Yksi neuvo jokaiselle, joka omistaa koiran ja tykkää käydä mätsäreissä. ÄLKÄÄ lähtekö seuraavan päivän aamuna kehäkettuilemaan, mikäli olette edellisenä yönä mitanneet 38 astetta kuumetta. Älkää edes siinä tapauksessa, vaikka olisitte ottaneet kuumetta alentavaa lääkettä ja mittari näyttäisi aamulla normaalia lämpöä. Ei vain kannata.
Täällä omistaja on paininut lähes 40 asteen kuumeen, yskän, nuhan ja rikkinäisen kurkun kanssa aamun pikkutunneille saakka viikon verran. Viikko todellakin kului lähinnä sohvalla virusperäisen flunssan kanssa ja Norikin sai tyytyä lyhyisiin kusetusreissuihin. Loppuviikosta on tullut kyllä huomatuksi, ettei aktiviteetiton aika sovellu poropojalle - keksii kyllä paljon kaikkea omaa tekemistä ajankuluksi.
Seuraava viikko olisi tälle sairastajalle hiihtoloma ja suunnitelmissa oli viettää se lähinnä metsässä tuon karvapallon kanssa flunssankin kääntyessä jo voitoksi, mutta ei niin ei. Lauantaiaamulla Nori onnistui jotenkin lohkaisemaan kyntensä ja on niin ikävän näköinen, että maanantaina odottaa eläinlääkärireissu. Ja mitä ollaan ulkopuolisilta kuultu, niin edessä saattaa olla antibioottikuuri ja toinen viikko, jossa koira ei pääse riekkumaan metsässä vapaana. Voi Nori parkaa...
Viime perjantaina (13.2.) oltiin Norin kanssa tutustumassa uuteen naperotuttavuuteen: hollanninpaimenkoira Nitroon. Vähän olivat hiljaisissa meiningeissä pojat keskenään, ei ollut kiinnostusta paljoa peuhata ja leikkiä. Kun Nori meni hajujen perässä, päätti pikku-Nitro pölliä valokuvajaahan sormikkaita ahkerasti. Saa nähdä mimmoinen koira siitä kasvaa ja missä tunnelmissa näkevät Norin kanssa seuraavan kerran, josko sitten olisi kiinnostusta enemmän molemmilla otuksilla!
On ne pennut kyllä vaarallisia sydämen sulattajia, mutta sitäkin haasteellisempia kuvaajalle. Nämäkin ruudut ovat vähän niin ja näin tyyppistä materiaalia, että kehdanneeko niitä edes julkaista! Päälle sata kuvaa tuli räpsittyä ja niistä ehkä parisen kymmentä olivat edes edittikelpoisia, saatikka sitten tänne blogin puolelle! Mutta jos minä kestän itse kuvaajana, ehkä tekin kestätte lukijoina? Sillä after all... puppies are cute!
Ja ehkä vielä yksi kuvanen tästä sormikassankarista:
Tässä kun viikon ensimmäiset arkipäivät on saanut tehdä tuttavuutta ja hukattua nappien järjestyksen uuden perheenjäsenen kanssa, on elämä kyllä tietyltä määrin tuntunut helpottavan valokuvauksen sarallakin. Voi olla, että kyseessä on vain hetken huuma ja kaikkien tuntema materialismionni, tai sitten satasarjalainen oikeasti oli jäämässä saikulle. Tuolla pikkunen Alex-esikoinen vyhjöttää optiikattomana tulostimen päällä ja on kohtalostaan tietämätön: meneekö se varaosiksi tuntemattomalle kirppishinnoin vai saako se kodin siskon luota. Alex jr. kuitenkin on päässyt kokemaan jo ensimmäiset lumisateensa ja sen tiimoilta otetut kuvat Lightroomin.
