Kohti uusia haasteita!

Viimeisen kuukauden ajan olen silloin tällöin havahtunut pyörittelemästä peukaloita ja ajattelemasta, mitä tuleva syksy tuo tullessaan. Kaverit vuoronsa perään kertoilevat seuraavien opintojen jatkamisesta naamakirjan puolella päivityksin, joissa on liitteenä kuva hyväksymiskirjeestä. Itse olin epätietoisuuden vallassa lähes kuukauden verran, olinhan toisella varasijalla kouluun, jonne niin kovasti halusin.

Media-alan käyneenä tein ennakkotehtävän jo pelkän velvollisuuden tunteesta Turun suunnille valokuvauslinjalle. Monien mutkien kautta sain kuin sainkin kuvat toimitettua perille (portfolion, kahden kuvan tehtävän aiheelle "kriisi" sekä kuvan, josta en haluaisi luopua). Pääsykokeisiin ei koskaan tullut kutsua ja se taisikin olla merkki siitä, että unohdetaan se mediapuoli hetkeksi. Tehdään sitä, mitä halutaan. Ainakin yritetään.

Koska uuden ammattinimikkeen hankkiminen ei ole nykypäivänä niin yksinkertaista, että voisi hyppelehtiä ammattikoulusta toiseen eri nimikkeiden perässä, minun oli haettava aikuiskoulutukseen. Minne puolelle sitten? Talonrakentajaksi? Putkipuolelle? Ehei, ei ei ei. Vaan eläintenhoitajaksi.

Jotta elämä ei olisi ollut liian helppoa, jo pelkkään pääsykokeeseen hakeminen oli työn ja tuskan takana. Viime hetken tajuaminen hakuajan päättymisestä, skannerin toimimattomuus todistuksen kopioimiseksi ja monet muut yksiselitteisen typerät kommervenkit meinasivat tehdä jo pelkästä pääsykoehausta helvettiä. Onneksi muutaman päivän kuluttua postilaatikkoon tuli kutsu pääsykokeisiin Kokemäelle, projektikoiralinjalle.

Pääsykokeet olivat mukavat, jotka sisälsivät kirjallisen osuuden, sitten oli käytännön juttuja ja esimerkkejä siitä, ettei se koirapuolella olo ole pelkkää ruusuilla tanssimista vaan rankkaa työtä. Tehtävien ohella muistuteltiin useasti, kuinka kyseessä on maatalousalan perustutkinto, jolloin koirat eivät ole se ainoa juttu kahden vuoden aikana vaan opiskeluun kuuluvat yhtälailla tuotanto- ja pieneläimet. Haastattelu sinetöi pääsykokeen. Ja sitten jäätiinkin vain odottamaan.

Haastattelussa kerrottiin, kuinka vastauksen saisi jo muutaman päivän kuluttua sähköpostilla. Ajattelin, että silloin se olisi sitten kerrasta poikki; sisään tai ei, joko välivuosi tai syksyllä opiskelemaan. Minulle suunnattu vastaus oli ehkä se kaikista kamalin, sillä se tiesi ainoastaan lisää odottamista. Olin toisella varasijalla.

Uskoni horjui viikkojen kuluessa ja ammattikorkeakoulujen kertoessa valintansa, jolloin jo melkeinpä valmistauduin välivuoden viettoon. Hain töitäkin pari päivää sitten ja kappas kummaa kun torstaina (9.7.) kävin myöhään illalla hakemassa postin, odotti minua iso kirjekuori SASKY.fi merkinnöillä. Voisiko se  olla? Ehkä se voisi?

       Avasin kuoren heti postilaatikolla ja siinähän se luki: "Sinut on HYVÄKSYTTY opiskelemaan-" ja siinä samassa hypin tasajalkaa ja kiljuin riemusta. Nori odotteli portin vierellä ja katsoi pää kallellaan, että mitäs ihmettä nyt tapahtuu. No mehän lähdetään opiskelemaan!

Media-assistentti siis lähtee kohti uusia haasteita maatalousalan perustutkinnon perässä, Kokemäen projektikoiralinjalle! Siis aivan huisia! Saa nähdä millaisia seikkailuja me siellä koetaan seuraavan kahden vuoden aikana norppaeläimen kanssa - toivottavasti suurimmaksi osaksi positiivisia ja opettavaisia monella tapaa!

PS. Tuonne sivupalkkiin on ilmestynyt Facebook -linkki, josta Lohdunkantajatiimin löytää jatkossa pikapostausten ja uutisten merkeissä. Kaikki ovat tervetulleita tykkäämään!

-J & N

Hyvänmielen valokuvia

Kesä on tullut ja Norin kanssa ollaan lähinnä oleskeltu. Nukuttu liian pitkään, treenattu aivan liian vähän, mutta kuvattu sitäkin enemmän. Kerätty treenausintoa tulevan loppukesän ja syksyn varalle lukemalla Juha Korrin "Tavoitteena Huippukoira" -kirjaa. Havaittu sen myötä ongelmia koiran ja omistajan välisessä suhteessa ja pohdittu niiden korjaamista. Totutettu Nori jälleen yksinolon maailmaan emännän kiitäessä teatterissa ja kuvauspäivillä. Ei se ole tuo koiran elämä kaksista näin kesäisin kun on liian kuuma ja turkkiakaan ei voi ajella pois tai saa rotuharrastajat niskaansa.

Luonnetestiä kaavailtu syksyksi. Katsotaan, millaisia pisteitä saa limsapullon avausta säikkyvä porokoira. Agilitytreeneissä käyty keskiviikkoisin, epistelyt aloitettu. Kadotettu se tokokärpänen, saatu sen jälkeen hyviä vinkkejä peräpään käyttöön. Huomattu nappujen kelpaavuus ruoka-aikaan, B.A.R.F -merkin hyljeksintää. Maukas on parasta merkkiä, mitä kuppiin voisi ikinä laittaakaan.

Norista riippumatta tanssittu juhannuksena tasajalkaa ja alettu laskemaan päiviä. Suunniteltu kimppatilauksia koiramaailmasta siskon kanssa. Suunniteltu ulkotarhaa isän luokse. Käyty katsomassa jälkikoetta (tarkemmin sanottuna sen tottelevaisuusosuutta), ahtauduttu Turun Keskiaikaismarkkinoille tuhlaamaan roposia. Saatu myöhäinen valmistujaislahja koiravalokuvaukseen liittyen. Oltu katselemassa holskupojan treenejä ja saatu kutsu mukaankin - valokuvaajana pysytellään kuitenkin vielä hyvä tovi. Yritetty opetella jälleen piirtämään tutoriaalien avulla, mutta omasta suuntaumuksesta sillä saralla ei ole tietoakaan.

Kaikkea sitä kesään mahtuukin ja ollaan vasta sentään jo kesäkuun lopulla!

Loppuun vielä panoraamaväkerrys...

...sekä omistajan piirustusyrityksiä tutoriaalien avulla.

-J & N

Agilityepistoolat Salo

Ensimmäiset agilityepikset takana eiliseltä (24.6.) ja vaikkei sijoituttu kolmen parhaan joukkoon, saa olla kyllä peijakkaan tyytyväinen. Osallistuttiin Norin kanssa SWAT:in järkkäämien agilityepisten kahdelle starttiradalle kahteen kertaan (ihan vain, jos omistaja mokaisi niin ei jäisi harmittamaan ja voisi ottaa ns. uusiksi) ja tehtiin neljä hienoa nollatulosta. Ajat eivät olleet päätähuimaavia, mutta n. 30 koiran joukosta oltiin ensimmäisen starttiradan kuudes koirakko, ja toisen starttiradan yhdeksäs. Ei nyt niin huonosti keltanokilta!

Aivan ensimmäinen lähtö eli ensimmäisen radan ensimmäinen suoritus oli jokseenkin vaisu. Nori ei tuntunut olevan aivan mukana koko hommassa, mutta loppua kohden paransi huimasti! Ja tietty uusintaotolla kiisi oman vauhdinsa mukaisesti hyvin reippaasti, ero ensimmäiseen tulokseen 5 sekuntia. Tältä radalta olimme kuudensija.

Kakkosradalla tehtiinkin oikein kivasti, eikä suoritusten ero ollut sekuntiakaan. Tasaisen varmasti, jälkimmäinen silti parempi - kuten arvata saattaa. Jälkimmäisellä huomasin itsestäni kaiken jännityksen jo kadonneen, joka oli aikamoinen epiksiin lähdettäessä. Tuon jännityksen kadottua tuntui kuin itse olisi liidellyt radalla ja tehnyt kaiken viimisen päälle oikein. Samanlainen jännitys on koettu ensimmäisessä mätsärissä kuin virallsessakin näyttelyssä, joten sellainen on vielä edessä möllitokoihin mentäessä mikäli sama kaava pitää paikkansa.

Vaikka sää olikin paikoittain karmea, jäi todella hyvät fiilinkit epiksistä. Ja mennään taatusti uudelleen kun lähimaille sattuu lisää - mölliluokkaan taidetaan kiitää 16. päivä samaiseen osoitteeseen. Nori teki todella hienosti kentällä, vaikka vähän tuppasi perseilemään omaa vuoroa odottaessa. Olisi niiiiin kiva haistella kaikkea ja niiiiin kiva päästä muiden koirien luo. Noh, ehkä se iän kanssa siitä. Ehkä.

Säästä vielä sen verran, että odottelen jo kuumetta ja kamalaa flunssaa. Episten sää oli hyvin epämiellyttävä ja sanottakoon, että sandaalit eivät olleet paras mahdollinen valinta. Vettä tuli medi- sekä maxiratojen ajan kuin aisaasta ja omistaja kastui avan likomäräksi. Sateen laannuttua alkoi tuulla jokseenkin ja sehän oli mitä ihaninta märillä vaatteilla... Noria sää ei haitannut, onhan se säänkestoinen poropoika!

Alla erittäin epämääräinen video, vaikka HD-laatua pitäisikin olla...

Tänään startattiin agilityepistelyt Norin kanssa. Oli hurrrjaaa!
Posted by Jonna Mäkinen on 24. kesäkuuta 2015

Suomipoika, hollantilainen sekä kettupoika

Torstai torstai torstai.

Torstaina (11.6.) otettiin nokka kohti tuttua Someron Akustinpuistoa, jossa nähtäisiin vanhoja tuttuja Satua sekä Nitroa, mutta myös vähän uudempaa tuttavuutta: sekarotuista Kisbeä sekä hänen omistajaansa Lauraa.

Lauran kanssa ollaan vanhoja tuttuja yläasteelta ja tähän päivään mentäessä ollaan onnistuttu katkaisemaan välit vähintään yhtä usein kuin hänen kaksosensa Sadun kanssa. Torstai oli ensimmäinen varsinainen päivä, kun nähtiin toisiamme kunnolla viimekertaisen eripuran johdosta. Jännittävä ja kalsea tunnelma väistyi lopulta yllättävän nopeasti, jolloin juttu alkoi luistaa koirien leikkiessä keskenään.

       Ja käytiinpäs me sitten heti kolmistaan kyylimässä Jurassic World elokuvissa lauantaina!

Nitro ja Nori painivat ja leikkivät normaaliin tapaansa, Kisbe tyytyi seuraamaan lähinnä sivusta nuoren ikänsä puolesta. Kyllä pieni kettupoika yritti vähän leikkiä vääntää vetolelun turvin Norin kanssa, mutta Nori ei tainnuit oikein ymmärtää, ettei pikkuinen innostu ärinäleikeistä. Niinpä lopputulos läheni tätä:

"Se on mun nyt!!"

Ihan mukavaisia kuvia tuli iltakelilläkin napsittua, vaikka se ISOarvo huiteli 800:n tienoilla ja toisissa kuvissa se näkyykin enemmän tai vähemmän. Aurinko oli suurimman osan ajasta pilvessä ja vaikka se paistoikin, ei pentukoiran turkki kiiltänyt.

Ja vielä muutama ruutu:

Hohhoh, mahtaakohan pian jälleen alkaa kuulua tuttua lausahdusta ulkopuolisten suusta?

"Why is it always the three of you?"

-J & N

There's nothing we can't reach, cause nothing is over

Yllä olevalla biisillä on kolme tietynlaista tarkoitusta; yksi vähän epämääräisempi, kaksi tärkeämpää.

Ensimmäinen on yksiselitteisesti oma rakkauteni Sunrise Avenuen musiikkia kohtaan. Välillä erkanen bändin kuuntelusta tyystin, mutta palatessani soittolistoille youtuben tai spotifyn kautta, kumpaan netti antaakaan enemmän periksi ja kuinka sekalaisella soitolla haluan jätkiä renkuttaa, tunnen olevani kotona. Kappaleiden sanat tuntuvat kaikuvan takaraivossa pitkään ja löydän itseni niiden keskeltä mitä oudoimmista tilanteista. Sunrise Avenue, tuo Suomen siunaus musiikkibisneksessä!

Sepä oli se vähäpätöisempi tarkoitus, kaksi erilaista edessä.

Toinen tarkoitus valaistui sunnuntaiaamuna (17.5.). Heräsin sohvalta kello 12 aamupäivästä ja ajattelin päivän alkavan samalla tavoin kuin aina ennenkin. Suunnittelin agilityradalle lähtemistä Norin kanssa ja iskin puhelimen laturinnokkaan lähettääkseni viestiä treenikaverille aikatauluista. Käänsin kylkeä nähdäkseni Norppaolennon jossain olohuoneen nurkassa, mutta muutaman sekunnin ajan en nähnyt sivusilmällä kuin Papin kerällä sohvan vieressä. Hetken ajattelin pökätä sitä takamukseen herättääkseni sen, kunnes heräsin takaisin todellisuuteen tajutakseni pökkäyksen kohteeni olevan vain vaaleat, myttyyn jääneet housut.

Silloin tällöin ajattelen Papia useasti tai vähän vähemmän. Tilanteesta riippuen. Viime viikolla tulostin kymppikuvia koululla ja totta kai siellä ainakin yksi kuva Papista oli. Ja nyt se on seinällä pienissä kehyksissä, johon pienen koiran suuri sydän on vähän liian ahdas. Papin kuva löytyy myös vähän isompana seinältä, suunnilleen A4 arkilta, kehyksissä sekin. Papi on kuvissa aina läsnä; on vanhempia kuvia, joissa valkoinen perhonen on nuori, sitten viimeisen kesän kuvia. Kesän, jonka ei ajateltu olevan viimeinen.

Jos väittäisin, että minulla ei ollut Papin kohdalle minkäänlaisia suunnitelmia, valehtelisin aikalailla. Vuonna 2007 ensimmäistä kertaa tuomaria purrut, myöhemmin näyttelyhommista eläkkeelle jäänyt ja äitini katon alle muuttanut perhonen olisi saanut minun puolestani debytoida vähintään kerran veteraanikehässä mätsäreissä. Sen puremisen uhallakin. Olin ajatellut treenata syksyllä Papin mätsärikuntoon ja sitten sen kanssa olisi suoritettu ainakin se yksi vetskukehä ja sillä selvä. Ehkä listalla olisi ollut muutama temppukin, jotain todella yksinkertaista kuin ympäripyöriminen tai tolpan kiertäminen. Samat, mitkä Nori oppi todella nopeasti.

Eniten Papia ajattelen antaessa ylös-käskyn Norille. Käskyn tarkoituksena on pihaltamme juosta rappuset ylös kiviterassille kolmen askelman verran. Nori kyllä suorittaa tehtävänsä niin kuin pitää ja on lisännyt siihen maustetta nojaamalla terassin metalliaitaa vasten kuin prinssi uljas konsanaan. Hassu.

Nori ei kuitenkaan ikinä ole suorittanut kyseistä käskyä yhtä suurella riemulla ja ilolla kuin Papi. Pihamme on todella iso ja sen reunaltakin Papi lähti käskyn kuullessaan painamaan tuhat lasissa rappusia kohti ylös asti ja oli onnensa kukkuloilla odottamassa omistajaa sieltä samalta laidalta, josta se oli painanut niin nopeasti ja riemukkaasti ylös. Tietysti sitä aina välillä palloillee, mikä tempun opetuksessa meni niin nappiin, että siitä tuli Papille juttu, jota se ei koskaan kyseinalaistanut ja jonka se suoritti aina samanlaisella tarmolla.

Papi ei palkkaantanut ruoalla mitenkään ja lelupalkkauskin tapahtui lähinnä pallolla. Kaikki hiottiin kuntoon sillä helvetin tennispallon voimalla. Ja silti rappusten ylösjuokseminen oli se kaikista paras juttu ikinä. Mitä ikinä teinkään oikein, olen siitä yhtä hämilläni kuin ylpeä. Sitä riemua, mitä perhosen kasvoilta näkyi ei voi pyyhkiä mikään pois mielestäni. Päivästä toiseen sama riemu, aina. Varmaan siellä jossain missä se ikinä onkaan nyt, se juoksee rappusia ylös innokkaasti ja riemua täynnä. Sen se urpo on ansainnut täysin.

Kolmas tarkoitus kappaleella on minun ja Norin välinen treenisuhde. On ylä- ja alamäkiä, vaikeita hetkiä ja päiviä kun tekisi mieli vain paiskoa kaikki treeniajatukset ja etenemiset nurkkaan. Joskus niitä päiviä tuntuu olevan paljon enemmän kuin onnistumisia, mutta kun tulee onnistumisia, tuntuu helvetin hyvältä ja sehän taitaa tämän jutun suola ollakin.

Tehtiin sunnuntai-iltana omatoimiset treenit, jotka suunnittelinkin aamupäivästä ja perkele, että toi elukka loisti. Puomipelosta ei tietoakaan kun tehtiin sitäkin estettä nyt ulkoradalla - tai ehkä vielä pientä arvellusta oli, mutta tuosta on niin peijakkaan hyvä jatkaa nopeuttamaan. Pussi sujui täysin ongelmitta, ei epäröinyt hetkeäkään. Treenikaverin sanoin: "Hienoa nähdä, kuinka Nori toimii ja ainoat virheet tekee omistaja itse." Nimenomaisesti. Se virhe, mikä tallentui videollekin oli oma ohjausvirhe. Itselle se oikealla puolella ohjaaminen on vaan niin vaikeaa.

Puomipelkoa ei nähty tänään ja tuosta on hyvä kerryttää vauhtia lisää! Ohjaaja mokasi radalla, mutta hienosti Nori teki silti - ei pussistakaan ollut hankaluuksia!
Posted by Jonna Mäkinen on 17. toukokuuta 2015

Nori loisti siis kuin mikäkin maantiekiitäjä. Renkaaseen irtoamisessa ei minkäänlaista ongelmaa, ei ihmetellyt sitä esteenä, vaikka sen suorittamisesta olikin aikaa. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä, mitä tuon osaaminen ja onnistuminen sai aikaan. Mahtavat treenit, aivan hillittömät. Jes!

Jaloissa mä sekosin, mut silti sä painoit täysii

Hallitreenit päättävä sunnuntai oli paras treenipäivä koko hallitreenikaudelta. Äitienpäivänä paikalle ei eksynyt muita kuin minä ja Nori sekä tietysti ohjaajamme, joten saimme pelata tunnin vuoron kahteen pekkaan porokoiran ja perhoskoiran kesken. Otettiin siis rauhassa ja huolella, innostettiin Norin kanssa toisiamme. Leikittiin narupallon kanssa (joka oli aluksi vähän kankeaa, lelut ei ole meillä se the thing) ja nakkipalkalla tehtiin nopeita temppuja: ympyrä, maahan, kurre ja haukkuminen. Kerättiin kierroksia ja narupallo uudelleen esiin, jolloin se kelpasi. Luotiin siis yleisesti ottaen hyvää fiilistä hallissa työskentelyyn ja että se on kiva paikka, vaikka kaikuukin ja on jokseenkin erilainen kuin mikään muu treenipaikka meillä.

Treenit olivat kyllä aivan superit, vauhtia piisasi ja Nori näytti sen, mitä vuoden opettelu ja treenaaminen on jättänyt jälkeensä. Rata oli esteellisesti yksinkertainen, ohjaus ja pienimuotoinen kikkailu oli sitten asia erikseen. Lopulta kaikki tuntui hyvin loogiselta, Norin erinomaisuus radalla vain järkytti minua itseäni niin paljon, että jaloissa sekoiltiin ja lähdettiin väärään suuntaakin enemmän kuin kerran. Hitaasta hallikoirasta löytyi viimein sitä moottoria, mitä on näkynyt ulkokenttätreeneissäkin viime vuoden puolella reilusti. Omistaja ei siis voi olla kuin tyytyväinen poropojan suoritukseen!

Halliratatreenit oli hyvä lopettaa tuollaiseen superonnistumiseen, jäi hyvä mieli sekä omistajalle että koiralle. Kerrankin tuntui, että sai itse olla se, joka tekee niitä kriittisimpiä virheitä (sekoaa jaloissa, menee väärälle esteelle, ohjaa väärällä kädellä jne.), eikä ainoastaan virheellistä koiraa paineistamalla ja turhalla vaatimisella. Samalla tuntui myös, että todella sai tehdä ja käyttää jalkojakin kentällä. Keskittyä siihen, että ohjaa koiraa oikein esteeltä toiselle. Hitailla kausillahan itse on kerinnyt hyvin valmiiksi oikeaan paikkaan, nyt tilanne oli eri.

Kun rataa oli tahkottu tarpeeksi ja oltiin saatu täysin puhdas onnistuminen, missä itse olin tehnyt ohjaamisen ilman ongelmia ja Nori sen mukaan radan ilman virheitä, siirryttiin yksilöllisiin esteisiin. Aikaa oli tunnista jäljellä sellaiset 20 minuuttia, jonka aikana otettiin musta putki (edellissunnuntain ongelma), keppejä ja pussia.

Aluksi otettiin kepit ja hyvin Nori nekin muisti. Vauhtia oli vähän, mutta keppejä ei varasteltu ja muutaman toiston jälkeen vauhtiakin oli jo enemmän. Palkka, kehut ja keppien lopetus. Siitä siirryttiin mustaan putkeen, jota otettiin suorana läpijuoksuna muutamaan otteeseen, kunnes taitettiin toista päätä mutkalle ja tehtiin yhtä hyvällä suorituksella. Vauhtia oli, epäröintiä ei. Hieno jätkä!

Pussi on aina ollut meille vähän jännittävä juttu ja aloitettiin se näyttämällä valoa pussin päästä. Ei mitenkään paljoa, vähän vain ja aina vähennettiin valon määrää, kunnes pussi oli maassa ja Nori tuli salamana läpi. Pojan häntä heilui ja pussiin mentiin ilman ongelmia uudestaan ja uudestaan ja aina tultiin umpinaisesta päästä iloisesti. Palkattiin ja kehuttiin. Pallutettiin ja rapsutettiin, aivan mahtava päätös hallitreeneille. Kyllä saa olla poropojasta ylpeä, hieno sunnuntaitreeni kerta kaikkiaan!

Seuraavat treenit ovatkin keskiviikkona ulkoradalla jatkoryhmässä, saa nähdä miten meidän silloin käy!

Ja tietty loppuun muutama äitienpäiväposeeraus valkovuokkojen kera:

-J & N