Vähän sekavampi otsikko tällä kertaa, sitä sekavampaa tekstiä luvassa...
WARNING: Avautuminen luvassa.
Mistä sitä loppujen lopuksi aloittaisikaan? Aivan alusta? Ei, se veisi liiaksi aikaa. Ehkäpä jostain keskeltä? Tai ihan vain tämänpäiväisestä, jonka seurauksena pitäisi lähteä peiliostoksille ja keksiä jokin muu tapa oppia ohjaamaan tuota nelijalkaista ystävääni.
Olen hajoillut pitkin iltaa varmaankin 10-20 minuutin välein tämänpäiväisestä suorituksesta agilityssä. Asiat eivät menneet niin hyvin kuin olisin toivonut, ei edes niin hyvin kuin oletin olevan mahdollista. Hajoamisella tarkoitan tietysti sitä, että olen saanut ottaa nessupaketista nessun muun kuin nuhan vuoksi. Olen istunut lattialla Norin kanssa ja hajonnut. Olen kertonut tapahtumasta läheisimmälle ystävälleni niin rikkinäisenä, että näppäimistökin ui hajoamisnesteessä.
Tätä tilannetta olen vältellyt 6. luokan jälkeen alituiseen. Mikä ikinä olisikin niin kamalaa tai vituttavaa, ei tulisi jakaa kyyneliä koko maailmalle. Iänikuiset haukkumiset äidiltä jos olemme tapelleet, pahat sanat ystäviltä tai läheisen poismeno, ei, tämä tyttö ei alentunut hajoamispisteeseen. Piti pään pystyssä ja meni eteenpäin tyytyväisenä, ei katunut, etteikö olisi hajonnut.
On kaiketi selvää, että yli neljän vuoden pidättäytyminen räjähtää lopulta käsiin. Minulla, pieninä purkauksina.
Mitäpä tänään sitten agilityssä tapahtui?
Nori ei tehnyt paskaakaan. Okei, viimeiseksi A-esteen tuo pölliäinen suoritti, se oli meidän päivän ainoa kunnolla ja ongelmitta suoritettu este.
Homma aloitettiin sillä, että tehtiin tuplahypyt. Joo, Nori meni sen hyvin, ei ollut vaikeakaan homma. Harjoiteltiin takaakiertoa eli koira lähetetään vierestä, jolloin sen on kierrettävä ja hypättävä este. Me ollaan harjoiteltu tätä Norin kanssa pennusta asti, se on aina kiertänyt esimerkiksi lyhtypylvään ongelmitta ja hypännyt siihen rakennetun esteen yli. Tänään? Ei minkäänlaista toimintaa. Ei, muut olivat kiinnostavampia kuin itse omistaja. Nameja on neljää erilaista mukana, ei niistä mitkään toimi. Meillä ei ole palkkaa, jolla palkkaantuisi, ei mitään, jolla motivoida.
Kyllä Nori sitten hommaa vähän alkoi ymmärtää, että tuttua kauraa tämä, mutta siinäkin meni se oma aikansa, vaikka homma on entuudestaan tuttu. Muistikapasiteetti vissiin jäässä näin kesällä?
Jatkettiin keinuun, joka on meille se ainainen ongelma. Ei sitä tänäänkään suoritettu mitenkään mallikkaasti, hitaasti ja pakottamallahan koiraa vietiin. Neuvoja saatiin miten voi sitten yksikseen tulla treenailemaan kyseistä hommaa. Yay!
Siitä sitten puomiin ja täysi stoppi Norille. Puomi ollaan aina suorastaan liidetty läpi, ei minkäänlaisia ongelmia, mutta tänään niitä ongelmia oli sitten myös puomissa. Ohjaaja epäili, että koira kuvittelee sen olevan keinu. Väkipakolla taasen koetettiin saada koira ylös ja menemään este, menihän se sen lopulta, taasen vaan aikamoisella hikimäärällä ja pakolla.
Tähän mennessä olin itse jo aivan turhautunut (mitä ei saisi tapahtua ikinä) ja ei Norikaan olostaan paljoa nauttinut. Kepeissä/pujottelussa olin ilmaa, nuuskiminen maassa oli paljon rattoisampaa kuin omistajan yritykset saada edes jonkinlaista kontaktia. Sitä se on aina meillä agilityssä, kontakti on kadoksissa, kuulo koiralta poissa, omistajan hermot kireällä ja ärräpäät harvemmassa.