Viime postauksessa mainitsinkin, kuinka olen löytänyt aivan uutta puhtia kuvien käsittelyyn Lightroomin puolella. Vielä kuukausi sitten suunnilleen itkin pöydän alla Birminghamin toimistolla, kuinka olen paskin kuvaaja ikinä, enkä koskaan tule käsittelemään kuviani kunnolla tai löytämään sitä kipinää että näkisin vaivaa käsittelyyn puhumattakaan oman tyylin löytämisestä. Samalla itkin Alexin kohtaloa ja mietin kauhuissani, kuinka kauan joudun olemaan ilman toimivaa kameraa.
Onni hymyili kerrankin 60Dn ilmaantuessa tielle ja olen ollut ostokseeni enemmän kuin tyytyväinen. Seuraava askel onkin optiikan päivittäminen, mutta sitä aikaa saa odottaa. Tiedä koska opiskelijalla rahaa on. Sellaisen neuvon kun olen kuullut, että opiskelija ei edes tunne sanaa "ylimääräinen raha".
Lightroomista voisin puhua sen verran, että avatessani sen ensimmäisen kerran elämässäni, ajattelin välittömästi: "No fucking way." Koko ohjelma näytti tavattoman vaikealta heti alkutekijöihinsä! Missä oli open file, missä save as? Import, export? Nämä kaksihan olivat tuttuja videoeditointiohjelmasta! Mikä ihmeen kuvamuokkausohjelma tämä on olevinaan?!
Viime vuoden lopulla koulussa meille opetettiin Lightroomin perusteet: miten tuodaan kuvia, miten ne saa arkistoitua, nopeat muokkaukset, muokkauksen kopiointi ja jalostaminen muihin kuviin, kuvien ulostuominen... Ja sitä rataa. Lämpenin vähän ohjelmalle ja havaitsin sen erittäin käytännölliseksi suurien kuvamäärien muokkaamiseen. Birminghamin työharjoittelussa tuli kuvattua muotinäytöksessä jokaisesta catwalkilla esitellystä asusta muutama ruutu ja asujahan oli varmasti lähemmäs 400 kappaletta. Kyllä siinä olisi elämä ollut tiukassa kun olisi kuvia yksitellen lähtenyt vääntämään. Lightroom kumminkin osoittautui tarpeelliseksi työjuhdaksi ja kuvien muokkaamisessa ei mennyt ikä eikä terveys, muutama tunti kyllä, muttei sen kummempaa.
Birminghamissa sain myös oudon ja selittämättömän innostuksen Lightroomiin. Tätäkin tekstiä kirjottaessa kello näyttää puoli neljää ja väännän yhä tässä samalla kuvia. Tietysti, kun käsittelen taustan kahdesti, koiran ja sen silmät erikseen, tulee työtunteja yhä enemmän. Vielä kuukausi sitten olisin heittänyt kirveen kaivoon, en olisi todellakaan jaksanut vääntää kuvien kanssa näin kauaa yhdenkään ohjelman puolella. Joten mitä ikinä tapahtuikaan ja mistä minä tämän buumin olen saanut, toivon, ettei se aivan äkkiseltään katoa.
Kuvanmuokkaamiseen hapsahtaneisuus on tuonut myös mukanaan järjettömän tarpeen käsitellä kaikki tähän asti otetut kuvat uudelleen. Tai ei ehkä aivan kaikkia, mutta ainakin kaikki potentiaaliset. Ja silloin minä istun koneella pitkään yli puolen yön silmiä siristellen ja aamulla en meinaa päästä ylös sängystä. Jonkinlainen työtahti pitäisi kehitellä ja opetella karsimaan vielä ronskimmin niitä "parhaita" otoksia.
Anukin kävi viihdyttämässä meitä maanantai-tiistai -välisenä aikana ja oli mukana kuvatoimissa innostamassa Noria ja räpsimässä itsekin kuvia. Kiitokset Anulle Norin seisottamisesta (alla) ja ihanasta seurasta; koskaan ei voi puhella liikaa tulevaisuuden haaveista ja henkeviä keskusteluja. Olivat ne sitten koiramaailmasta, unelma-ammateista tai ylipäätänsä ihmiskokemuksista. Otetaan pian uusiksi!
Ehkäpä noin viikko sitten päätin rohkaistua ja kysyä naamakirjasta löytyvästä ryhmästä, millainen seuraava askel kannattaisi ottaa omassa valokuvausharrastuksessani. Täällä blogin puolella kirjoittelinkin jo yhdessä postauksessa, kuinka oma satasarjalainen, Canon EOS 550D tuntuu jo kanittavan vastaan elämän rankassa pelissä. Kamerahan ei ole vielä kerännyt iäkseen suuria lukuja, kolmevuotias runko kyseessä. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt jo siihen malliin, että mikäli haluan vielä jatkaa kehittymistä valokuvaajana ja ehkä, siis ehkä, ansaita taskurahaa sen avulla tulevana kesänä, ei puolittain toimiva kamera ole ratkaisu.
Lähdin kyselemään, kannattaisiko minun hommata käytetty runko jokseenkin pienellä, max. 400 euron opiskelijabudjetilla vai säästää ropoja ja sinnitellä ostaakseni täyskennon myöhemmin. Täyskennoon en alkujaankaan uskonut pääseväni tuolla summalla, tai sitten se olisi lauottu aivan puhki. Kuitenkin profiilikuvassa oleva nuoren naisen naama taisi aiheuttaa sen verran sekaannusta, ettei kysymykseeni löytynyt oikeanlaista vastausta. Ennakkoluuloista painavin naamakirjalaisten joukossa taisi olla se, kuinka kysyjä olisi teini-ikää poteva tytöntyllerö, joka haluaa vain uuden ja kalliin kameran - Pappa betalar -periaatteella tietysti. Sain siis vastaukseksi lähinnä sen, mitä olisi pitänyt odottaakin: panosta optiikkaan, älä runkoon.
Kahdesti kerroin kommenteissa, kuinka satasarjalainen oli enää puoliksi toimiva. Jätin sanomatta kuiten ilmeisen: sen huoltaminen/korjauttaminen tulisi samanhintaiseksi kuin toisen rungon ostaminen. Olisi luultavasti pitänyt sanoa tuokin ääneen. Optiikkaan panostavia kommentteja riitti. Anteeksi, mutta miten hyvä optiikka voi pelastaa minut ennakkoon sovitulta kuvauskeikalta, jos kamerarunkoni päättääkin irtisanoa itsensä lopullisesti?
Canon EOS 6D, ISO 5000, 85mm, f/1.8, 1/160
Nykypäivän ongelmia ovat olleet mm. edestakaisin sahaava automaattitarkennus ja kameran jumittuminen. Välillä sammuttaminen auttaa välittömästi jumiin, välillä ei. Automaattitarkennusta pidän itselleni perusedellytyksenä kuvatessani lavalla pomppivia ja heiluvia artisteja sekä riehakkaana juoksevia koiria. Perusposeerauskuvissa manuaalitarkennus on tietysti käytössä.
Tehkäämme asia tännekin selväksi: minä EN OLE täysautomaatilla kuvaava järjestelmäkameran omistaja. Minä säädä asetukset täysmanuaalisesti itse valkotasapainoa myöden ja mikäli tilanne niin vaatii, kuvaan automaattitarkennuksella. Mikäli koira/kissa/ihminen poseeraa kameran edessä mallikkaasti liikkumatta, käytän myös manuaalitarkennusta.
Tekeekö automaattitarkennuksen käyttäminen minusta huonon valokuvaajan?
En viitsinyt jäädä vääntämään aiheesta enempää. Mikäli ensivaikutelma minusta ja portfoliostani oli se, että olen vain kakara, joka haluaa paremman rungon parempien kuvien toivossa, niin antaa olla. Voin minä painia tämän aiheen kanssa itseksenikin ilman vastauksia, jotka eivät hyödytä mitään.
