäät harvemmassa.

Kaveri kysyi, miten harjoitukset menivät.

Ensimmäinen vastaus, joka tuli mieleeni ja jonka sanoinkin: "Paskaa."

Vika on omistajassa, tiedetään. Mutta ei tuo Nori mikään vuoden rohkein koirakaan ole, ei edes meidän arkielämässä, uudet tilanteet kierretään kaukaa mieluummin kuin tutustutaan niihin tai sännätään intopiukassa katsomaan. Olenkohan pilannut koirani kokonaan tämän perusteella? Olenkohan huono omistaja/kouluttaja, kun koirani pelkää tällaisissa tilanteissa niin paljon?

     Päässä pyörivät ne sanat, joita sain osakseni: "Katsopa peiliin. Koulutusvirhe, paranee omaa ohjausta korjaamalla. Ei elokuvasuorituksia taotakaan yhdellä kurssilla. Olet liian ankara. Hätiköit. Älä hätiköi, ota rauhassa. Älä pakota koiraasi. Se on vasta vuosikas, ei sen kuulukaan osata. Yritä miettiä asiaa Norin näkökulmasta. Ohjaustavan muutos. Virhevirhevirhevirhevirhe."

Ja siinä vaiheessa meikäläinen hajoaa. Ajatukset kiusaavat ja pyörivät päässä liiaksikin.

     Ei tässä pian uskalla mitään harrastaa, saati yrittää. Pilaan koiraani kaiketi vain enemmän, Nori kärsii siitä, että olen huono omistaja. Mitä teen väärin? Miten korjaan itseni, jos en näe edes virhettäni. Pyydänkö todella liikaa? Onko Nori koskaan onnellinen minun kanssani? Onko sillä hyvä olla? Luulin olevani hyvä edes jossain, edes tässä, mutta nähtävästi en olekaan. Olenko liian ankara? Olenko todella näin huono ihminen, saatika koiranomistaja? Ja miksi en vain tajua sitä itse?

tyhmätyhmätyhmätyhmä.

Huomisesta työpäivästä tulee mielenkiintoinen, ajatusten kanssa siellä kun saa olla liiaksikin. Entäpä lauantainen lammaspaimennus, jota ollaan odotettu pieni ikuisuus? Tuleeko hajoamisia sielläkin, pelkästään siitä, miten toisten koirat ovat onnellisia ja keskittyvät omistajiinsa, omani vain vöyhöttäessä paikasta toiseen kuin hullu. Kuin olisin ilmaa.

    Minussa kytee kotikoiranpelko, jolla tarkoitan pelkoa, että koirani jää vain kotikoiraksi. Niin, ettei sillä melkeinpä VOI harrastaa mitään syystä tai toisesta. Minä haluan harrastaa, en välttämättä kilpaillakaan, mutta harrastaa, edetä ja osata. En halua olla se peränpitäjä, joka ei ymmärrä koiraansa ja joka ei tee tulosta. Haluan Norin nauttivan tekemisestään. Haluan sen olevan onnellinen. Haluan harrastaa, käydä näyttelyissä, se on se mistä me molemmat nautitaan edes joltakin osin. Kommentti vain on yleensä se perinteinen: "Porokoira ei ole mikään näyttelypuudeli, älä aja rotua siihen mitä sakemmannit jo ovat." Yksi ihminenhän muuttaa sen aika nopeasti... Taas tulee lisää ajatuksia. Päähän alkaa sattua.

Yhtäkkiä haluan vain käpertyä pois ja olla rauhassa, ei töitä, ei ketään. Vain minä. Ja ehkäpä Nori, minulle se kaikkein kallein ja rakkain. Oma poika. Oma pelkuri, pieni paskahousu, jolle maailma on liian suuri. Oma lapsi, jonka äiti ei ymmärrä korjata itseään.

   

Anteeksi, Nori. Anteeksi, että olen tämmöinen.

     Anteeksi niin paljon.

(ja anteeksi lukijoille, tämä postaus on vain kamalaa rypemistä ja itkemistä omista virheistä.)