Vuosi vetelee viimeisiään ja on aika alkaa pohtia, mitä tämä niin pitkältä, mutta myös niin lyhyeltä vaikuttava vuosi toi tullessaan ja vei mennessään. Nopeasti ajateltuna, eipä juuri mitään kummoista ole päässyt tapahtumaan. Joka vuosi sama juttu; vuosi on lopussa, mutta tapahtuiko mitään? Olankohautus. Eipä kai.
Nyt kun unettomina öinä on pyörinyt sängyssä stressaten milloin mistäkin, tajuaa, että tänävuonna ON tapahtunut oikeasti todella paljon. Kokeilen skriivata tapahtumia ajallisesti oikein, mutta koska toisista asioista on kauemmin kuin toisista ja toiset ovat suurempia kuin toiset, kuukaudet sekoittuvat keskenään. Yrittänyttä ei laiteta vai miten se sanonta menikään, yritetään siis.
Tammikuu
Tammikuun lopulla tapahtui paluu Englannista kahden kuukauden mittaisesta työharjoittelusta. Takana kasa uskomattomia muistoja ja hetkiä, ihmisiä ja kokemuksia. Birminghamista syntyi kuin toinen koti ja näin joulukuun aikaan ikävä on suuri ja vastustamaton. Saksalaistorin kutsun kuulee Suomeen asti ja alkaa kaipaamaan sitä yhtenäisyyttä ja iloa täysin vieraidenkin ihmisten kanssa.
Englanti herätti minussa myös jonkinlaisen valokuvien käsittelybuumin. Avasin Lightroomin ja pakotin itseni työskentelemään sen kanssa; oppimaan perusteet ja sitten harjoittamaan omia taitojani sen parissa. Pieniä niksejä sinne tänne ja tähän päivään asti se on toiminut oikein mallikkaana yhteistyökumppanina.
Englannissa kadehdin
koirakulttuuria ja ihmisten avoimuutta. Kadehdin niin paljona asioita brittiläisellä maaperällä, että haluaisin viettää siellä viikon tai pari, ihan vain koirien ehdoilla. Näyttää Norille ja Nuutille millaista elämää brittiläiset lajikolleegat oikein viettävät vapaa-aikanaan. Ja tietysti olisi huippua turisteilla suurimmassa koiratapahtumassa, Cruftsissa joku vuosi - ilman koiria tosin.
Alla Cody, omistajansa mukaan bordercollie:
Tammikuu toi mukanaan myös
surua. Hyvä ystävä siirtyi pilvien päälle Papin seuraksi. Riski. Sakumaannikko vailla vertaa, Norin paras ystävä koko maailmassa. Nori ja Riski tulivat toimeen kuin paita ja perse, ja on surullista huomata, ettei yksikään toinen koira ole Noria niin paljoa päässyt vielä ilahduttamaan ja riemastuttamaan kuin Riski. Niin erityinen, niin epäonnekas, niin nuori. Parhaat lähtevät ensimmäisenä, sanotaan, eikä Riski tehnyt tästä sanonnasta silmälumetta.
Helmikuu
Helmikuussa
kameraharrastus koki kohahduksen ja tiimiin liittyi Canon EOS 60D -runko. Alex (Canon EOS 550D) sai väistyä uuden työjuhdan alta ja jäädä pölyttymään muutamaksi kuukaudeksi kirjahyllylle. 60D:n nokalle kiinnittyi sen vuodenajan valoisuuteen sopiva linssi; viilipurkki, toiselta nimeltään Canon 50mm 1.8 - entuudestaan minulle tuttu, Englannissa mukana pyörinyt.
Ensikosketuksia 60D:hen ja Lightroomiin talvimaisemissa:
Helmikuussa tutustuttiin Norin kanssa uuteen jengiläiseen, Riskin seuraajaan
Nitroon, hollanninpaimenkoiraan. Samoihin aikoihin omistaja sai hommattua itselleen järkyttävän taudin, jonka takia kieppui lähes 40 asteen kuumeessa, yskässä, nuhassa ja kurkkukivussa. Tämän kamalan pöpön muistan kyllä elävästi - paremmin kuin ensikohtaamisen Nitron kanssa jos rehellisiä ollaan.
Maaliskuu
Maaliskuu oli kaikista kuukausista ehkä se vähiten tapahtumarikkain. Silloin aloin suunnittelemaan kisakalenterin täyttöä agilityepiksillä, mätsäreillä sekä virallisilla näyttelyillä. Mihin voisi mennä, minne mennään ja suuria kysymysmerkkejä piirtelin juurikin agilityepisten kohdalle. Ne kaikista pelottavimmat, leikkimieliset kilpailut olivat yksi suuri kynnys koko vuoden aikana. Hrr. Ja jo maaliskuussa niitä sentään suunniteltiin!
Nori täytti 2 vuotta maaliskuun 27. päivä ja siinäpä se kuukausi taisi ollakin. Ei mitään kummoista.
Huhtikuu
Huhtikuun alussa otin luultavasti koko vuoden
parhaat kuvat Norista. Kun valokuvaa paljon, aluksi jotkut tietyt kuvat tuntuvat hyviltä ja mallikkailta, kunnes ne muuttuvat täydeksi sonnaksi. Kuvia katsoo uudestaan parin viikon päästä ja vain miettii, että miten on voinut pitää sellaisesta järkyttävästä paskasta mitä on ottanut.
Norin koivikkokuvat ovat kuitenkin pysyneet omina suosikkeina varsinaisena kuvasettinä koko vuoden. On tullut yksittäisiä kuvia, jotka kilpailevat yksittäisten koivikkokuvien kanssa, mutta settinä mikään ei vedä tänävuonna vertoja näille kuville.
Samaan kuukauteen kuului myös annos itsesäälissä rypemistä ja koko agilityharrastuksen lopettamista. Nori lopetti toimintakyvyn hallitreeneissä ja meni lukkoon, ei liikkunut ennen kuin pannasta vieden pois radalta. Omistajalle tuli kierre, jossa treenien yhteyteen kuului itku ja hammasten kiristys. Epätoivo ja parhaan ystävän pettäminen olivat suurimpia tunteita ja pienen hetken agility tuntui väärältä Noria kohtaan. Tunsin itseni itsekkääksi olennoksi, joka halusi Norilta enemmän kuin se pystyisi antamaan, vaikka ainoa asia mitä se tarvitsi oli aika ja ymmärrys.
Puomista ja keinusta tuli kiellettyjä esteitä radoilla ja niitä treenattaisiin ainoastaan yksilöesteinä. (Keinu siirtyi vuoden 2016 opetuslistaan kesän mennessä puomin ja vauhtiharjoitusten parissa). Nori pääsi myös tutustumaan raakapakasteiden maailmaan huhtikuussa ja sillä linjalla ollaan jatkettu tähän päivään asti erikokoisilla annoksilla ja lihavalikoimilla.
Ja mitäpä huhtikuu olisi ollut ilman makkaranpaistoreissua Torronsuolle kera karvakuonon ja äidin. Taisi olla sen "kesän" ensimmäiset makkarat, ainakin ensimmäiset leirinuotiomakkarat vuosiin!
Toukokuu
Toukokuu startattiin
Nitron treffaamisella, ja voi pojat oli jätkä kasvanut sitten helmikuun näkemisen. Wou. Raitapaita oli muuttunut pitkäjalkaiseksi, takakorkeaksi honkkelikonkkeliksi. Leikki maistui molemmille otuksille ja pojat pääsivät pinkomaan vaihtelevasti niin metsä- kuin peltomaastossakin. Jokavuotiset valkovuokkokuvat olivat yrityksenä, mutta taisivat sille tasolle jäädäkin. Ainakin Nitron kohdalla.
Sama Nitro & Nori linja jatkui mätsärimeiningeillä, jossa molemmat pojjaat pääsivät sijoittumaankin!
Lisää valkovuokkokuvia tuli otettua äitienpäivänä asenteella: "Nyt otetaan hyviä ja onnistuneita kuvia, prkl." Ja tietysti Nori oli asiasta täysin erimieltä. Poju ei olisi millään halunnut poseerata sievästi ja nätisti ja kiltisti (koskapa muka haluaisikaan?), mutta kyllä sieltä pari ihan mukavaa ruutuakin tuli - sellaisia, joita en katso täysin inhoten tällä hetkellä.
Toukokuuhun kuului myös Papin muistelua sekä Nuutin kasvattajan luona käymistä. Pentujen pallutusta ja tulevaisuuden suunnitelmia, mistä tulisi meikäläisellekin se
oma valkkari.
Toukokuussa tuli myös valmistuttua media-assistentiksi kolmen vuoden opintojen jälkeen. Huh, lakki tuli päähän ja oikein hyvä todistuskin kätösiin. Kahdelle ammattikorkean linjalle laitoin hakupaperit vetämään, mutta vain toiseen lähetin myös ennakkotyön. Neljän vuoden jatko-opinnot media-alalla olivat ahdistava ajatus ja kaiketi se olikin luojan lykky, ettei minua kutsuttu enää loppuhaastatteluun ennakkotyöstä huolimatta.
Kesäkuu
Kesäkuu startattiin iloisissa meiningeissä Norin siskon,
Makian tapaamisella Tampereen lähettyvillä. Sisko ja veli tulivat toimeen kuin vanhat tutut ja saatiin vietettyä oikein mukava ja pitkä päivä vaellellen Makialle tutuissa metsämaisemissa ja jutustellen tämän omistajan kanssa milloin mistäkin.
Kameraharrastus kohahteli uudelleen ja tiimiin eksyi
Canonin 85mm 1.8 objektiivi. Jos sanoisin, etten olisi rakastunut tähän linssiin - valehtelisin. 85mm on edelleen hyvin lähellä sydäntäni, vaikka se onkin ollut myyntiuhan alla. Päätöksiä päätöksiä...
Muutamat testikuvaset:
Kesäkuuhun blogin puolella kuului näköjään myöskin aivan järkyttäviä sekä karseita, yliterävöitettyjä ja ylimuokattuja kuvia Nitrosta. Hyi helvetti. Nämä ovat niitä kuvia mitä vihaa yli kaiken sitten jälkeenpäin. Hyi. Kamalia kuvia ja mätsäröintiä, josta saatiin lämmintä kättä eikä sijoittunut kumpikaan otus: Nori tai raitapaita Nitroska. Olipa kuivakka keskivaihe kesäkuulla näemmä.
Seuraava postaus olikin paljon suurempi juttu kuin moni aikoihin; yksi vuoden 2015 kulmakivistä,
Kisben tapaaminen. Samaan tapaamiseen liittyi vanhojen välien korjaaminen Kisben omistajan kanssa. Laura ja minä emme olleet olleet väleissä ainakaan vuoteen (lie mistä syystä jälleen...) ja niin siinä vain kävi, että tuo pieni ja pörröinen, sekarotuinen demoni-ilmestys parsi välimme kokoon. Tästä tapaamisesta syntyi ja jatkui monia uusia miittinkejä ja on vain ihanaa huomata, että välit ovat pysyneet yhdessä vuoden loppuun saakka. Alamme kaiketi tehdä jonkinlaista ennätystä!
Ja jälleen kisakalentereita tuli räpellettyä, mutta pitiköhän yksikään niistä suunnitelmista? Tuskinpa.
Jussejakin toivoteltiin ahkerasti yhden kuvan postauksella:
Ja sitten se koitti. Pelottava päivä. Epävirallisten agilitykilpailuiden päivä. Neljältä starttiradalta neljä nollaa! Voi mahoton, että tämä ohjaaja oli ylpeä karvamuksustaan! Jännitys oli toki sietämätöntä kisapaikalla ja tärinä ylsi varpaista nenänpäähän ja olin lähestulkoon satavarma, että pyörtyisin kesken kaiken radalle.
Onneksi kaikki sujui kuitenkin niin kuin pitikin ja epistelyaikakautemme sai alkaa!
Kuukauden päätti hyvänmielen valokuvat, jotka tosiaankin tuovat vielä hyvää mieltä.
Iloinen norppa on iloinen ja iloa tuova ^__^
Heinäkuu
Kesän kuumimmaksi kuukaudeksi osoittautunut heinäkuu oli koiramiittailuaikaa. Norin kanssa treffasimme Nitroa ja kasvanutta Kisbeä alvariinsa, ja treenattiin omatekoisilla radoilla agilityä. Näinä hetkinä Nori alkoi saada vauhtia lisää, sen dieselmoottori selkeästi alkoi pärähdellä käyntiin.
On ollut uskomatonta treenata Norin kanssa. Vaikka sitä on itketty, paruttu, riemuittu, kaduttu ja mitä vielä, on tuo otus kyllä yksi hienoimpia opettajia tällä matkalla. Norin alkuvaiheen (n. 2 vuoden) hitaus oli omistajalle luojan lykky. Itse pystyin keskittymään ohjaukseen ja omaan paikkaani radalla, kun Nori tuli hiljaksiin lampsien perässä. Opin siis oman paikkani nopeasti virheiden, mutta myös onnistumisten kautta.
Ja nyt vuoden 2015 puoliväliltä asti Nori on alkanut nostamaan moottorinsa kierroksia ja liikkumaan kuin sähikäinen. Se saattaa varastella kontakteilla, joka muistuttaa pientenkin asioiden olevan tärkeitä. Se irtoaa kaukaakin putken päähän ja renkaalle, suorittaa omatoimisesti esteitä ja mikä parahinta, ajaa omistajansa ja ohjaajansa ahtaalle kentällä. Missäs sitä nyt pitäisi olla ja kuinka nopeasti? Nori tuo siis jokaisena päivänä ainoastaan lisää haastetta ja pahoin pelkään, että sen se tekee aivan tahallaan!
Heinäkuussa tuli myös ilouutisia jatko-opiskelun suhteen. Tai eihän ne kaiketi mitään jatko-opiskeluja ole kun aivan uudelle alalle lähdettiin; nimittäin eläinalalle. Kolmannen vuoden aikana media-assistenttilinjalla todellakin alkoivat meikäläisen työt olla koirapainotteisia. Punaisena lankana hyödynnetty aihe "koirat" ajoivat osaa luokkalaisistani jo hulluiksi.
"Aina niistä koirista..." yksikin mumisi, vaikka itse oli sortunut tietynlaisen tekniikan käyttöön liiankin usein...
Ilouutinen toi mukanaan hyväksyntäkirjeen Huittisten ammatti- ja yrittäjäopistolta, Kokemäen yksiköstä. Olin päässyt mukaan vuoden 2015 syksyllä alkavalle projektikoiralinjalle, joka valmistaa minut eläintenhoitajaksi. Tällä tiellä, oikein haasteiden tiellä on jatkettu jo puoli vuotta ja enpä malta odottaa työharjoitteluiden alkua! Suunnitelmat ovat suuria ja hakupaikat myös, voi kunpa minua lykästäisikin...
Elokuu
Elokuun ja heinäkuun taitteessa Kisbe tuli meille hoitoon! Lähestulkoon kokonaiseksi viikoksi! Voi elämä, sitä se pentuarki olikin... Muistikuvat olivat hämärtyneet Norin pentuaikojen ajalta ja Kisbe todellakin näytti ja muistutti, että ei sen pennun pidätyskyky kaikista kyvykkäin vielä alle puolivuotiaana olekaan! Tuo viikko oli kyllä valokuvaukseltaan rikas ja hillittömän hauska, Lauran kanssa jutustelimme monet murheet, epäilykset ja universumin suurimmat mysteerit läpi moneen otteeseen, tuhlasimme aikaamme animesarjojen katseluun ja vain oltiin. Siinä me olemme aina ollet hyviä, olemisessa. Simple as fuck.
Elokuu oli myös suuria askelia täynnä, koulu alkoi ja asuntolaelämä kutsui. Se oli pelottavaa. Viimeksi asuntolassa asiat eivät olleet sujuneet hyvin ja epäilyt kouristi vatsaani. Kaikista pahinta oli jättää Nori kotiin, sillä en halunnut kasata sille stressiä omasta stressistäni kun kaikki oli minullekin vielä uutta.
Kaikki kuitenkin kääntyi hyväksi. Kämppiksen kanssa tutustuttiin ja aloitettiin yhteinen opiskeluelämä ainakin parin tunnin keskustelulla koirista. Loputtomasti koirista ja muusta niihin liittyvästä. Sanoja ja lauseita, muistoja ja aatteita kupli molempien suusta taukoamatta ja pian tuli ilta ja oli aika käydä nukkumaan. Seuraava aamu olisi uskomattoman jännittävä.
Ja sitten elokuun puoliväli. Se kauan odotettu ja kaivattu ja elämää ilahduttanut otus tuli mailmaani. Pienen pieni, valkoinen Nuutti. Tsekkiläinen valkoinenpaimenkoira, 8,5 vkoa. Oli se niin pörröinen ja kaunis ja ihana ja upea olento. Rauhallinen kuis niin, väsynyt ja hellyyttä hakeva. Niin monella adjektiivilla Nuuttia voisikin kuvailla, mutta ehkä nuo riittävät. Ja se oli minun.
Olin haaveillut valkoisesta paimenkoirasta varmaankin jo vuoden 2014 Winter Dog näyttelystä asti. Siellä minä kohtasin ensimmäisen rotunsa edustajan kunnolla ja vain kysyin "Mikä tämä on?!" jättäen sanomatta "tämä kaunis ja suuri kuin vuori". Valkoinenpaimenkoira. Auts. Se osui aika kipeään paikkaan kylläkin.
Yhdeksännellä luokalla pidin puheen koirienjalostamisesta. Aivan törkeän, yleistetyn ja stereotyyppisen puheen siitä, kuinka rodut X, Y ja Z ovat paskaa ja ihminen on ollut paska ajaessaan ne siihen. Luoja, toivottavasti kaikki paperit ja luonnokset ovat jo aikapäiviä sitten päätyneet roskikseen, sillä kyllä vaan hävettääkin muistella.
Tässä puheessa mustamaalasin valkkareitakin aikalailla; piripäisiä olentoja, jotka pelkäävät omaa varjoasakin. Oh really? Mistäköhän tämäkin stereotypia oli tullut, ken tietää. Silloin olin kuitenkin satavarma, että sellaista koiraa minulle ei tulisi. Ei ikinä.
Ja siinä se oli. Valkoinenpaimenkoira. Nuutti. Yasmin Acabo Czech. Tsekeistä. Wau.
Elokuun loppu meni siis totutellessa tähän uuteen neitokaiseen, jolla on monien ihmisten mielestä pojan nimi ja se on harhaan vievää. Pyh pah, se on mun Nuutti ja se on hieno poika! ....tyttö siis. On oikeasti ollut todella vaikeaa itsellekin sisäistää, että Nuutti on narttukoira. Ei sen nimi sitä tee, pyh, vaan pikemminkin se, että lemmikkitaloudessani on aina ollut vain ja ainoastaan uroksia. Noh, jospa sitä sitten juoksujen aikaan jo alkaisi sisäitämään, että tyttö se on!
Syyskuu
Syyskuu? Mikä syyskuu? Hä? Täh? Koulua, koulua ja koulua. Kiireitä ja muuta menoa. No comments.
Lokakuu
Lokakuu murhetta ja menetystä täynnä - jo toinen tälle vuodelle. Kisbe. Se pieni ja ihana demoninpoikanen, johon juuri oltiin tutustuttu ja jota juuri oltiin alettu rakastaa. Se oli niin mieletön koira, että toista sellaista ei tule. Niitä harvinaisuuksia, niitä, jotka lähtevät ensimmäisenä. Kisbeä muisteltiin kahdella postauksella; monien kuvien postauksella ja toisella, jossa kävimme Norin kanssa sanomassa Kisben hautapaikalla heipat ja viemässä lyhdyn. Ikävä on suunnaton <3
Norin kanssa käytiin mätsäröimässä ja Nuutti oli turistina messissä. Hienosti pieni valkoinen jaksoi odotella meitä kehästä ja käyttäytyi todella siivosti ohikulkevien koirien kanssa. Pätevä penne, 3kk mittarissaan. Norille sijoittuminen
PUN2 lukemin.
Marraskuu
Kisben tilalle tullut paimensukuinen lapinkoira Kero käytiin Lauran kanssa hakemassa eräs kaunis perjantai. Kero oli kyllä melkoinen karvakasa, oikea tatti suorastaan. Kovin se halusi autossa piiloutua penkin alle ja Lohjan ABC:llä se keräsi katseita hovikuskien käydessä puuteroimassa neniään.
Hakureissusta ei tullut kuluneeksi kauaakaan kun jengi pistettiin takaisin kokoon ja kaikkien nokat kohti "susimetsää". Nori, Nitro, Nuutti ja Kero, kaikki keskenään omistajat perässä ja kamerat raksuen. Pikkuruinen Kero väsyi metsämaastossa nopeasti ja pääsi omistajansa takin sisään matkustamaan. Muutamat poseerauskuvaset otettiin kannonnokassa ja vielä yriteltiin seisotelmakuvia ottaa lopuksi. Porukka oli kyllä väsynyttä ja seisotelmat menivät vähän miten menivät.
Nuuttituutti pääsi debytoimaan ensimmäiseen mätsäriinsä! (joka valitettavasti jäi myös vuoden viimeiseksi puutteellisten järjestelyiden toimesta). Nuutti esiintyi todella hienosti, vaikka liikkumista oltiinkin harjoiteltu toooodella vähän. Pönötystä nyt oltiin jonkin verran treenailtu ihan nassikasta asti, mutta kyllä olin oikein tyytyväinen neidin esiintymiseen. Ja poikihan se meille
PUN3 sijoituksenkin!
Luntakin tuli oikein kahdeksi päiväksi ja silloinkos tämä tyty paino koiriensa kanssa metsään aikeissaan hakea joulukorttikuvat. No, tulihan sieltä se yksi joulukorttikuva (kiitos Norin), mutta Nuutilla oli silloin selkeästi jonkinlainen morkkiskausi eikä hän halunnut paistatella linssiluteena. Kivoja kuvia tuli kyllä lopulta kun homma saatiin rullaamaan ja uskoin niiden kuvien jääneen ainoaksi todisteeksi lumesta. Onneksi joulukuun loppu näytti, että olin väärässä.
Joulukuu
Sitten se viimeinen kuukausi, johon ei juuri lunttilappuja löydy blogin puolelta. Yksi ainokainen kuvapläjäys paimensukuisista suomenlapinkoirista, jotka on kuvattu Keron hakureissulla Marraskuussa. Juu-u, kiva luntti hei.
Joulukuu meni omistajan sairaslomaillessa. Jostain tuntemattomasta syystä sain selkäni niin huonoon kuntoon, että pelkäsin sen enteilevän koulun lopettamista. Aamuisin en meinannut päästä sängystä ylös, buranaa tuli otettua päivän mittaan liikaa ottaen huomioon, että minä en pienistä säryistä särkylääkettä niele. Kolme kertaa kävin paikkakunnan päivystyksessä ja kahdella ekalla kerralla mieslääkärit runnoivat rankaani paljon pahempaan kuntoon kuin se alkujaan oli. Kolmas ja viimeinen lääkäri, naispuoleinen määräsi kuviin, joista ei paljastunut mitään hälyyttävää eikä kyllä vastaustakaan. Tuomioksi tuli vain alaselän lihasten jumiutuminen. Venyttelemään siis.
Vielä kuun lopulla välillä kävelemään pääseminen pitkän istumisen (tietokoneilun) jäljiltä ottaa aikansa. Liikunta ja metsäreippailut auttavat asiaan todella paljon, joten kaiketi suunta on ainoastaan ylöspäin.
Joulukuussa olin myös oikein töissä valokuvauskeikalla kuvaamassa Keron pentupaineja. Vähän taskurahaa keikauksesta ja ilmeisen tyytyväinen asiakas, kun kysyi minua uudelleen kuvaamaan. Oli hauska nähdä Keron täys- ja puolsisaruksia; yhdennäköisyyttä kun löytyi enemmän ja vähemmän. Nättejä penskoja kaikki tyynni, suloisia lappalaiskoirien alkuja!
Joulukuussa joulukin tuli varhain kun kamerakalustoon liittyi Canon 135mm 2.0L linssi. Oih ja voih, ihka eka punkkurengas <3 Kuvaamiset vain linssin osalta ovat olleet laittoman vähällä sumppuraisten säiden takia, mutta onneksi nyt joulukuun loppu on tarjoillut valoisiakin pakkaspäiviä. On se kyllä hieno linssi, tarvinnee ensivuoden alussa tehdä pidempi ja kattavampi postaus koko optiikasta. Sen se ansaitsee täysin.
Linssin varsinaiset nopeat räpsyt toimivuuden kannalta (onhan tämäkin käytetty putkilo) otin pihalla vähän jo hämyisessä valossa todeten että kaikki pelittää kuitenkin. Varsinaiseen ensimmäiseen koitokseen linssi joutui Vuohensaaressa Salossa, jonne mentiin Lauran ja koirien kanssa kuvailemaan. Vesi oli melko korkealla pienellä tiellä, joka vei saareen ja epäilimme jo, että mahdammeko päästä takaisinkaan... Nuutti ja Nori innostuivat räpiköimään merivedessäkin reissun aikana, mutta Kero otti hatkat. Hän ei kuuna päivänä mene noin kylmään veteen, se on varma!
Joululomalla on kuvioissa pyörinyt nyt neljä koiraa saman katon alla, tai oikeastaan kolme kerralla ja yksi aina välillä eristettynä. Tähän hienoon laumaamme kuuluu Nori, Nuutti, projektikoirani sekä äidin perhoskoira Rebecca. (Rebestä tulossa postaus ensivuoden puolella laajemmin). On ollut menoa ja melskettä, eivätkä kaksi kissaa tasapainota asiaa lainkaan. Noh, joulu oli ainakin erilainen; ei tarvinnut siivota, villakoiria oli enemmän kuin tarpeeksi ja keskenään pyöriviä koiria on ollut mielenkiintoista seurata ja tarvittaessa rauhoitella. Joulukuusi on pysynyt ihme ja kumma pystyssä, eikä sitä ole härkitty, vaikka talossa vapaasti rellestääkin 6,5kk ja 8,5kk ikäiset pennut. Kaikki on käytännössä siis mennyt oikein malliikkaasti, vaikka pyöriä ja jalkoja onkin enemmän kuin edeltävinä vuosina.
Koiratreffailua piisasi lisää vuoden lopulla joulun jälkeen, kun lyötiin vanha kopla yhteen ja painuttiin Kaskiston perälle juoksuttamaan koiria reippaassa kymmenen asteen pakkasessa. Kameran nippelinappulat meinasivat omalta osalta alkaa harittamaan vastaan - taitaa joku muukin olla kanssani samaa mieltä talvesta. Hyi hyi, joulu meni jo, ei tarvitse enää tulla.
Että semmoinen vuosi. Paljon jäi varmasti kertomatta (koiravahtikeikat, Espanjanreissu, paimennukset sun mut) ja sitäkin enemmän kuvia julkaisematta, mutta se on nyt takanapäin se vuosi numero 2015. Uskomattomien tapahtumien vuosi. Wau. Joskos vuosi 2016 olisi yhtä mahtava ja mielenkiintoinen, mutta ehkä pieni rauhallisuuskin olisi poikaa? Ken tietää!
Onnea ja menestystä jokaiselle blogin lukijalle ja seuraajalle, stalkkaajalle ja evk -tyypille!
Nähdään taas pian!
-J, N, N, K & R