Olen ollut onnekas saadessani lainata ja koekäyttää koulussa olevaa valokuvauskalustoa. Siellä olen päässyt ensikosketukseen Canonin EOS 6D:n sekä EOS 5D mark II:n kanssa, ja samalla rakastunut täyskennon piirtojälkeen. Vähemmästäkin alkaa pähkäilemään, alkaako säästämään niitä pieniä roposia, jotta joskus on varaa ostaa samanmoista piirtojälkeä tekevä runko omaan käyttöön. Alkaako säästämään sillä uhalla, että satasarjalainen hyytyy ennen tavoitesummaan päätymistä ja välistä jää ottamatta muutaman kuukauden tai jopa vuoden kuvat.
Voitte siis varmasti kuvitella, kuinka välillä suorastaan tekee mieli paiskoa tavaroita menemään kun satasarjalainen kirjaimellisesti hyytyy kesken kuvaussession ja mielessä pyörii, kuinka täyskenno tai edes muutoin täysin toimiva kamera olisi muuttanut keskeneräiseksi jäänyttä kuvauskeikkaa. Oli kyseessä sitten maksava asiakas, portfolion täyte tai oman koiran arkikuvat.
Canon EOS 5D mark II, ISO 1600, 200mm, f/4,0, 1/800
Olin jo aikeissa siirtää kamerahankinnat kesään, kunnes vastaan ilmeni tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Samalla paikkakunnalla, jossa asun, oli myynnissä Canon EOS 60D, jolla oli räpsitty n. 7,5 tuhatta kuvaa. Näytössä halkeama, hinta 250 euroa. Tietysti otin yhteyttä myyjään.
Pyysin saada nähdä kuvia halkeamasta ja miten se vaikuttaa kun esikatseluun. Nähdessäni halkeaman ja vaikutuksen, sanoin ottavani kameran. Halkeama ei ole niin kriittisellä alueella kamerassa, että se vaivaisi minua. Hinta ei ollut alkujaansaan suolainen ja kerran suljin ei ollut räpsinyt itseään alkujaan pidemmälle, niin miksi en ostaisi kameraa pois? Netin kautta löysin hintapolitiikkaakin näytön vaihtoon ja mikäli vaihdon suorittaa itse, ei hinta nouse pilviin. Itse näyttö maksaa alta parikymppiä, vaihto olisikin JAS-tekniikalta 120€/h. Joo-o, taidan tehdä sen vaihdon serkkuni kanssa ja säästää ropoja seuraavaan menoon. Ei se näytön vaihtaminen kuitenkaan rakettitiedettä ole, muutama video siitäkin on tullut katsottua.
Uusi kameranrunko löysi siis tiensä kotiin kaikesta huolimatta sunnuntaina (1.2.) ja muutama testikuva tuli otettua töiden ja agilitytreenien välissä. Kyllä se niin peijakkaan kivasti kuvia paukuttaa hitaallakin muistikortilla. Namiskat ovat vähän hukassa, mutta kyllä tästä alkuun päästään kun päästään kunnolla kuvaamaankin.
Lightroomkin on alkanut maistumaan uudella tavalla. Ennen tuli sadateltua, kuinka kuvankäsittelyssä on vielä paljon tekemistä ja oman tekniikan löytämistä. Nyt ollaan sinnepäin menossa, ainakin jossain määrin. Ehkäpä vielä joskus meikäläinenkin löytää sen oman tyylisuunnan.
Viimeiset kuvat otettu testikäytössä uudella rungolla ja jälkikäsittely tehty (kuten aikaisemmissa kuvissa) Lightroomilla.
Yksi asia, mitä suunnattomasti kadehdin koiraihmisenä täällä Englannissa, on koirien vapaana pitäminen. Tietenkään keskellä kaupunkia ei yksikään koira ole kävellyt vastaan ilman hihnaa, mutta puistoissa koirat kulkevat vapaina omistajiensa mukana. Kukaan ei valita. Kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavana asiasta. Tosin, koirat ovatkin täällä vähän eriluokkaa kuin Suomessa. Minusta vahvasti ainakin tuntuu siltä.
