There's nothing we can't reach, cause nothing is over

Yllä olevalla biisillä on kolme tietynlaista tarkoitusta; yksi vähän epämääräisempi, kaksi tärkeämpää.

Ensimmäinen on yksiselitteisesti oma rakkauteni Sunrise Avenuen musiikkia kohtaan. Välillä erkanen bändin kuuntelusta tyystin, mutta palatessani soittolistoille youtuben tai spotifyn kautta, kumpaan netti antaakaan enemmän periksi ja kuinka sekalaisella soitolla haluan jätkiä renkuttaa, tunnen olevani kotona. Kappaleiden sanat tuntuvat kaikuvan takaraivossa pitkään ja löydän itseni niiden keskeltä mitä oudoimmista tilanteista. Sunrise Avenue, tuo Suomen siunaus musiikkibisneksessä!

Sepä oli se vähäpätöisempi tarkoitus, kaksi erilaista edessä.

Toinen tarkoitus valaistui sunnuntaiaamuna (17.5.). Heräsin sohvalta kello 12 aamupäivästä ja ajattelin päivän alkavan samalla tavoin kuin aina ennenkin. Suunnittelin agilityradalle lähtemistä Norin kanssa ja iskin puhelimen laturinnokkaan lähettääkseni viestiä treenikaverille aikatauluista. Käänsin kylkeä nähdäkseni Norppaolennon jossain olohuoneen nurkassa, mutta muutaman sekunnin ajan en nähnyt sivusilmällä kuin Papin kerällä sohvan vieressä. Hetken ajattelin pökätä sitä takamukseen herättääkseni sen, kunnes heräsin takaisin todellisuuteen tajutakseni pökkäyksen kohteeni olevan vain vaaleat, myttyyn jääneet housut.

Silloin tällöin ajattelen Papia useasti tai vähän vähemmän. Tilanteesta riippuen. Viime viikolla tulostin kymppikuvia koululla ja totta kai siellä ainakin yksi kuva Papista oli. Ja nyt se on seinällä pienissä kehyksissä, johon pienen koiran suuri sydän on vähän liian ahdas. Papin kuva löytyy myös vähän isompana seinältä, suunnilleen A4 arkilta, kehyksissä sekin. Papi on kuvissa aina läsnä; on vanhempia kuvia, joissa valkoinen perhonen on nuori, sitten viimeisen kesän kuvia. Kesän, jonka ei ajateltu olevan viimeinen.

Jos väittäisin, että minulla ei ollut Papin kohdalle minkäänlaisia suunnitelmia, valehtelisin aikalailla. Vuonna 2007 ensimmäistä kertaa tuomaria purrut, myöhemmin näyttelyhommista eläkkeelle jäänyt ja äitini katon alle muuttanut perhonen olisi saanut minun puolestani debytoida vähintään kerran veteraanikehässä mätsäreissä. Sen puremisen uhallakin. Olin ajatellut treenata syksyllä Papin mätsärikuntoon ja sitten sen kanssa olisi suoritettu ainakin se yksi vetskukehä ja sillä selvä. Ehkä listalla olisi ollut muutama temppukin, jotain todella yksinkertaista kuin ympäripyöriminen tai tolpan kiertäminen. Samat, mitkä Nori oppi todella nopeasti.

Eniten Papia ajattelen antaessa ylös-käskyn Norille. Käskyn tarkoituksena on pihaltamme juosta rappuset ylös kiviterassille kolmen askelman verran. Nori kyllä suorittaa tehtävänsä niin kuin pitää ja on lisännyt siihen maustetta nojaamalla terassin metalliaitaa vasten kuin prinssi uljas konsanaan. Hassu.

Nori ei kuitenkaan ikinä ole suorittanut kyseistä käskyä yhtä suurella riemulla ja ilolla kuin Papi. Pihamme on todella iso ja sen reunaltakin Papi lähti käskyn kuullessaan painamaan tuhat lasissa rappusia kohti ylös asti ja oli onnensa kukkuloilla odottamassa omistajaa sieltä samalta laidalta, josta se oli painanut niin nopeasti ja riemukkaasti ylös. Tietysti sitä aina välillä palloillee, mikä tempun opetuksessa meni niin nappiin, että siitä tuli Papille juttu, jota se ei koskaan kyseinalaistanut ja jonka se suoritti aina samanlaisella tarmolla.

Papi ei palkkaantanut ruoalla mitenkään ja lelupalkkauskin tapahtui lähinnä pallolla. Kaikki hiottiin kuntoon sillä helvetin tennispallon voimalla. Ja silti rappusten ylösjuokseminen oli se kaikista paras juttu ikinä. Mitä ikinä teinkään oikein, olen siitä yhtä hämilläni kuin ylpeä. Sitä riemua, mitä perhosen kasvoilta näkyi ei voi pyyhkiä mikään pois mielestäni. Päivästä toiseen sama riemu, aina. Varmaan siellä jossain missä se ikinä onkaan nyt, se juoksee rappusia ylös innokkaasti ja riemua täynnä. Sen se urpo on ansainnut täysin.

Kolmas tarkoitus kappaleella on minun ja Norin välinen treenisuhde. On ylä- ja alamäkiä, vaikeita hetkiä ja päiviä kun tekisi mieli vain paiskoa kaikki treeniajatukset ja etenemiset nurkkaan. Joskus niitä päiviä tuntuu olevan paljon enemmän kuin onnistumisia, mutta kun tulee onnistumisia, tuntuu helvetin hyvältä ja sehän taitaa tämän jutun suola ollakin.

Tehtiin sunnuntai-iltana omatoimiset treenit, jotka suunnittelinkin aamupäivästä ja perkele, että toi elukka loisti. Puomipelosta ei tietoakaan kun tehtiin sitäkin estettä nyt ulkoradalla - tai ehkä vielä pientä arvellusta oli, mutta tuosta on niin peijakkaan hyvä jatkaa nopeuttamaan. Pussi sujui täysin ongelmitta, ei epäröinyt hetkeäkään. Treenikaverin sanoin: "Hienoa nähdä, kuinka Nori toimii ja ainoat virheet tekee omistaja itse." Nimenomaisesti. Se virhe, mikä tallentui videollekin oli oma ohjausvirhe. Itselle se oikealla puolella ohjaaminen on vaan niin vaikeaa.

Puomipelkoa ei nähty tänään ja tuosta on hyvä kerryttää vauhtia lisää! Ohjaaja mokasi radalla, mutta hienosti Nori teki silti - ei pussistakaan ollut hankaluuksia!
Posted by Jonna Mäkinen on 17. toukokuuta 2015

Nori loisti siis kuin mikäkin maantiekiitäjä. Renkaaseen irtoamisessa ei minkäänlaista ongelmaa, ei ihmetellyt sitä esteenä, vaikka sen suorittamisesta olikin aikaa. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä, mitä tuon osaaminen ja onnistuminen sai aikaan. Mahtavat treenit, aivan hillittömät. Jes!