Bäck ty beisiks

Pitkän ajan päästä kuolemasta kajahtaa karjaisu, ja Lohdunkantajan blogi (yrittää) nousta takaisin jaloilleen!

Olisiko helpompaa aihetta aloittaa blogin herättely kun valokuvaus? Tuskinpa.

Instagramin puolella teinkin jo julkaisun muutamalla sanalla, kuinka välillä on ihan hyvä palata perusteisiin. Taisin mainita sanonnan: "Ensin pitää osata kävellä kuin voi juosta." Sanonnan voi myös kääntää vähän päälaelleen, jotta se olisi toimiva, eli: "Joskus on ihan hyvä kävellä juoksemisen sijaan."

Olen nyt muutaman kuukauden "juossut" valokuvatessa; tähdännyt korkeammalle, paremmaksi, erilaisemmaksi. Kuvaan kyllä paljon, mutta jälkikäsittely jää puolitiehen ja kuvat homehtuvat kovalevylle. Iskee epätoivo ja itsensä arvostaminen puuttuu. Kuka vain voisi tehdä näistä ruuduista mestariteoksia, miksi minä en siihen pysty?

        Jos en pysty siihen, onko minulla oikeutta edes kuvata?

Ja silloin unohdan sen tärkeimmän; miksi minä kuvaan?

Minä kuvaan muistoja. Hetkiä ja tapahtumia ihmisten elämässä, jotta niitä voisi myöhemmin katsella kuvista. Ihmismuisti on hatara ja oikeasti yllättävän huono muistamaan niitä rakkaimpia; yksittäisiä tilanteita ja asioita kyllä muistaa varmasti loppuun saakka, mutta ainakin allekirjoittanut katseli kaksi vuotta sitten hyvästellyn kissansa kuvia muistamatta sen persoonaa kunnolla.

        Kyllä minä muistan millainen se oli; iso, lihavakin, kollien kolli. Se tuli sohvalla ja sängyllä makaamaan päälle ja kehräsi. Se loikoili pitkin pituuttaan milloin missäkin. Ikinä se ei juonut sisällä mitään nestettä, kaikki nesteytys piti suorittaa ulkona. Ahnekin se oli. Sen turkki haisi lievästi myskille ja oli karhea niin kuin ulkokissalla kuuluikin. Hiiriäkin se toi, joskus jäniksenpojan. Jos sai vain tilaisuuden, lähti metsälenkille hännystelijäksi, jota sai odotella. Kerran se katosi viikoksi lumimyrskyn takia ja löysi kotiin koiran jälkiä pitkin.

Yksittäisiä muistoja hetkistä, jotka ovat jääneet mieleen. Silti en muista sen persoonaa kunnolla. Kuvat huutavat tyhjyyttään, sillä hetket eivät tee kokonaista kuvaa menetetyn ystävän luonteesta. Ja se on surullista. En ole varma edes, onko mahdollista ottaa valokuvaa, joka pystyisi sellaiseen rakenneellisuuteen. Itsensä näköisiä kuvia pystyy ottamaan ja on otettukin, mutta pelkään pahoin mitä tapahtuu eräälle tuoreelle pilviveikolle vuosien saatossa...

Mutta toisinaan, paluu alkeisiin ei ole pahasta - sen koin tässä viikko kaksi sitten. Olin tutun ihmisen kuvauskeikalla kuvaamassa 5 viikkoisia paimensukuisia suomenlapinkoiria sekä muutaman aikuisen siinä sivussa. Käytössä oli tuttu ja turvallinen Canon 135mm 2.0L -lasi sekä testiajossa uusi Canon 35mm 2.0 -linssi. Olen suoranaisesti yllättynyt kuinka mielekästä onkaan kuvata noinkin laajalla päällä ottaen huomioon vielä täyskennorungon, joka vielä vähän enemmän laajentaa kuvaa. Olenhan viimeksi kuvannut tuollaisilla milleillä muistaakseni vanhan Canon 550D rungon kanssa. Ja siitä on aikaa.

Linssi pelittää kivasti jopa sisätiloissa ja täyskennon ansiosta ISO-arvojakin voi nostaa ihan reilusti. Vielä jos kuvaaja osaisi hyväksyä pienimuotoisen kohinan, mutta se on aihealue erikseen.

Ruutuja tuli napsittua taas "muutamia" ja photoshopin kaatuessa yrityksistä huolimatta, on niistä osa vielä kesken. Onneksi saatiin kuitenkin viisiviikkoiskuvat ajallaan maailmalle (ja ilmeisesti tauluksi yhden pennunomistajan seinälle) ja muutama muukin ruutu niin loppupäätä voidaan sitten fiilistellä kun saadaan loputkin kuvat liikkeelle.

Kuvien käsittelyssä olen pyrkinyt pysymään aika beisik -mooveissa. Tietysti tuli käytettyä paria omaa kikkaa, mutta sävyjen ja vinjenttien kanssa yritin olla hillitympi kuin viime aikoina. Instagramia katsellessa ainakin huomaa, että tumma ja musta kausi on ollut läsnä. Huoh. Yritetään nyt kevään ja tulevan kesän kunniaksi olla vähän aurinkoisempia, eikö?

Aurinkoisia, juupa juu...

Mitä hyötyä olen kokenut tällaisesta paluusta alkeisiin olevan?

Prioriteetit ovat ainakin muuttuneet ja ehkä vähän suuntaumuskin (joka kyllä muuttuu kuin tuuliviiri tuulessa), mutta kaiken kaikkiaan kuvaaminen on alkanut olemaan vähemmän epämieluisaa ja todella kivaa taas vaihteeksi. Valkoisen koiran omistajana tappelen yhä sitä ristiriitaa kohtaan, ettei valkoinen ole luonnollinen väri koiralle, jonka istuttaa metsässä olevaan varpumättääseen.

No, opettelua ja suhtautumista kaikki tyynni. Toki, miksi kaiken pitäisikään olla niin luonnollista kun taivas vain on rajana näinkin monimuotoisissa harrastuksissa kuin valokuvaus ja koirat?

Ja muistutuksena, olettehan käyneet tykkäämässä meidän fb-sivuista? Lohdunkantajalle on oma sivunsa, jossa yritetään päivitellä vähän meidän arkea ja harrastuksia, ja Lohtuvalokuvaukselle taas omansa valokuvia varten. Keikkaluontoista valokuvausta ylläpitävänä olen kyllä oikea pohjanoteeraus päivityksissä, mutta mikäli siellä vielä joitain blogin alkuperäisiä jäseniä vielä on, niin onhan se teille varmasti tuttuakin. Heh!

Kommentilla tai vaikka savumerkeillä saa ilmoittautua, mikäli teitä vielä siellä linjoilla on!

Bloginrustaaja, koiranomistaja ja valokuvaaja on saanut kesätöitä, joten sen puitteissa pyrin nyt vähän reipastumaan taas täälläkin puolella. On aika jännä huomata, kuinka vähän blogimaailma enää pyörii! ...tai sitten itse olen tippunut siitä kelkasta, mutta tuntuu ettei kukaan enää kirjoita blogeja vaan kaikki muut sosiaaliset mediat ovat ottaneet vallan kuten instagram, twitter, snäpit ja muut!

Ja sittenhän sitä alkaa tuntea itsensä vanhaksi.

Ja jos loppuun vielä tuosta valkoisesta yksi kuva, joka otettu (valitettavasti vain) lainassa olleella 

Canon 85mm 1.2L -linssillä:

Take care!

- J & N