Työpaikkamme lähellä on eräs suurikokoinen puisto, jossa riittää elämää. Kun astuu puistoon sisälle, on kuin astuisi aivan erilaiseen maailmaan. Ei sitä enää uskoisi asuvansa suurkaupungissa. Puistossa on rauhallista, ainoata ääntä aikaiseksi saavat lähettyvillä kulkeva liikenne, ruohonleikkaajat ja ankkalammessa uivat linnut. Sokkeloiset kävelykadut vievät kulkijaa puiston poikki ja matkalla näkee paljon eläimiä; lintuja ja oravia enimmäkseen. Siellä täällä menee koira, omistaja rauhallisesti perässä, hihna taskusta pilkottaen. Meininki on rentoa, kumpikaan ei stressaa vapaana olosta. Vasta kun puistosta poistutaan, kytketään koira kiinni.
Käväisimme tiistaina samaisessa puistossa kolmatta kertaa vierailumme aikana, tarkoituksena yrittää etsiä vähän hiljaisempaa paikkaa videokuvaukselle. Kovinkaan kummoista paikkaa emme löytäneet: välillä ihmisiä oli liikaa ympärillä, välillä liikenne kuului, välillä ankkalammen linnut mekastivat. Eksyimme kuitenkin isolle viheraukealle ja siellä minä näin jo kaukaa bordercollieta liikkeiltään muistuttavan koiran. Koira haki omistajan hakemaa keppiä innokkaasti ja silloin minä ajattelin, että kysäisempä rohkeasti englannilla murtaen, saisinko valokuvata koiraa.
Kahden kuukauden aikana en ole juuri koirakontakteihin täällä päässyt, ja se on ollut varsin kamalaa. Kerran bussissa matkustanut molossikoira sai huomiotani ja minä siltä lipaisun. Juttelin omistajan kanssa hetkisen, kunnes oli aika nousta bussista. Kaupungilla on satunnaisesti tullut vastaan koiria, enimmäkseen molosseja, mutta myös yksittäinen husky ja kultainennoutaja. Minunlaiseni koiraihminen on päästänyt pieniä inahduksia, kuinka suloisia ja tottelevaisia otuksia vastaan tulevat koirat oikein ovat.
Ai niin! Ja kerran eräänä kauniina aamuna, kun käväisimme eläinkaupassa, oli kaupan ulkopuolella ehkä juuri luovutusikäinen malamuutinnassikka. Minähän tietysti pidensin askelia ja kysyin välittömästi omistajalta, hitusen vanhenemaan päin olevalta naishenkilöltä, saisinko silittää pentua? Nauravan ja myönteisen vastauksen jälkeen kumarruin alas pennun luokse ja se hyppi innokkaasti syliini ja antoi naamapesun. Turkki oli niin pehmeä pienellä pennulla, että oikein itketti. Koirakaipuu on ollut suunnaton täällä oleskellessa.
Palatakseni puistossa bongaamaani koiraan ja lupaani valokuvata, vastaus oli myöntävä. Omistaja oli sympaattinen vanhempi mieshenkilö, joka kuunteli toisesta kuulokkeesta metallimusiikkia. Hän heitti koiralle keppiä ja minä valokuvasin innokkaasti mukana. Vähän ajan kuluttua olettaessani saaneeni edes yhden hyvän ruudun, kysyin, saisinko tervehtiä koiraa. Koirahan ei ollut tullut itse tervehtimään minua tai Suvia eikä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, vaikka välillä olinkin kuvannut melko läheltä. Ojensin käden ja pidin katseen maassa, yritin aistia sille, ettei minusta olisi sille vaaraa.
Koira ei lähestynyt. Se pikemminkin peruutti taemmas, kierteli ja kaarteli, muttei tehnyt elettäkään tullakseen moikkaamaan. Mies antoi kepin minulle ja yritin houkutella koiraa luokseni. Kysyin nimeä ja mies kertoi koiran "Cody"ksi. Mielistelin ja kutsuin, vihellys toi sitä inan lähemmäksi. Luovutin asian suhteen kumminkin piakkoin; mikäli koira ei koe haluavansa tulla tutustumaan, se ei halua. Siispä heitin sille kepin ja se haki sen yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Palautti omistajalleen. Omistaja ojensi kepin minulle, minä heitin. Tätä teimme muutaman kerran, kunnes Cody palauttikin kepin minulle pienen maanittelun jälkeen.
Samalla kun minä tein tuttavuutta Codyyn, mies kertoi sen olevan australiankelpie. Kuten kuvista näkyy, ei koira kyllä kovinkaan kelpieltä näytä. En viitsinyt alkaa vääntämään asiasta lainkaan, nyökyttelin vain ja puhuin paimennuksesta miehen kanssa. Näytin kuvan Norista ja mies kysyikin, onko minullakin kelpie. Yllätin itse itseni, kuinka luontevasti lopulta puhuin siitä, kuinka Nori oli suomalaista rotua ja kuinka se useasti sekoitetaan nimenomaan kelpieen. Nori vain on vähän tuhdimpi. Omat epäilykseni Codyn rotupolitiikasta kaartuvat jonkinlaiseen bordercollie-kelpie-mixiin. Codyn liikkeissä nimittäin oli paljon bordercollieta; kepin tuijottaminen, vaaniminen ja meidän ympärillä kaartelu. Mutta oli Cody rodultaan mikä tahansa, se oli aivan upea koira.
Kun olin saanut Codyyn luotua hitusen luottamusta, aloin kokeilemaan sen älykkyyttä. Pyysin sitä istumaan niin kuin sen omistajakin oli tehnyt aiemmin. Pidemmän välimatkan päästä ei onnistunut, lähempää pylly meni maahan. Kokeilin tehdä kahdeksikkoa eikä Codyllä mennyt aikaakaan kun se ymmärsi mitä minä siltä tahdoin. Syliin/vasten hyppäämistäkin kokeiltiin ja ymmärsin millaista taktiikkaa minun tuli kepillä houkutellakseni tehdä, saadakseni Codyn kykenemään tähän suoritukseen. Kyllä oli vaatteet kurassa, mutta mieli sitäkin iloisempi. Parastahan koko hommassa oli se, kuinka Cody palkkasi itse itsensä kepillä. Ei siihen paljoa tarvittu.
Entäpä Codyn omistaja? Mitä tämä ajatteli siitä, että vieras tyttö Suomesta tulee ja opettaa hänen koiralleen temppuja, joita hän itse ei ole koskaan edes tajunnut opettaa? Mies lähinnä nauroi ja nyökytteli, sihisteli hampaiden välistä jos Codyn hampaat olivat menneet läheltä kättäni, joka piteli keppiä. Temppuilun ohessa kerroin, kuinka olen ajatellut opiskella jatkossa koira-alaa ja hän kannusti minua tähän. Hänen mukaansa minun pitäisi ehdottomasti pysyä koirien parissa, olinhan minä Codyynkin luottamuksen rakentanut yllättävän nopeasti.
Aurinkoisena startannut päivä alkoi kuitenkin viiletä auringon kadotessa pilvien taakse ja tuulen yltyessä. Meidän tulisi jatkaa Suvin kanssa videon tekemistä ja Codyn lähteä omistajineen kotiin. Hyvästelimme toisemme ja minä kiittelin kovasti, että sain valokuvata ja leikkiä hänen koiransa kanssa. Mies nauroi ja sanoi, ettei se ollut suurikaan vaiva, pääasia että Codylla oli kivaa.
Tällainen pienen pieni tuttavuus arjen keskellä piristi omaa päivääni suunnattomasti. Cody ja hänen omistajansa olivat varsinainen parivaljakko; mikäli olisin törmän nyt mieheen pubissa, en olisi uskonut häntä ulkonäöltä koiraihmiseksi, enkä varsinkaan sellaiseksi, joka viettää päiviään puistossa koiralleen keppiä heittäen. Harmillista, etten tullut kysyneeksi (pikemminkin inttäneeksi) olisiko miehellä sähköpostia, jonne lähettää kuvia Codysta. Kysyin tätä aiemmin ennen lähtöä, mutta mies sanoi, ettei minun tarvinnut kuviani lähettää hänelle.
Minä kuitenkin sain oivaa portfolion täytettä muutamasta kuvasta, jotka käväisivät lightroomin puolella ennen blogiin päätymistä. Cody oli hieno poseeraaja, vaikka se keppi olisikin ollut maailman paras asia!
Tänään on nukahtanut ikiuneen eräs hyvä ystävä, josta ei voi käyttää sanaa 'vanha'. Ei sinne päinkään.
Juuri vuoden mittoihin ennättänyt saksalainen lähti osaksi tähtikartastoa päämme päälle. Siellä sitä oli Papi vastaanottamassa, ei tarvinnut saksalaisen yksin suunnistaa.
Norin yksi parhaimmista ystävistä, johon se tutustui alle vuosikkaana, on nyt poissa. Nori näki ystävänsä ensimmäisen kerran tämän ollessa vasta 7 viikkoinen. Se leikki ja opasti pentua, nukkui ja otti sen heti veljekseen. Eikä se koskaan unohtanut.
Vaikka kuukausia ehti väliin ja pieni saksalainen kasvoi ei-niin-pieneksi saksalaiseksi, Nori ei ikinä kokenut sitä uhkana. Uroksen hajun tullessa ja molempien miehistyessä, veljeys jatkui. Yhtäkään riitaa ei tarvinnut poikkasta, koska sellaisia ei ollut. Koskaan ei tarvinnut olla varuillaan. Olivat koirat hihnassa tai vapaana, ne aina olivat hyppimässä toinen toistensa päälle ja valmiina leikkiin. Ei ärinöitä, ei pimahtamisia. Sitäkin enemmän vetoleikkejä, spurtteja ja kilpailua namien äärellä. Saksalaisen ja suomalaisen kaunis tarina ystävyydestä ja veljeydestä jäi aivan liian lyhyeksi.
Mitä enemmän sitä itse ajattelen ja mitä enemmän yritän olla itkemättä, itkettää silti. Myös minä näin tuon pienen saksalaisen kasvavan seitsemänviikkoisesta pennunrääpäleestä komiaksi sakemanniksi, joka valloitti mätsärikenttiä ja oli mitä täydellisin valokuvausmalli. Ja jättihän se mutaisen tassunjäljenkin naamalleni ollessaan puolivuotias. Haistatti maassa istuvalle valokuvaajalle pitkät!
Elämää ei voi koskaan ennustaa etukäteen, sitä voi vain arvailla, mutta kukaan ei taatusti uskonut sen päättyvän näin surullisesti. Odotin ja arvailin hienoa, valokuvauksen täyteistä kesää. Roadtrippejä lähistölle, autossa sakemanni ja suomalainen ja peikkotyttö, tuo yksi rakkaimmista ystävistäni. Tuhansia kameranlaukauksia, joista varmasti korkeintaan puolet olisivat onnistuneita. Nuoria koiria, auringonlaskuja ja -nousuja, siluetteja. Itkua ja naurua, riitoja ja sovintoja omistajien kesken. Niin paljon odotuksia, niin paljon ottamattomia valokuvia.
Mutta silti niin paljon hyviä muistoja.
Hyvää matkaa, Riski.
Maailman hienoin ja ehdottomasti rakastavin sakemanni, johon olen saanut tutustua lähemmin.
Käythän kertomassa Norille, ettei sen tarvitse huolehtia kotona pikkuveljestään?
Minä pääsen kertomaan uutisen vasta myöhemmin kuun lopussa.
Ja ehkä vielä yksi kuvanen tästä sormikassankarista:
