Proud of me, that's the only way I want you to be, look at me and love, what you see!

Vedä syvään henkeä.

Ajattele sitä haasteena.

Huvinpitona.

Muista, että teet sen tärkeimmän ystäväsi kanssa.

Hymyile.

Ole rento.

Nauti.

Naura.

Ja älä pelkää.

Kukaan ei ole sanomassa, ettei Nori rakastaisi minua enää, vaikka mokaisinkin. Ja vaikka joku sellaista uskaltaisi väittääkin, olisi kyllä läpsäisyn arvoista. Menemme pää pystyssä huomiseen ja nautimme siitä täysin rinnoin! Kävi miten kävi! Huomisesta päivitys luvassa tietysti, saapa nähdä miten käy!

___


Pelto kuvailua oli jälleen tänään illemmalla. Aina löytyy jotain, mikä vie Norin huomion siellä. Viimeksi jänes, tänään lintu, joka ei päässyt siivilleen... Kiitos, luontoäiti!
       En ole aivan satavarma oliko kyseessä kiimainen uroskoira vai susi, joka ulvoi silloin tällöin lähistöllä. Nori oli välillä karvat oikein kunnolla pystyssä, mutta mitään ei nähty. Noh, jää arvoitukseksi tuokin.

I'm scared today
More than I told you I was yesterday...

Give me a moment to catch my breath
And hold me every second left...

I won't make it alone
I need something to hold...

"Don't count the miles, count the I love you's."

- Christina Perri 

^Tuo kappale vain kuvastaa minua ja Noria täydellisesti. Kumpikaan ei voi tehdä jotakin ilman toista, tarvitsemme aina toisiamme ^

I'm shaking, I can't breathe, I don't know what to do - but I'm still going to do it!

https://www.youtube.com/watch?v=Kgd-b8X3meA

AAARGHHHHH!

Jännittää! En kestä! Apua!

On perjantai ja olen koko päivän panikoinut sunnuntaista match show:ta... Ei siinä mitään, pelkään vain, että Nori haukkuu kaikki pystyyn ja riehuu hihnassa ja siinä sivussa sitten meinaan kuristaa sen omissa hermostuksissani näyttelypantaan ja saan sitten siitä huomautuksia ja ikäviä katseita jajajajajajja.... JA HUOMENNA ON LAUANTAI VASTA. ....miten paljon mahdan sitten panikoida?
        Suunnitelmissa olisi meditointia Norin kanssa auringonlaskussa pellolla ja toivon mukaan hyvä kuvausreissu siinä sivussa. SERIOUSLY? Meditointia, juu ei, mää kuolen.

Calm down, girl! Niin, kokemusta mennään hakemaan ja oppia. Katsomaan millaista on ja ehkä vois löytyä Norille koirakavereitakin - pitää ajatella positiivisesti. Mutta minä tunnun aina olevan se, kuka rikkoo positiiviset ajatukset negatiivisilla ja saa näin tunnelman latteaksi. That's who I am, and I'm sorry about it.

Viime hetken treenit on huomenna Norin kanssa tämän asian parissa. Sitten on vain meltävä sillä fiiliksellä, että kyllä se siitä! Vaikka meitit potkastais ekana kehästä niin kokemusta haetaan, ei muuta! Ja pennut -rinkiin mennäänkin, ei siellä voi täydellisyyttä vielä millään vaatia - eihän?
        Itse asiassa, mitä enemmän kirjoitan syitä, miksi ei pitäisi lannistua, sitä vähemmän panikoin. Ja tuo pentukehän sisäistäminen juuri nyt tässä ja tällä hetkellä auttaa kummasti... *huokaus* kyllä se sitten sunnuntaina nähdään! Ja ei pidä lannistua, sillä tämä on sitä mitä haluan Norin kanssa tehdä!

Kerättiin tuossa päivällä mettän rajasta keppejä (jotka olivat jääneet yli puukuormasta) niin näistähän saadaan oikein kotikonstiset pujottelukepitkin! Saavat sitten someronseura ensi kesänä nähä kun Nori vetää pujopujo kuin ammattilainen! - jollei sitten muuta osaa ja jollei olla jo muualle hakeuduttu. Tuo Turku ois kyllä kiva nakki, agilityn tai koiratanssin suhteen... Nooh, sitten kun tuet alkavat tulla, niin katsotaan sitten!

Ja tuolla ensimmäisenä linkatulla biisillä lähdetään liikkeelle, ja varsinkin videon tarinalla!

Ja koska kuvia ei nyt ole ja kuinka ihanasti rakastankin omaa pärstääni niin nyt saatte sit nähdä meitin väsyneet poseeraukset!!

http://www.youtube.com/watch?v=XhiXibxWPBM

We will run and scream,
You will dance with me...

Well fulfill our dreams and well be free...

We will be who we are
And theyll heal our scars
Sadness will be far away...

You're going up and down, never the straight line, but don't worry, it'll be okay!

“A dog has no use for fancy cars, big homes, or designer clothes.
A water log stick will do just fine.
A dog doesn’t care if your rich or poor, clever or dull, smart or dumb.
Give him your heart and he’ll give you his.
How many people can you say that about?
How many people can make you feel rare and pure and special?
How many people can make you feel extraordinary?” 
 - John Grogan, Marley & Me"

VOI HUOKAUS!

Yritettiin päästä Norin kanssa mukaan agilityyn paikallisessa koiraseurassa, mutta kuulemma kesällä kannattaa kokeilla uudestaan; ensikertalaisille tarkoitettuja alkeiskursseja ei ole ja vähän pojun ikäkin on pienenlainen. Kesällä kannattaa tulla mukaan.

      Näin se käsky kuului. Voihan nyt... En minä sillä, onhan Nori nuori ja näin, mutta olisi siltä tuota energiaa kiva päästä purkamaan. Ja eihän sille mitää mahda, pieni paikkakunta tämä on ja ei kaikkea voi koiraseuraltakaan vaatia. TOKOon monet painostavat: "Mene sinne vaan!", "Se on hauskaa ja oppiipahan Nori vähän perusjuttujakin." joopa joo... Ei pahalla, te jotka TOKOa nyt harrastatte, niin minulle ei vaan yksinkertaisesti natsaa tämä laji. Jotenkin... En tiedä. Tylsää? Ehkäpä se siitä kiikastaa. Minä kun en Norilta paljoa muuta vaadi kuin hyvää käytöstä toisten koirien kanssa, peruskäskyt 'istu', 'maahan' ja 'paikka' + hihnassa kulkeminen nätisti toistenkin koirien tullessa vastaan. Siinä se. Kehäkettuilu ja agility - siihen tähdätään!

Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että Turku on suuntana harrastustoimintana. Bussit kulkevat sinne jotenkuten, mutta kun ottaa vknloppu kursseja niin kyllä sillä pärjätään. Koiratanssikin kiehtoisi, mutta enpä tiedä... Ainahan kaikenlainen harrastaminen maksaa ja opiskelijalle se on aika rankkaa välillä. Pennin venytystä sun muuta; kurssimaksuihin lisätään vielä bussikulut (vaikka opiskelijakortti onkin). Toivon mukaan marraskuussa alan saamaan sitten pientä avustusta Kelalta - suunnitelmissa onkin, että nämä tuet menisivät koulumatkoihin ja loput sitten Norin hyväksi - ruoka, vakuutus, elukkalääkäri tarvittaessa... Vaikka eihän se tuki mikään lottopotti ole, säästöön kun jää yli ja jos tässä sitten jotain pientä freelancer -hommaa alkaisi taas väsäämään.

      Miksi kuulostan jokseenkin epätoivoiselta? Sitä en kuitenkaan ole! Älkää huoliko! Tämä flunssa saa näköjään aikaan vähän 'ilotonta' kirjoitusta, mutta minulla menee muuten varsin hyvin! Mätsäripaineetkin ovat hitusen laskussa; menee miten menee. Kyllä se siitä, aina voi parantaa harjoittelemalla!


_____


Ja sitten angstausta koiriinkin liittyen. Tänään keittiössä sitten raikuikin minun ja äitini äänekäs riita siitä, mikä on koirille leikkiä, mikä voi johtaa traumaan ja mitkä ovat jatkon seuraukset. Nori on pieni pentu, joka tahtoo leikkiä. Toinen koiramme, Papi, on 11-vuotias vanha yrmy, joka ei koskaan ole leikkinyt toisten kanssa ja on pieni kooltaan ja käyttäytyy herkästi aggressiivisesti.
      Aloitetaan vähän kauempaa menneestä. Papi on saanut osakseen trauman mustia koiria kohtaan yhden tällaisen käydessä päälle - tai näin olen kuullut, liekö sitten kovinkaan tosi vaiko joku muu selitys sille, että tämä herra ei suodata mustia koiria silmissään. Noriin on tietysti tottunut jo, mutta jos lenkillä tulee vastaan lakukoira niin kyllä ollaan hampaat irveessä ja valmiina puremaan.
      Tänään äiti sitten vei koirat ulos minun jäädessä tekemään ruokaa. Kuulin Papin tutun haukunnan ja murinan sekaisen ääntelyn ja käännyin katsomaan ikkunasta ulos. Sieltä tulivat koirat aikamoista haipakkaa, Nori välillä ärsyttäen/kutsuen Papia leikkiin. Vanhus näytteli hampaitaa ja murisi, äiti nauroi vieressä. Lopulta Nori kellahti kumoon, jolloin Papi kävi lähemmäs ja Norin nostaessa jalkaansa Papi tähän sitten kävi kiinni - tai niin kiinni kuin papillon nyt porokoiran jalasta voi saada kiinni ja Norin heiluessa jalan kanssa. Poropoika kävi äkkiä ylös ja juoksi sitten rappusia kohti, Papi lähti perään. Ääni oli ärhäkämpi, paljon kovempi kuin yleensä. Ruoanlaitto jäi siihen, tiesin, että nyt mentiin yli rajojen.
      Tullessani ulos ovesta pienelle 'terassille' kävi Papi hyppimään Noria vasten hampaat irvessä, tunkien puremaan. Nori yritti väistää ja meni ympyrää, häntä koipien välissä ja korvat alhaalla kunnes livahti keinun alle makuulle. Papi meni perässä yhä haukkuen ja rähisten ja pyrkien näykkimään. Siinä vaiheessa minä tartuin vanhusta kiinni kyljistä ja vedin esiin, tunki minuakin puremaan. (Ilmoitettakoon tässä välissä, että suosin Cesar Millania hyvin paljon, mutta jotkin asiat ovat hänenkin metodeissaan liikaa.)
      Purenta ote Papin kaulalle ja makuulle maahan, ns. alistaminen. Äiti nauroi yhä ja sanoi: "Ne vaan leikkis! Leikkiä tuo oli! Ei sun pidä siitä Papia rangaista!"

Leikkiä?

Ruoanlaitto jatkui sisällä ja Nori ei meinannut edes sisälle uskaltaa tulla Papin pyöriessä eteisessä. Lopulta poropoika tuli sisälle ja meni keittiönpöydän alle piiloon. Ruoanlaiton yhteydessä puhuin sitten mahdollisesta harrastamisesta Turussa, ei kuulemma tule kysymykseen - hän ei ala kuskaamaan minua täältä Turkuun. En missään nimessä sanonutkaan hänen kuskaavan, bussiyhteydet ovat hyvät. Ei, rahaa menee liikaa. "TOKOON! TOKOON!" kuului huuto. Paskat sanon minä.
       Siirryttiin siihen, jota minä ajoin eteenpäin. Jos Nori saa Papin takia trauman pikkukoirista, ei hyvä heilu. Yksikin kimppuun käyminen Norin kokoiselta koiralta papillonin tai muun pienemmän koiran kimppuun voi johtaa lopetukseen. Onko sitten hyvä mieli?
       Äiti yhä vain leikki ja otti Norin pään käsiensä väliin ja lässytteli: "Älä Nori ota tästä traumaa, ethän?"
       Sanoin, että hän saa sitten syyt niskoilleen siitä, jos minä joskus tulen takaisin pelkän kaulapannan kanssa kun omistaja on vaatinut Norilta hengen pikkukoiran takia. Lopulta syytökset vaihtuivatkin hänen osaltaan Noriin; Nori läimi Papia tassuillaan, Nori haastoi riitaa, Nori-
       NORI ON PENTU. Kuinka vaikeaa se on ymmärtää, että tuon ikäinen ei vielä riitaa haasta siinä mielessä, että vahingoittaa haluaisi? Papi räyhäsi eikä osannut leikkiä - ei ole koskaan osannut.
      Jutustelu yltyi siihen, kuinka Nori tulee kalliiksi. Kuinka, hän joutuu maksamaan sitten matkustuksen ja kuinka muutenkin rahaa menee tähän ja tuohon. Silloin meikäläiselle riitti. Voin sanoa, että jokseenkin tein asian selväksi, kuinka minä ITSE, omista palkkarahoistani, joita olen säästänyt ensinnäkin vknlopputyöstä bingon kahviossa ja kesätyörahoista, ovat kustantaneet Norin elämisen. Ensinnäkin itse maksoin pennun; niin varauksen kuin sijoitusuroksen hinnan. Olen maksanut kaikki eläinlääkärikulut. Vakuutuksen. Ruoan. Ainoa asia, minkä hän on joutunut koirasta maksamaan on ollut aika; ja tämä aika koskee aamuja, jolloin hän käy tupakalla ja vie koirat ulos. Ei koskaan ole valittanut Papin kusettamisesta, on se kumma kun Norista sitten on tullut niin suuri riesa... Eihän tuo edes merkkaa! Kussee kerralla tankin tyhjäksi ja se siitä! Papi kykkii pensaikossa hyvin viisikin minuuttia.
      Lopulta mentiin pikkumaisuuksiin; minä parjasin tupakan polton hinnasta, äiti mehutiivisteiden. Mentiin vielä pidemmälle; minä ilmoitin lähteväni kotoa jos on niin suuri ongelma minä ja koirani, äiti valitti, etten saisi ruokittua molempia tai kämppä olisi sekaisin. Sanoin muuttavani isän luokse. Sieltä sitä paskaa vasta tulikin isän naisystävästä ja minusta ja Norista. En enää ikinä ihmettele, miksi kannustaminen loppui minua kohtaan ennen esikoulunkaan alkua.
      Kyllä sitten hiljentyi hänkin kun huusin, kuinka yli viisikymmentä vuotta täyttänyt käyttäytyy kuin pahainen kakara, joka jauhaa paskaa ja lopulta päätyy parkumaan kuinka kaikki paska maailmassa olisi vain hänen yllään.

Älkää huoliko, tätä tämä on ollut viimeiset... kolme vuotta? Paskaa niskaan vaan ja kaikki minun syytä, niinhän se aina menee: minun tai isän syytä että hänellä on huonot oltavat. Eikä ole ollut ensimmäinen tai viimeinenkään kerta kun minä uhkaan lähteä. Lähden vaikka sitten isälle asumaan, sanoi hän mitä tahansa. Tai sitten viimeistään 18 vuotta täytettyäni, eipä sitten pitäisi olla valittamista. Katsotaan mitä yksinäisyys tekee ihmiselle; kun tosiseikkahan se on, että Papia ei pitäisi enää kiusata. Ei syö kunnolla ja jos syö, paska on jumissa ja siitä kärsitään pari päivää ja koiran kunto jää huonoksi. Tulee pari hyvää päivää eikä sitten enää ajatella lopettamista.
      Itse olen ollut valmis tehtävään jo puolisen vuotta, ja jos minulla olisi kanttia, veisin koiran omatoimisesti piikille, mutta en ole niin julma. Olisi kyllä pakko saada tolkutettua, ettei tuo ole Papille enää elämänarvoista, ei ainakaan huonoina päivinä. Se on lopullista, mutta on osattava päästää irti. Enkä minä Papia lopettaisi Norin takia, Norista ei ollut tietoa vielä silloin kun ensimmäistä kertaa lopettamisesta puhuin.


Katsotaan, missä mennään kun lapsilisä loppuu ja opiskelutuki tulee minulle. Lapsilisä ei koskaan ole ollut minun rahaani, opiskelutuki sentään tulee olemaan. Halpa kämppä mahdollisesti jostakin, pientä työtä ja eiköhän me pärjätä. Ja jos ei, sitten isä on toinen vaihtoehto. Omakotitalo, jossa pari kerrosta, minä ja Nori saadaan vaikka alakerran huone, jos haluamme. Ei pitäisi ongelma olla.

Pahoittelut näin valittamismaisesta postauksesta johon ei tullut kuviakaan, joskus on vain niitä päiviä kun ei haluaisi olla paikalla ja toivoo, että jostain hyökkää esiin joku, joka kertoo kaiken olevan kulissia. Minulla on muuta nurkan takana odottamassa!
     Ja tämän riidan takia jäi Norilta treenit mätsäriä varten väälistä! Kiitos vain!

—

"You can't expect to become a brilliant dancer overnight, but practice makes perfect." -Unknown

Kieriskelyä kesäruohossa

Perfectionisti olen moneen asiaan nähden, varsinkin kirjoittamiseen, mutta tämän Norin näyttely -koulutukseen yritän suhtautua kärsivällisesti, vaikka vaikeaa se välillä onkin. Sinusta ei tule täydellistä yhdessä yössä, mutta harjoitus tekee mestarin! Tämä pitää vain muistaa!

Viime viikolla startattiin harjoitukset, mutta ne jäivät kiireiden puolesta vähäisiksi, mutta viikonloppuna (tarkkaan ottaen sunnuntaina) treffattiin Anu, ja hänen kanssaan treenattiin seisotusta ja saatiin vinkkejä liikkumisharjoituksiin. Prkl, flunssan poikanen kiusaa, mutta yritän silti mennä Norin kanssa tämän viikon rohkeasti eteenpäin, 1.9. on ensimmäinen näyttely edessä - sama josta edellisessä postauksessa mainitsinkin. Match Showhan se on edelleen, mutta silti... Jännittää.
         Ongelmia, joita uskon kohtaavani ovat toiset koirat. Nori haukkuu räksyttää remmissä kuin hullu, on 'remmirähjääjä' melkeinpä. Mustissa ja Mirrissä sanoivat, että kuuluu ikään... Toivotaan, mutta kyllä tälle aletaan heti jotain tekemään, ei noita ihmisten mulkkauksia kestä. "Sinulla se tappajakoira on! Pysy loitolla!" Pyh pah, yritä siinä sitten selittää, että tämä on nuori ja haluaa vain leikkiä kun heti leimataan tappajaksi ja ongelmakoiraksi, joka syö tanskandoginkin armotta.... Ihmiset!

Tämäkö syö tanskandoginkin?

 Kasvattajalta saatiin neuvoa, että ohituksia harjoitellaan vaikka ensin tuttujen koirien kanssa ja siitä sitten jatketaan. Ei tässä muuten ongelmaa olisi, mutta edes makkara ei tehoa pitämään katsetta minussa. Ja mätsäreihin mennään sitten ajoissa tutustumaan! Ties vaikka Nori ajattelisikin, 'että perskele, täälhän on paljon porukkaa!' ja ottaa sen myötä sitten iiihan iisisti - ehkä. Toivon näin. Ehkä se vaan havahtuu ja toipuu. Toiveajattelua? -sorry-

Tässä kun tukkoisena ja vähän räkäisenä kävin juoksemassa tuolla auringonpaisteessa Norin kanssa juuri näitä kulkuharjoituksia, niin huomaa kyllä milloin haluaisi vain käpertyä peiton alle ja nukkua kipeytyminen pois. Ei auta! Koulussa on oltava, sillä jos skippaa liikuntatunnit, joutuu ne korvaamaan mikä tarkoittaa toisten luokkien liikuntatunneille menoa ja amiksessa... EI. KIITOS. Kyllä minä siellä sitten olen mukana, vähän vaan sekaisin ja tukkoisena, mutta minä en vähästä luovuta! Eteenpäin!
          Ja tuossa samalla treenatessa huomasin, että alkaa se jo vähän paremmin sujumaan. Eilen (25.8) harjoiteltiin kävellen ihan vieressä menoa, tänään se ei ottanut tuulta alleen, joten yritettiin juoksua - tai miten se tässä sanotaa, ravia kaiketi? Ja yllättäen! Nori teki yllätyksen ja juoksikin vierellä, vähän edelle tunkee, mutta makkaralla ja puheella saadaan menemään suht'hyvin. Olen itse ihan tyytyväinen, yritän pitää perfectionistipuoleni kurissa. Oikeissa kunnon näyttelyissä sitten saan hermoilla täydellisyydestä, mätsäreihin mennään rennommin! - yritetään ainakin!

Laitetaanpas muutama kuvakin eilisestä, ettei tekstiksi tämä mene kokonaan :)

Tummoista seisotusta meillä on! Menee jo aikas hyvin pelkällä ohjastamisellakin tuohon asentoon!

Tarkkaavainen katse!

Ja Norpalle tietysti otsettiin myös oma jäätelö onnistuneen päivän kunniaksi!

I love him, and I know, he would be a great big brother.

Hello, everybody!

Voih ja eih, kyllä ne pennut sitten olivatkin ihanaisia! 10 vuorokauden ikäisiä palleroita, olivat ihanan hellyyttäviä ja yhteistyöhaluisia - niin, valokuvaushan on niin himputin vaikeaa tuon ikäisten kavereiden kanssa! (heh heh).
      2 poikaa ja 1 tyttö. Voih, niin suloisia tuhinoitsijoita. Tyttö on ehdoton suosikkini! (Vaikka siskoni ei hänestä niin pidäkään kahden pojan rinnalla, syynä tuo todella musta alue päässä).

 

 

Norin kuulumisia, kulmurihampaista ei ole enää hätää! Eilen (17.8) lähti toinen neljästä, tänään loput kaksi. Kävimme äidin kanssa elokuvissa ja pidin Norille palopuheen, kuinka hänen kuuluu säästää minulle edes yksi kulmahammas - aamulla aiemmin oli lähtenyt kolmas. Ja kappas, kun tultiin kotiin, niin siinä lattiallahan se viimeinen kulmahammas odotti ottajaansa. Hyvä poika!

         Lisäksi Nori oli mukana tuolla pentujen kuvausreissussa, mutta sai viettää aikansa siskoni takapihalla - mamikoira kun on tarkka pentujensa suhteen! Ennen espooseen suuntaamista käytiin Mustissa ja Mirrissä salossa ostamassa Norille näyttelyhihna; mukaan tarttui myös 'veromerkki' ja äiti osti pienille pennuille pienet lelutkin.

         1. syyskuuta olisi tähtäimessä ensimmäinen näyttely - tai, eihän se mikään näyttely ole, match show. Harjoitusta haen näistä mätsäreistä, jotta saadaan kokemusta ja harjoitusta tositilanteista. Enemmän uskon kehässä liikkumisen olevan ongelma kuin seisotuksen, mutta tässä on nyt pari viikkoa aikaa treenata, joten... toivotaan parasta!

         Ja tuolla Mustissa ja Mirrissä törmättiin 11 viikkoiseen rotikanpentuun ja voi että kuinka hienosti Nori osasi leikkiä pienempänsä kanssa; ainakin siinä määrin mitä kiinni nyt voi leikkiä. Olen todella ylpeä pojasta, antoi selvästi etulyöntiasemaa pienemmälle ja oli nätisti. Kyllä siitä vielä hamassa tulevaisuudessa tulee mahtava isoveli toiselle koiralleni...

        Ja älkää nyt siellä toisella puolella kuvitelko, että olen tähän hätään ottamassa toista koiraa itselleni! Ei, ei, ei - sitten vasta kun on se kämppä ja työ, että pystyn pitämään huolta molemmista. Nori on varsinainen kiusankappale Papille, mutta nuorempien kanssa tulee hyvin toimeen :)

I'm waking up, I feel it in my bones, enough to make my systems blow, welcome to the new age, to the new age

Todellisuus....

Törmäsin todellisuuteen tuon lenkkeilyn suhteen. Minä kun en koskaan ole tiennyt missä omat rajani todella kulkevat; en ainakaan kun pelataan joukkuepelejä. Esimerkkinä tästä yläasteen liikuntatunnit, joilla pelattiin koripalloa, sählyä, jalkapalloa, pesistä jne. Kun pelattiin koripalloa, niin minähän olin aina kentällä koska _rakastan_ joukkuepelejä. Juoksin päädystä päätyyn, enkä tuntenut itseäni väsyneeksi, minä vain pelasin. Tein sitä mistä pidin. Lopulta joukkuekavereista kaikki muut ovat olleet vaihdossa ja minulle vinkkaillaan, että tules nyt vaihtoon sieltä ennen kuin pyörryt! Istuuduttuani alas tajusin aina, että ei helvetti, mähän vedän itseni loppuun! ....Vaikkakin n. 5 minuutin kuluttua olisin halukas jo takaisin kentälle, minä en sinne kuitenkaan mene. Viimeisellä vuodella tajusin itse pysyä vaihdossa tarpeeksi, muilla sitten joukkuekaverit pitivät siitä huolen.
       Kuitenkin! Se siitä takaisuudesta, ollaan siis Norin kanssa vähän juoksenneltu. Aluksi tuntui kyllä siltä, että "Per**le! Mä kuolen just nyt!" Mutta kun vähän aikaa oltiin menty ja silmissä tähtimäisesti suosikkinäyttelijöideni tapaaminen niin kyllä tsemppiä löytyi. Kun olet fanittanut tarpeeksi kauan ulkomaalaisiakin näyttelijöitä, niin osaat kyllä muokata heidät pääsi sisään sanomaan jotain omalla äänellään - uskokaa pois! (Älkää huoliko, nämä näyttelijäjutut jäävät kyllä pienelle osalle, ajattelin niille ihan omaa blogia).
       Aivan, ja tuohon 'lenkkikuolemaan' ei auttanut se, että tämä jätkämme, treenarini, olisi halunnut juosta vielä kovempaa! Sai välillä kyllä nykästä hihnasta, että ei me missään raveissa olla! Hiljainen santatiehän tuo on missä juostaan, mutta kun auto tuli vastaan lenkin alussa niin aattelin pitää koiran kiinni. Metsässä saa sitten juosta sydämensä kyllyydestä, semmoinenkin kaistale mahtuu mukaan.
       Kameraa en raijannu lenkille VIELÄ mukaan, joten kuvia ei ole pojasta vieläkään... En tiedä, ehkä minä olen vain laiska tai sitten tuo sää verottaa. Perjantait on tämän ekan jakson ajan vapaita amiksesta, niin minulla PITÄISI olla aikaa, mutta kun on niin kiva nukkua vähän pidempään ja sitten saakin huomata taas, että viideltä saa mennä töihin ja tänäänkin tulin niin myöhään kotiin (okei, ei nyt niin myöhään) että oli pimeää.

___

Vähän asiaa Norin hammastilanteesta.
     En ymmärrä, enkö ole muka tänne muistanut kirjoittaa, että oikea alakulmuri on mennyt poikki? Aikaa tuosta on varmaankin jotain... kuukausi? Älkää huoliko! Kyseessä oli maitohammas, joka nyt jo on lähtenytkin. Muuten kyllä, eilen (15.8) kun katsoin pojan suuhun (hampaita lähtenyt aika lailla pienen ajan aikana) niin kaikki muut 3 maitokulmuria (2 ylä ja 1 ala) olivat yhä paikallaan, ja pysyvämmät hampaat olivat jo puhjenneet. Tietysti siinä pieni paniikki, että nyt eläinlääkärille poistattaa ja rahaa palaa ja voi ei! Sitten kun vähän rauhoitin itseäni ja katsoin uudelleen, niin huomasin, että nämä puhjenneet pysyvät hampaat olivat kasvamassa 'sisäpuolelle' ja pönkittämässä maitohampaita pois edestä. Ja tänään töistä tultua oli oikea yläkulmurikin lähtenyt. Hip hei! Jos tuossa viikon, puolentoista, aikana ei ole luontoäiti hoitanut hommiaan niin menen kyselemään ammattilaiselta, elikkäs elukkalääkäriltä, mielipidettä asiaan: annetaanko olla vai otetaanko pois. Onneksi on vakuutus otettu! - pääsee sitten ainakin vähän halvemmalla...

___

Asiasta ruokaan:

Nori päätti tuossa kun olin palannut jenkeistä, niin aika pian sen jälkeen, että hänhän EI SYÖ kolmesti päivässä, eikä missään nimessä turvotettua ruokaa. Tästä sitten kasvattajan kanssa puhuin ja hän sanoi, että Norille voi vähentää tuohon kahteen kertaan kuten myös turvottamisen (hän itse laittaa nappuloiden sekaan lorauksen vettä ennen ruoan antamista omille koirilleen - noudatamme samaa). Norin ruoka-annos ei ole ainoastaan nappuloita, vaan yleensä joukossa on sitten makkaraa/nakkia, raejuustoa, kananmunaa tai mitä nyt on sattunut jääkaappiin ylimääräiseksi jäämään.
       Aloin tuossa vähän aika sitten miettimään, että olisiko voinut johtua tuo ruoan 'tökkiminen' siitä, että kun serkulleni vein, ostin kahdeksi viikoksi säkin samaa merkkiä, mutta aikuisten nappuloita (eläinkaupasta oli loppunut keskikokoinen säkki, ja kun kyselin niin sanoi, että kyllä tuota aikuistenkin voi antaa) ja nyt kotona palattiin takaisin pentunappuloihin. Olisiko siinä niin suuri ero kumminkin? Tuossa nyt on varmaan vielä 7 kilon edestä pentunappuloita, mutta kaipa sen jälkeen voisi tuohon aikuistenkin versioon siirtyä. Mitä mieltä?

___

Huomenna olisi tarkoitus porhaltaa Helsinkiin isosiskoni luokse; hänen papillon narttunsa sai kolme pentua! 1 nartun, 2 urosta. Vähän päälle viikon ikäisiä karvapalloja siis menen kuvailemaan, ja voi että, niistä kuvista mitä siskoni on facebookiin laittanut...! Olen niin ihastunut narttuun, joka oli hänelle kuulemma pieni pettymys, koska mustaa on päässä niin paljon. Pyh ja pah, kyllä minulle kelpaisi! - tai äidille pikemminkin. Vanha papillon uroksemme on niin vanha jo, että ehkäpä äiti voisi ottaa toisenkin... Okei, pois tuo ajatus minusta! Minulla on Nori! Toisen koiran otan vasta koulujen jälkeen kun on oma kämppä ja vakkari työ! Näin! Ja silloinkin otan mitä luultavammin porokoiran (nartun kylläkin) tai sitten Shiban (narttuna sekin) - en kyllä unohda pientä corgi vaihtoehtoakaan!
       Kyllä minulla sitten taitaa eläintarha ollakin...? Nooh, tulevaisuus näyttää mitä tapahtuu, ei pidä liikoja suunnitella ja elätellä :)



Pahoittelut, ettei kuvia nyt ole... Seuraavassa postauksessa sitten mahdollisesti - ainakin pienistä pennuista :3

That everything you do, is super fucking cute and I can't stand it

UUSI BANNERI! VIHDOIN!

Elämä on joskus vaan niin kertakaikkisen ihanaa, tiedättekös?

Eilen (14.8) Nori täytti 5 kk, joka tarkoittaa, että ensi kuussa jätkänassikka onkin jo puoli vuotias!

     Elämäni todella kukoistaa tuollaisen ystävän kanssa; koulustakin paluu tuntuu ihanalta kun saa vastaan terhakkaan ja innokkaan poropojan, joka ei välitä olitko 10 minuuttia vai 8 tuntia poissa - aina ollaan yhtä iloisia!

    Toinen elämääni täydentävä onni (joka ei kuulu tähän blogiin, mutta hölötämpä silti) on fandom -elämäni. Kyllä, ei paljoa ihmeellinen, mutta välillä tulee niitä fiilinkejä, että ei tiedä, olisiko tämä elämä niin 'onnellista', jos ei olisi osa fandomia; tv-sarjaa, elokuvaa jne. Olen ylpeä fandomeistani ja siitä, että olen päätynyt fanittamaan juuri näitä kyseisiä sarjoja ja näyttelijöitä; BBC Sherlock (näyttelijät: Benedict Cumberbatch, Martin Freeman, Mark Gatiss...), Doctor Who (näyt. David Tennant, Billie Piper...), The Hobbit, The Lord of the Rings ja niin eespäin! Tuo iloa sadepäiviini nämä mukaansa tempaavat hahmot, elokuvat ja tarinat, näytteli
jöistä puhumattakaan! Syksyn masennus ei ole tarttunut minuun! - vielä.

      Ja välillä nämä jutut menevät tiettävästi vähän liikaakin yli minun osaltani, mutta se on oma ongelmani!

Norista ei valitettavasti nyt ole tasan 5 kuukautiskuvia, sillä eilinen sää oli hirveä; vettä satoi eikä sisällä nyt saa minkäänmoisia kuvia...

     Jos tänään sää sallii niin lenkkipolulta voisi muutaman kuvan räpsäistä!

     Ja vaikka nuo 'vauva' -kuvat kuuluisivatkin puolvuotis -päivitykseen, niin laitampa nyt jotain, ettei tuo minun twitter pläjäykseni jää ainoaksi :DD

Vähän nuorempaa kuvaa sitten :)
Kuva: Kati Savukoski

Nuoria kuvia, jep :)
Kuva: Kati Savukoski

THE GAME IS ON! -Sherlock Holmes (BBC -version)

No niin,
sopimukset on tehty ja olen tyytyväinen osaani, koska minähän sitä ehdotinkin!

Kuten ehkä osa jo tietääkin (laumanjohtaja osiosta esimerkiksi) että olen vuonna 1996 syntynyt, paljastan vielä sen verran, että olen syksyn lapsi. Minulla on n. puolitoista vuotta aikaa pudottaa 25 kiloa, jolloin äitini suostuu antamaan minulle luvan tatuoinnin hankkimiseen.
     Monet ovat sanoneet jo, että nyt hävisin tämän vedon ja kyllä ennätän sen 18 täyttämään helposti ennen. Nämä ihmiset vain tuntuvat tietämään minut liian hyvin - heh heh...
     Mutta olen erimieltä! Minullahan on maailman paras treenikumppani! (Makaa tällä hetkellä jaloissa ja vetää unta kaaliin...), mutta Norihan se! Watson to my Holmes! Kyllä vain voisin kuvitellakin Watsonin raahaamassa Sherlockia aamulenkeillä - okei, en todellakaan, mutta jos niin olisi, että tähän ihanaiseen, moderniin versioon tuotaisiin osaksi koira, niin kyllä...! Watson vain juoksemaan (aka Martin Freeman) niin kyllä siellä voisi Sherlockin välillä mennä tepsutella... (ANTEEKSI, fanityttöily jäänyt päälle taas...)

Mitä tatuointiin tulee, en ainakaan nyt näin ensimmäiseksi tatuoinniksi ole ottamassa fanityttöilyn kohteita, älkää pelätkö! Ei, ennemminkin olisin ottamassa joko olkapäähän sulkakynän symboloimaan kirjoittamistani (tarinan alkuja, runoja, lyriikoita jne.) tai sitten sydämen tienoille tassu, jonka sisältä kurkkaa Nori pentuna... :3
      Sellainen suunnitelma olisi - ja en minä tuossa painonpudotuksessa mitään menetä, itselleni se on aina plussaa mitä enemmän lähtee! Ja minullahan on jotain mistä ottaa poiskin... (heh heh)
      Oikea ruokavalio ja kunnon liikunta/urheilu niin eiköhän se siitä, ainakin 15 kiloa pitäisi olla helppo, viimeiset 10 kiloa voikin tuottaa vaikeuksia, mutta aion kyllä päästä ihanne painooni! Nyt riittää läskeily ja 'olen aina se isoin tässä joukossa' -oleilu! Talvi saattaa tuoda lisää haasteita, mutta upottavat hanget auttakoon! I'm gonna be something that I'm used to!
       Ja jos jotain muuta tarvitaan vielä hönkimään vauhtia, niin olkoon vaikka tuo, että pitäisi tässä puolentoista vuoden päästä nähdä myös nuo ihanaiset Martin Freeman ja Benedict Cumberbatch livenäkin! Kyllä vaan, mikäli sikäli toteutuu premiere tapahtuma The Hobbit - There and back again -elokuvasta britteihin näyttelijöiden kera, niin sinne on matka minulla ja amiskavereilla - ja jos itsellä on jo vaikeuksia hyväksyä peilinäkymää niin miten voisin lähteä sinne hyvillä mielin?! Minulla kun on tuolla pääni sisässä yksi vika: ajattelen aina mitä muut mahtavat ajatella minusta?
       Ja nyt loppus, ettei mene ihan itkuvirsi -blogiksi tämä sisältö!

Muistanette ehkä vanhemman postauksen, jossa mainitsin hirvikoirista, jotka säikäyttivät Norin kun hän oli hyvin tuore pakkaus tässä talossa? Tänään oltiin katsomassa samaisia koiria ja Nori haisteli koiria aitauksen läpi reippaasti - yksi osatekijä oli taatusti se, kun itse vein käden koirien lähelle niin tämä kateellinen penska sitten uskaltautui myös lähemmäksi!
      Myös jokin osa noilla 'pelottelu' -koirilla on tainnut olla, kun toinen aloitti haukkumisen niin Nori ei korvaansa letkauttanut. Hän kun on vähän provosoitumiseen lankeava urpo, joka aloittaa oman haukkumisensa myös, mutta nyt oli hiljaa!
      Kun leffassa kävin katsomassa Monsterit Yliopiston, niin oli poika autossa mukana äidin kuskatessa, ja kun otettiin jaloittelemaan (Anu halusi myös nähdä palleron) niin nähdessään tien toisella puolen suomenlapinkoiran niin voi ei mikä mekastus hänestä lähti... Ja eihän Nori mitään pahaa tahdo, haukkuu kun haluaisi tervehtimään ja leikkimään. Hienot ennakkoluulot annat itsestäsi poika, tiesitkös? Sitruunapanta vastaus tähän...?

Aamuherätys se 5.30 odottaisi, treenimusaa yhä latailen... Kaipa se siitä, alku vähän hankalaa, mutta kyllä tästä ylöspäin noustaan! Wish me luck!

Hyvää yötä!

Norista löytyi tämmöinenkin kuva kasvattajalta <3

Kuvan ottanut (luulisin) Kati Savukoski

Home is where the heart is. -Pliny the Elder

HUOM! Anteeksi kuvista, vanha kone ja tämä ei suodata bloggeria kovin hyvin... Katson mitä voin tehdä kun maanantaina pääsen koulun koneelle...

___

Sunnuntaina, kolmantena päivän tapahtui voittoisa kotiin paluu Suomeen! Hello, everybody, I'm home!

Ja nyt sitten olen jo koulun penkillä ollut ja väkästänyt blogitekstin alkua sielläkin, great...!

Ensin luvassa tietysti blogin päätähteä ja sankaria, Noria, mutta jos nyt joita kuita kiinnostaa suomalaistyttelin ensimmäinen matka lentokoneessa täysin uuteen maahan, englannin kielen väkästäminen järkevään muotoon kirjoitusleirillä, niin olkaa hyvät ja jatkakaa Norin jälkeen!

____


Aina ajatuksissa mukana matkusti poika toisella puolen maapalloakin, mukana oli tietysti myös valokuva kehyksineen päivineen! Ja voittoisan kotiin paluun jälkeen ensimmäinen ajatus/toive oli hakea poika kotiin, mutta kappas keppanaa, olikin kuskilla muita suunnitelmia ja haku venyi iltaan.
         Voi ei, kuinka paljon poika oli kasvanutkaan! Ihana, pikku rintakehämölliäinen siitä sitten oli tullut! Ei meinannut poika aluksi edes tuntea! Oli ihan "Mit... MAMAAA!" Hirmuista haipakkaa juoksi ne pari metriä ja ihan intopiukassa hyppis ja pomppis ja haukkus ja ei meinannut saada tarpeeksi millään! Omaa äitiäni ei sitten edes meinannu tervehtiä, mami oli tullut kattomaan (ja Norin tietämättä hakemaan kotiin) ja ei kerkiä nyt!
          Mutta oli poika sitten kyllä tuhojakin tehnyt vahtipaikassaan... Huhheijaa, ei taida tämä norppa vähään aikaan lähteä Ruskolle hoitoon!

1. Meikkipussi tuhottu ja tyhjennetty
2. Apple -tietokoneen johto järsitty (Taitaa poika tuntea laadun, kun ei kotona tuommoista ole tehnyt)
3. Käsipaperit revitty
4. Tarpeita tehty sisälle (Tästä myöhemmin vielä alempana)
5. Järeillä tarpeilla ilmeisesti leikitty, kun sitä oli saatu westie-koiran päähänkin
6. Hänen oma suosikkipehmolelupahkasikansa oli suolestettu
7. Ja varmasti paljon muuta, mitä en nyt muista! 

On poika kyllä paljon positiivistakin päässyt sitten oppimaan, kuten mattot voivat nykyään olla sisällä, eli sisäsiisti poikahan meillä käytännössä on (kunhan on lenkitetty säännöllisesti, esim. aamulla, päivällä ja sitten illalla ennen nukkumaan menoa. Huom! mukaanlukien pienet kusetusreissut metsän tuntumassa/pihassa.)
         En tiedä, mitä ihmettä serkkuni on tämän vekaran kanssa duunaillut 2 viikkoa, mutta yllättäen Norin paikka -käsky on saanut aivan uuden suunnan, kyllä poika sen jo on sisäistänyt! Lisäksi yhtenä iltana kun kokeilin käännös harjoituksia taluttimen kanssa sisätiloissa (omistamme pienoisen käytävän, ei mikään kummoinen) niin poika käveli sitten jalan vieressä. Ei mitenkään kiinnikiinni niin kuin TOKOssa olisi suotavaa, mutta vieressä kumminkin ja katse minussa. Mahtoiko johtua naksuttimen äänestä vai mistä, mutta yllätyin kyllä todella.
         ( TOKOn suhteen itsellä ei ole koskaan ollut paloa harrastaa sitä, enkä tiedä, tulenko harrastamaan ollenkaan. Se ei vain vaikuta minun jutultani kuten näyttelyt ja agility, niihin tähdätään! Vaikka kyllä tuo suojeluharrastuskin kiinnostaisi... )
          Nori myös on tottunut kävelemään lenkeillä edessä (serkku kertoi käyttäneensä vyötärötalutinta lenkeillä), joten kun Nori on irti kävelee edellä, mutta kun vain sanoo (minun tapaani: 'uppuppop') tai 'odota' tai 'ei mene' - niin pysähtyy odottamaan, kunnes olen kohdalla ja sitten jatkaa matkaansa. Serkku myös infosi pitäneensä Noria vapaana hyvin paljon, joten sen pohjalta varmaan myös tullut tuota odottamista.

Maahan -meno on ruosteessa. Ennen riitti käsky, nykyään saa kädellä viedä maahan asti - ja sekin läheltä. Haukkuminen myös vaivaa, luultavasti sitruunapantaan joudutaan turvautumaan. Ei kyllä naapureita ole seinän vieressä, mutta kuulemma kantaa kauas kämpän sisältäkin. Minun kanssani jos menen ulos ja koira on sisällä niin riittää kerran karjaisu ikkunan alta hiljenemisen merkiksi niin ei enää hauku. Äidiltä auktoriteetti puuttuu tämänkin koiran kanssa nähtävästi...
            Ruokahalu on taantunut ja syömäkertoja laskettu kahteen kolmesta.
            Äidin aamuinen analyysi: 'Kuinka pitkään tuo koira kussee kun välillä tuntuu, että se tulee päästä asti?' - Vastaus: 13 sekuntia.

Poika tuntuu päivä päivältä aikuisemmalta kokonsa puolesta, mutta kyllä se välillä on semmoinen pikkukakara jota saa paapoa ja lässyttää ja kyllä minusta hakee turvaa. Äiti taas pauhasi sitä päivällä ja poika juoksi minun jalkojeni taakse, vaikka paikkaa vaihdoinkin "Äiti, auta!" "Äiti, toi karjuu! Apua!"
           On se semmonen miun vaavi kyllä, että voi voi... Ihana ja hupsu veikko, toivottavasti näyttelyissäkin pärjäisi niin ei tuotettaisi sijoitusuroksena pettymystä kasvattajallekaan! Minulle se on aina ja ikuisesti paras kaikista, kirjaimellisesti se ykkönen - ensimmäinen koirani kun nyt onkin! <3

19 vko

____________________


Jenkkityttöilyä seuraavaksi!

Aloitetaanpa sitten AIVAN alusta...

Osallistuin yli vuosi sitten Noviisi -kirjoituskilpailuun, eli nuorten fantasia/sci-fi -novellikilpailuun paikallisen kirjastonhoitajamme ansiosta. Nimen kirjoitukselle sai keksiä itse tai valita annetuista otsikoista. Olin silloin ollut vähäisellä kirjoittamisella (joka ärsyttää minua aina!!), joten päätin, että otan valmiin otsikon, jos vaikka saisin jonkinlaisen inspiraation...
         'Kynnet asfaltilla' -kirjoitukseni toi minulle jaetun 2. palkinnon sijan. Sitä kautta meille 'palkintopallille' päässeille lähetettiin sähköpostia, olisiko kiinnostusta lähteä 'Shared Worlds' -leirille Etelä-Carolinaan kesällä. Koska ajankohta oli niin kaukainen ja olin matkakuumeessa, hihkaisin "TOTTA KAI!" Tuolloin, ei ollut Norista ja yhteisistä seikkailuistamme vielä tietoa; pentu oli suunnitteilla taloon, mutta järjestelyt ja varmuudet eivät olleet käsillä. Mistä olisin voinut tietää?
         Aikaa kului ja jenkkilän reissu unohtui. Pentukuume ja vanhemman koiran heikentyminen nousivat mieleen ja otin yhteyttä kasvattajaan. Myöhemmin kasvattajan narttu-koiran juoksut ja astutus onnistuivat, sormet/varpaat ristissä sitten odotettiin urosta. Syntyi kaksi urosta; parkki ja musta. Ehdin rakastua kumpaankin, mutta oih ja voih, kyllä tuo Nori on niin ihana mustassa karvaturkissaan ollut! (Karvanpudotusta odotetaan...)
         Myöhemmin sitten ilmoitettiin, että "Kyllä, sinä pääset toisen suomalaisen kanssa matkaan. Me emme järjestä matkan suunnittelua tai muuta, ja valitettavasti lennot joudut maksamaan itse. Lisää infoa voi kysyä Shared Worlds:in järjestäjältä." Okei, ei noin töykeästi ja suoraan, mutta nopeasti selitettynä jokseenkin noin.
         Siispä minä ja toinen suomalainen saimme 2200 dollarin stipendit, jotka kattoivat syömisen, asumisen ja leirin, lentoliput omasta pussista. Oman tasapainoiluni vuoksi, menenkö vai enkö mene Norin tulon jälkeen, lentolippuni maksoivat sen vähän päälle tonnin. Niin, minä siis vähän jarruttelin menemistä Norin vuoksi, mutta monien sukulaisten ja vanhempien suostuttelun vuoksi minä sitten lähdin! Kohti uutta seikkailua, ja raskain sydämin jätin Norin Suomeen - tuonne kun ei lemmikkejä saanut ottaa... Enkä kyllä luultavasti poikaa sinne olisi raahannutkaan, nuori ja hupsu kun on vieläkin. Odotetaan sitten vanhempaa ikää, jotta päästään matkustelemaan :)

En ole koskaan matkustanut Viroa kauemmaksi, enkä koskaan ole käynyt edes lentokentällä, joten seikkailu ja kokemukset olivat melkoiset. Lentokoneessa oli mukavaa (finnairin ainakin.) Jatkolento olikin sitten tunnin myöhässä... Ihanaa! Ukkosmyrsky ja vettä kaatamalla tuli, onneksi minä nukuin lyhyemmän lennon. Vihaan ukonilmaa!
        Lentokentällä Pohjois-Carolinassa oli hakijat vastassa, vaikka vähän olinkin jännittänyt mahtaako ne siellä olla kun myöhässä tulen ja kello on niin paljon... Matkatavarat sain nopeasti ja kaikki sujui hyvin! Väsynyt olin kuin piru aamulla ja aikaero ei tuntunut missään. Todellakin, kärsin siitä vasta myöhemmin koska aloin tottua... Siellä kun tuntui kuin täällä Suomessa olisi päivät nukkunut ja yöt valvonut ja semmoinen minä olenkin!
        Mitä sitten teimme?
        Kirjoitimme, mitäs muutakaan? Ensimmäisen viikon loimme ryhmissä maailman, josta kirjoittaisimme toisen viikon aikana tarinan. Pakko sanoa, ryhmämme jäsenet olivat sci-fi -tyyppiä ja minä en ole KOSKAAN siitä aiheesta kirjoittanut, joten olin vähän... väärässä mestassa. Ajattelin kuitenkin positiivisesti, tämähän on haaste!
        Kirjoittaminen englanniksi tälläiselle suomalaiselle on oma haasteensa, kun pohjallahan on vain tuo harrastelijaenkku, jota on koulussa ja televisiosta loppupeleissä oppinut. Palaute tähän varsinaiseen kirjoitukseen tuli ammattikirjailijalta, joka on julkaissut jo omia teoksia - ei kuitenkaan Suomeen asti ole tainnut yltää. Nimittäin kun paikalla olevat kirjailijat pitivät luentoja ja kun tsekkailin heidän taustojaan ja kirjojaan, joita voisin lukea niin eipähän niitä täällä pikku maassamme sitten ole...

Kritiikin minulle antoi: Nathan Ballingrud

Mutta hän huomasi kyllä, että englanti ei ole oma äidinkieleni. Myöhemmin kritiikin saatuamme paperiliuskoina, saimme semmoisen n. 20 minuuttia hänen kanssaan kasvotusten puhuttavaksi aikaa ja siellä hän sanoi, ettei puuttunut kieliopillisiin virheisiin vaan keskittyi itse tarinaan (ilmeisesti ne virheet eivät sitten olleet niin pahoja, että olisi häirinnyt keskittymistä.)
        Kirjoitan kuulemma todella hyvin psykologiaa. Hän tietää monia ammattikirjailijoita, jotka eivät edes kirjoita niin selvästi kuin minä. Koko idea maaiman rakentamisesta taas oli menny vähän sivu suun, ja sen vuoksi hän myös rohkaisi jatkamaan vielä isommaksi projektiksi tätä tarinaa, sillä ympäristöä ei ollut kuvailtu selväksi (myönnän, en ollut tehnyt sitä ollenkaan...) ja sen hahmot tarinassa voisi tuoda millaiseen ympäristöön tahansa.
        Erään hahmoni, Timmien, kuolema ei hetkauta lukijaa, koska hän oli vain hahmo, joka ei ollut edes puhunut. Sanoin, että myöhemmin luettuani itse läpi palautuksen jälkeen aloin aprikoimaan, että jos Timmie olisikin vaikka toisen, suuremman hahmon, Jertin, pikkuveli. Nathan sanoi sen olevan hyvä tapa ratkaista pulma.
        Laitoin itse hyvin paljon kuvailevaisuuden piikkiin juuri kielirajoitteisuuden ja hän ymmärsi sen täysin. Oli muutamia kohtia, joita hän suorastaan rakasti: vuorosanoja tai henkilöiden välien rakentumista.
       Loppu ei ollut kuulemma uskottava, miksi Kuolema (rakastan käyttää tuota tyyppiä hahmona kirjoituksissani!) pyytäisi kaiken tapahtuneen anteeksi? Pakko myöntää, että en itsekään tiedä, mitä olin ajatellut sillä hetkellä. Enhän MINÄ koskaan (paitsi tällä kertaa nähtävästi) tee kuolemasta hyvistä/parempaa otusta, joka haluaa 'korvata' jotakin. Ehkä sitten kiirepäissäni tein tuommoisen ratkaisun, aika kun oli rajallinen ja meinasi todellakin kiire tulla! Mutta niin, hän piti tarinasta ja oli mukava kuulla, että psykologian kirjoittaminen on minulla hallussa paremmin kuin joillain amerikkalaisilla kirjailijoillakin!

Näin siis näin. Semmoista. Semmoinen reissu oli minulla. Paluu olikin vähän jännityksellisempi kuin meno...
       Ensinnäkin, ensimmäinen lento kaksi tuntia myöhässä... allright, bileet... Minulla kun on muutenkin kiireellinen aikataulu jatkolennon suhteen! Kahden tunnin jälkeen istutaan koneessa, tulee ilmoitus että alkavat korjata jotain vikaa. Noh, niinpä tietysti. Sen jälkeen minun konettani ennen lähtee 5 konetta, joten olemme 'jonossa'... Juur näi.
      Lento sujui mukavasti, mutta sitten sain odottaa sen puoli tuntia matkatavaroitani vielä! Sitten äkkiä taxiin ja lentokentän vaihto (kyllä, sekin vielä!). Kun sain lippuni finnairin koneeseen, pitää käydä turvatarkastus läpi ja ehtiä lähtöportille, niin puoli tuntia ruhtinaallista aikaa. Kerkisin portilleni ja näin tämmöisen pikkupuodin siinä ja olin ihan: "Ei helv... ANUN SUKLAA!"
      Olin kysynyt, mitä kaverini haluaa tuliaisiksi ja hän oli ensimmäisenä sanonut: "Haluan maistaa sitä amerikan suklaata - vaikka ei se varmaan suomen fazerista paljoakaan eroa..." Sinne puotiin sitten hopihopi, suklaa mukaan ja koneeseen. KERKISIN! Ja tulin turvallisesti kotiin sunnuntaiaamuna, 3. päivä elokuuta klo. 9.00.

Olen kokemusta rikkaampi! Pieni pettymyksen maku tuli, kun tämä pallo näyttää olevan näin... pieni? Karkeasti suoraan sanottuna tuntui kuin olisi ollut Suomessa, mutta enkkua piti vain puhua. Olenko outo? Nooh, seuraava reissu olisi viimeisintään sitten puolentoista vuoden päästä britteihin kaveriporukalla, ellen aikaisemmin keksi jotakin... tai voita.
      Kaipa sitä tuolla Uudessa Seelannissakin pitäisi käydä, kun tuntui niin pieneltä paikalta tämä pallo. Sinne siis kun rahaa tulee tarpeeksi reissua varten!

______

Kiitos teille, ketkä luitte myös matkastani!

Palaillaan taas seuraavalla kerralla Norin tohinoissa! En ala sepustaa elämääni tänne joka kerta, älkää huoliko :)

mikä siellä maksaa?