Kaveri kysyi, miten harjoitukset menivät.
Ensimmäinen vastaus, joka tuli mieleeni ja jonka sanoinkin: "Paskaa."
Vika on omistajassa, tiedetään. Mutta ei tuo Nori mikään vuoden rohkein koirakaan ole, ei edes meidän arkielämässä, uudet tilanteet kierretään kaukaa mieluummin kuin tutustutaan niihin tai sännätään intopiukassa katsomaan. Olenkohan pilannut koirani kokonaan tämän perusteella? Olenkohan huono omistaja/kouluttaja, kun koirani pelkää tällaisissa tilanteissa niin paljon?
Päässä pyörivät ne sanat, joita sain osakseni: "Katsopa peiliin. Koulutusvirhe, paranee omaa ohjausta korjaamalla. Ei elokuvasuorituksia taotakaan yhdellä kurssilla. Olet liian ankara. Hätiköit. Älä hätiköi, ota rauhassa. Älä pakota koiraasi. Se on vasta vuosikas, ei sen kuulukaan osata. Yritä miettiä asiaa Norin näkökulmasta. Ohjaustavan muutos. Virhevirhevirhevirhevirhe."
Ja siinä vaiheessa meikäläinen hajoaa. Ajatukset kiusaavat ja pyörivät päässä liiaksikin.
Ei tässä pian uskalla mitään harrastaa, saati yrittää. Pilaan koiraani kaiketi vain enemmän, Nori kärsii siitä, että olen huono omistaja. Mitä teen väärin? Miten korjaan itseni, jos en näe edes virhettäni. Pyydänkö todella liikaa? Onko Nori koskaan onnellinen minun kanssani? Onko sillä hyvä olla? Luulin olevani hyvä edes jossain, edes tässä, mutta nähtävästi en olekaan. Olenko liian ankara? Olenko todella näin huono ihminen, saatika koiranomistaja? Ja miksi en vain tajua sitä itse?
tyhmätyhmätyhmätyhmä.
Huomisesta työpäivästä tulee mielenkiintoinen, ajatusten kanssa siellä kun saa olla liiaksikin. Entäpä lauantainen lammaspaimennus, jota ollaan odotettu pieni ikuisuus? Tuleeko hajoamisia sielläkin, pelkästään siitä, miten toisten koirat ovat onnellisia ja keskittyvät omistajiinsa, omani vain vöyhöttäessä paikasta toiseen kuin hullu. Kuin olisin ilmaa.
Minussa kytee kotikoiranpelko, jolla tarkoitan pelkoa, että koirani jää vain kotikoiraksi. Niin, ettei sillä melkeinpä VOI harrastaa mitään syystä tai toisesta. Minä haluan harrastaa, en välttämättä kilpaillakaan, mutta harrastaa, edetä ja osata. En halua olla se peränpitäjä, joka ei ymmärrä koiraansa ja joka ei tee tulosta. Haluan Norin nauttivan tekemisestään. Haluan sen olevan onnellinen. Haluan harrastaa, käydä näyttelyissä, se on se mistä me molemmat nautitaan edes joltakin osin. Kommentti vain on yleensä se perinteinen: "Porokoira ei ole mikään näyttelypuudeli, älä aja rotua siihen mitä sakemmannit jo ovat." Yksi ihminenhän muuttaa sen aika nopeasti... Taas tulee lisää ajatuksia. Päähän alkaa sattua.
Yhtäkkiä haluan vain käpertyä pois ja olla rauhassa, ei töitä, ei ketään. Vain minä. Ja ehkäpä Nori, minulle se kaikkein kallein ja rakkain. Oma poika. Oma pelkuri, pieni paskahousu, jolle maailma on liian suuri. Oma lapsi, jonka äiti ei ymmärrä korjata itseään.
Anteeksi, Nori. Anteeksi, että olen tämmöinen.
Anteeksi niin paljon.
(ja anteeksi lukijoille, tämä postaus on vain kamalaa rypemistä ja itkemistä omista virheistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti