Haaste!

Meille heitettiin (aikoja sitten) haaste Shetlandia -blogista ja tietysti me siihen tartuttiin!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

1. Mitä harrastusta et edes kokeilisi, miksi?

- Höm. Vaikea kysymys heti alkujaan. Vielä puoli vuotta sitten jälki olisi ollut tällainen. Se kun kuulostaa jotenkin niiiiiin tylsältä jutulta, vaikka siitä olen paljon hyvää kuullutkin. Tällä hetkellä ei tule oikeastaan mieleen mikään - tai jos tulee, syynä on oman koiran sopimattomuus kys. lajeihin.

2. Missä voisit kehittyä koiran omistajana? Entä kouluttajana?

- Kärsivällisyydessä ja pehmeän koiran ohjaamisessa.

3. Miten valmistaudut kilpailuihin? 

- Stressillä, liiallisella mietiskelyllä, viimeisillä mahdollisilla (ja turhilla) tahkoamisilla.

4. Minkä rotuista koiraa et ottaisi, miksi? Minkä rotuisesta haaveilet, miksi?

- En ottaisi: Japaninpystykorvaa. Tästä rodusta on vain liikaa huonoja esimerkkejä osunut kohdalle, mm. kaksi raivohullua valkoista paholaista, jotka meinasivat tulla kantokopasta läpi väkisin. Hrr.

- Haaveilen: Paimenista nyt yleisesti; bortsu sekä käyttösaku. Haaveilu perustuu paremman harrastuskoiran (kisatykin) toivoon ja porokoiralle sopimattomien lajien aloitukseen.

5. Onko arjessa jotain haastavaa/treenattavaa asiaa (esim. koirien ohitus)?

- Esimerkillisesti koirien ohitus on off/on -käytönnöllistä ja johtuu jumalan seläntakana asumisesta. Täällä ainoa ohitettava koira on naapurin sekarotuinen jätti, joka on aina pihassa ketjussa kiinni. Sanomattakin selvää, että jokapäiväinen ohittaminen on luonut tilanteen, jossa koira on melkein kuin ilmaa Norille. Kaupungilla tilanne on sitten toinen kun erilaisia koiria tulee useammin vastaan.

6. Mikä on ollut haastavin asia kouluttaa koiralle/koirille?

- Haukkuminen käskystä.

7. Onko sinulla mieluisinta lajia? Entä koiralla/koirilla?

- Oma mieluisin laji on agility. Norilla metsähepulointi.

8. Mikä on parasta koiraharrastuksessa?

- Onnistuminen ahkeran työn jälkeen.

9. Kamalin muisto koirasta/koirista? Entä hauskin?

- Kamalia muistoja ei juuri ole, koska niille on opittu nauramaan jälkikäteen. Ehkäpä se kerta, kun tulin koulusta ja Nori oli paiskonut järjestelmäkameraani päivän aikana saaden objektiiviin hampaan jälkiä ja lohkaistua kappalankin irti? Kamera kuitenkin toimi!

- Hauskin... Niitä on hirrveän monia, mutta sanotaan Norin ja Papin kirmailu. Nori pitkäkoipisena ja nuorena edellä, Papi perässä räksyttäen ja vauhkoten. Niin kuka oli paimen ja kuka pikkukoira?

10. Uiko koirasi paljon?

- Ei todellakaan. Ensimmäistä kertaa haki kepin itse uiden rajasaaressa viime kesänä. Saa nähdä, joudutaanko Nori jälleen kaulapannasta viemään uimareissulle tänä kesänä.

11. Millainen olisi täydellinen koira?

- Arjessa toimiva, kisaamiseen kykenevä. Tietyllä tavalla haasteellinen, humoristinen ja rakastava, yhden ihmisen koira.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

En haasta ketään varsinaisesti, mutta josko joku lukija innostuu, alla uudet 13 kysymystä:

1. Parasta koirassasi?
2. Miksi valitsit sen rodun, joka on blogissasi eniten esillä?
3. Mukavin koko koirassa?
4. Onko värillä väliä?
5. Suosikkiharrastus?
6. Paras hetki koirasi kanssa?
7. Suurin haave koiramaailmassa?
8. Koirarotu, josta haaveilet, mutta jota et todennäköisesti koskaan ota? Miksi?
9. Mitä mieltä olet koiranäyttelyistä?
10. Onko koiran pukeminen eläinrääkkäystä? (naamiaisasut)
11. Paras karvan mitta?
12. Katsotko youtubesta tutoriaaleja koiraa kouluttaessasi?
13. Mikä on koirasi/koiriesi teamväri?

-J & N

Vuh vuh siellä ja vuh vuh täällä

Vähän pidempi viikonloppu ja johan on ohjelmaa ja menoa. Haluanko edes tietää, mitä kesä tuo tullessaan?

Keskiviikko (13.5.) starttasi normaalisti kouluun lähdöllä, mutta puolilta päivin hylkäsin koulunpenkin ja suunsin nokkani kohti Lopea (taipuuko Loppi edes noin?) kamera takapenkillä. Olin sopinut kuvauspäivän erään hyvän ystävän kanssa ja vaikka sää oli epävakaa ja sateinen, urheasti päätin onnistua edes muutaman ruudun kanssa.

Yllätys perille päästäessä oli erilaisempi kuin olin odottanut.

Ajettuani pihaan ja käveltyäni portista sisään, ensimmäisenä Legri-Pepri ja Nukamies juoksivat katsomaan, kuka kumma sieltä uskaltautui heidän pihamaalleen. Upeat valkoiset paimenet hyörivät hetken ympärillä ja Eeva ilmoitti varsinaisen uutispommin: "Mulla on tuolla kolme koiranpentua."

Yllä: Legri-Pepri, Alla: Nukamies

Siinä sitten heitettiin huulta, kuinka Eeva oli tahallaan hoitanut pennut Suomeen edellisenä yönä, että saa oikein kiusata ja ärsyttää meikäläistä näillä 10 viikkoisilla karvaöttiäisillä. Parastahan tässä vittuilussa on se, että saa takaisin samalla mitalla, eikä tarvitse olla huolissaan toisen todesta ottamisesta. Kerrankin joku, joka ymmärtää sarkasmia!

Lisää huulen heittoa tuli kannettaessa pentuja ulos siinä määrin, että minä leikilläni sanoin tästä tulleen ilmeisesti tavan: aina kun minä lupaudun kuvaamaan on Eevalla koiranpentuja talossa. Mutta eihän se mikään ongelma ole, pennut ovat aina hurrrjan kivoja! Ja tuovat haastetta valokuvaajalle sännätessään luokse ja päin ja pomppivat kiinni linssissä. Onneksi sieltä tuli muutama ruutu onnistuneestikin, ja sai tutustua jälleen ihaniin rodunedustajiin, joilla on hyvä alku edessä!

Kuvien pennuissa seikkailevat Poju (lyhytkarva), Gara (luppakorvat) ja itse kutsumani Norski (puf-karva)

Pennut olivat erittäin sosiaalisia ja innokkaita, riekkuivat jaloissa ja napsivat housunlahkeista kiinni. Pieniä valkoisiä öttiäisiä sai juoksuttaa edes takaisin, että saisi edes muutaman onnistuneen ruudun, ja onhan niitä siellä meikäläisen mielestä muutama. Pieni Gara-neito sulatti sydämen täysin, onhan se vieläkin koditon ja hyvää harrastuskotia vailla. Todella lupaava pentu kertakaikkiaan. Uroksista Poju on aivan upea otus! Kyllä innolla jään odottamaan Eevalta kuvapäivityksiä, jotta näen miten tämä komean ulkomuodon omaava jätkä kasvaa!

Alla vielä sekalaista sorttia niin pennuista kuin aikuisistakin, nauttikaa pentukuumeilijat!

Ihania valkoisia karvakasoja kaikki tyynni, Legri-Pepri sen kuin kaunistuu <3

Samaista kakaraahan tuli kuvattua viime vuoden puolellakin!

-J & N

There's nothing we can't reach, cause nothing is over

Yllä olevalla biisillä on kolme tietynlaista tarkoitusta; yksi vähän epämääräisempi, kaksi tärkeämpää.

Ensimmäinen on yksiselitteisesti oma rakkauteni Sunrise Avenuen musiikkia kohtaan. Välillä erkanen bändin kuuntelusta tyystin, mutta palatessani soittolistoille youtuben tai spotifyn kautta, kumpaan netti antaakaan enemmän periksi ja kuinka sekalaisella soitolla haluan jätkiä renkuttaa, tunnen olevani kotona. Kappaleiden sanat tuntuvat kaikuvan takaraivossa pitkään ja löydän itseni niiden keskeltä mitä oudoimmista tilanteista. Sunrise Avenue, tuo Suomen siunaus musiikkibisneksessä!

Sepä oli se vähäpätöisempi tarkoitus, kaksi erilaista edessä.

Toinen tarkoitus valaistui sunnuntaiaamuna (17.5.). Heräsin sohvalta kello 12 aamupäivästä ja ajattelin päivän alkavan samalla tavoin kuin aina ennenkin. Suunnittelin agilityradalle lähtemistä Norin kanssa ja iskin puhelimen laturinnokkaan lähettääkseni viestiä treenikaverille aikatauluista. Käänsin kylkeä nähdäkseni Norppaolennon jossain olohuoneen nurkassa, mutta muutaman sekunnin ajan en nähnyt sivusilmällä kuin Papin kerällä sohvan vieressä. Hetken ajattelin pökätä sitä takamukseen herättääkseni sen, kunnes heräsin takaisin todellisuuteen tajutakseni pökkäyksen kohteeni olevan vain vaaleat, myttyyn jääneet housut.

Silloin tällöin ajattelen Papia useasti tai vähän vähemmän. Tilanteesta riippuen. Viime viikolla tulostin kymppikuvia koululla ja totta kai siellä ainakin yksi kuva Papista oli. Ja nyt se on seinällä pienissä kehyksissä, johon pienen koiran suuri sydän on vähän liian ahdas. Papin kuva löytyy myös vähän isompana seinältä, suunnilleen A4 arkilta, kehyksissä sekin. Papi on kuvissa aina läsnä; on vanhempia kuvia, joissa valkoinen perhonen on nuori, sitten viimeisen kesän kuvia. Kesän, jonka ei ajateltu olevan viimeinen.

Jos väittäisin, että minulla ei ollut Papin kohdalle minkäänlaisia suunnitelmia, valehtelisin aikalailla. Vuonna 2007 ensimmäistä kertaa tuomaria purrut, myöhemmin näyttelyhommista eläkkeelle jäänyt ja äitini katon alle muuttanut perhonen olisi saanut minun puolestani debytoida vähintään kerran veteraanikehässä mätsäreissä. Sen puremisen uhallakin. Olin ajatellut treenata syksyllä Papin mätsärikuntoon ja sitten sen kanssa olisi suoritettu ainakin se yksi vetskukehä ja sillä selvä. Ehkä listalla olisi ollut muutama temppukin, jotain todella yksinkertaista kuin ympäripyöriminen tai tolpan kiertäminen. Samat, mitkä Nori oppi todella nopeasti.

Eniten Papia ajattelen antaessa ylös-käskyn Norille. Käskyn tarkoituksena on pihaltamme juosta rappuset ylös kiviterassille kolmen askelman verran. Nori kyllä suorittaa tehtävänsä niin kuin pitää ja on lisännyt siihen maustetta nojaamalla terassin metalliaitaa vasten kuin prinssi uljas konsanaan. Hassu.

Nori ei kuitenkaan ikinä ole suorittanut kyseistä käskyä yhtä suurella riemulla ja ilolla kuin Papi. Pihamme on todella iso ja sen reunaltakin Papi lähti käskyn kuullessaan painamaan tuhat lasissa rappusia kohti ylös asti ja oli onnensa kukkuloilla odottamassa omistajaa sieltä samalta laidalta, josta se oli painanut niin nopeasti ja riemukkaasti ylös. Tietysti sitä aina välillä palloillee, mikä tempun opetuksessa meni niin nappiin, että siitä tuli Papille juttu, jota se ei koskaan kyseinalaistanut ja jonka se suoritti aina samanlaisella tarmolla.

Papi ei palkkaantanut ruoalla mitenkään ja lelupalkkauskin tapahtui lähinnä pallolla. Kaikki hiottiin kuntoon sillä helvetin tennispallon voimalla. Ja silti rappusten ylösjuokseminen oli se kaikista paras juttu ikinä. Mitä ikinä teinkään oikein, olen siitä yhtä hämilläni kuin ylpeä. Sitä riemua, mitä perhosen kasvoilta näkyi ei voi pyyhkiä mikään pois mielestäni. Päivästä toiseen sama riemu, aina. Varmaan siellä jossain missä se ikinä onkaan nyt, se juoksee rappusia ylös innokkaasti ja riemua täynnä. Sen se urpo on ansainnut täysin.

Kolmas tarkoitus kappaleella on minun ja Norin välinen treenisuhde. On ylä- ja alamäkiä, vaikeita hetkiä ja päiviä kun tekisi mieli vain paiskoa kaikki treeniajatukset ja etenemiset nurkkaan. Joskus niitä päiviä tuntuu olevan paljon enemmän kuin onnistumisia, mutta kun tulee onnistumisia, tuntuu helvetin hyvältä ja sehän taitaa tämän jutun suola ollakin.

Tehtiin sunnuntai-iltana omatoimiset treenit, jotka suunnittelinkin aamupäivästä ja perkele, että toi elukka loisti. Puomipelosta ei tietoakaan kun tehtiin sitäkin estettä nyt ulkoradalla - tai ehkä vielä pientä arvellusta oli, mutta tuosta on niin peijakkaan hyvä jatkaa nopeuttamaan. Pussi sujui täysin ongelmitta, ei epäröinyt hetkeäkään. Treenikaverin sanoin: "Hienoa nähdä, kuinka Nori toimii ja ainoat virheet tekee omistaja itse." Nimenomaisesti. Se virhe, mikä tallentui videollekin oli oma ohjausvirhe. Itselle se oikealla puolella ohjaaminen on vaan niin vaikeaa.

Puomipelkoa ei nähty tänään ja tuosta on hyvä kerryttää vauhtia lisää! Ohjaaja mokasi radalla, mutta hienosti Nori teki silti - ei pussistakaan ollut hankaluuksia!
Posted by Jonna Mäkinen on 17. toukokuuta 2015

Nori loisti siis kuin mikäkin maantiekiitäjä. Renkaaseen irtoamisessa ei minkäänlaista ongelmaa, ei ihmetellyt sitä esteenä, vaikka sen suorittamisesta olikin aikaa. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä, mitä tuon osaaminen ja onnistuminen sai aikaan. Mahtavat treenit, aivan hillittömät. Jes!

Jaloissa mä sekosin, mut silti sä painoit täysii

Hallitreenit päättävä sunnuntai oli paras treenipäivä koko hallitreenikaudelta. Äitienpäivänä paikalle ei eksynyt muita kuin minä ja Nori sekä tietysti ohjaajamme, joten saimme pelata tunnin vuoron kahteen pekkaan porokoiran ja perhoskoiran kesken. Otettiin siis rauhassa ja huolella, innostettiin Norin kanssa toisiamme. Leikittiin narupallon kanssa (joka oli aluksi vähän kankeaa, lelut ei ole meillä se the thing) ja nakkipalkalla tehtiin nopeita temppuja: ympyrä, maahan, kurre ja haukkuminen. Kerättiin kierroksia ja narupallo uudelleen esiin, jolloin se kelpasi. Luotiin siis yleisesti ottaen hyvää fiilistä hallissa työskentelyyn ja että se on kiva paikka, vaikka kaikuukin ja on jokseenkin erilainen kuin mikään muu treenipaikka meillä.

Treenit olivat kyllä aivan superit, vauhtia piisasi ja Nori näytti sen, mitä vuoden opettelu ja treenaaminen on jättänyt jälkeensä. Rata oli esteellisesti yksinkertainen, ohjaus ja pienimuotoinen kikkailu oli sitten asia erikseen. Lopulta kaikki tuntui hyvin loogiselta, Norin erinomaisuus radalla vain järkytti minua itseäni niin paljon, että jaloissa sekoiltiin ja lähdettiin väärään suuntaakin enemmän kuin kerran. Hitaasta hallikoirasta löytyi viimein sitä moottoria, mitä on näkynyt ulkokenttätreeneissäkin viime vuoden puolella reilusti. Omistaja ei siis voi olla kuin tyytyväinen poropojan suoritukseen!

Halliratatreenit oli hyvä lopettaa tuollaiseen superonnistumiseen, jäi hyvä mieli sekä omistajalle että koiralle. Kerrankin tuntui, että sai itse olla se, joka tekee niitä kriittisimpiä virheitä (sekoaa jaloissa, menee väärälle esteelle, ohjaa väärällä kädellä jne.), eikä ainoastaan virheellistä koiraa paineistamalla ja turhalla vaatimisella. Samalla tuntui myös, että todella sai tehdä ja käyttää jalkojakin kentällä. Keskittyä siihen, että ohjaa koiraa oikein esteeltä toiselle. Hitailla kausillahan itse on kerinnyt hyvin valmiiksi oikeaan paikkaan, nyt tilanne oli eri.

Kun rataa oli tahkottu tarpeeksi ja oltiin saatu täysin puhdas onnistuminen, missä itse olin tehnyt ohjaamisen ilman ongelmia ja Nori sen mukaan radan ilman virheitä, siirryttiin yksilöllisiin esteisiin. Aikaa oli tunnista jäljellä sellaiset 20 minuuttia, jonka aikana otettiin musta putki (edellissunnuntain ongelma), keppejä ja pussia.

Aluksi otettiin kepit ja hyvin Nori nekin muisti. Vauhtia oli vähän, mutta keppejä ei varasteltu ja muutaman toiston jälkeen vauhtiakin oli jo enemmän. Palkka, kehut ja keppien lopetus. Siitä siirryttiin mustaan putkeen, jota otettiin suorana läpijuoksuna muutamaan otteeseen, kunnes taitettiin toista päätä mutkalle ja tehtiin yhtä hyvällä suorituksella. Vauhtia oli, epäröintiä ei. Hieno jätkä!

Pussi on aina ollut meille vähän jännittävä juttu ja aloitettiin se näyttämällä valoa pussin päästä. Ei mitenkään paljoa, vähän vain ja aina vähennettiin valon määrää, kunnes pussi oli maassa ja Nori tuli salamana läpi. Pojan häntä heilui ja pussiin mentiin ilman ongelmia uudestaan ja uudestaan ja aina tultiin umpinaisesta päästä iloisesti. Palkattiin ja kehuttiin. Pallutettiin ja rapsutettiin, aivan mahtava päätös hallitreeneille. Kyllä saa olla poropojasta ylpeä, hieno sunnuntaitreeni kerta kaikkiaan!

Seuraavat treenit ovatkin keskiviikkona ulkoradalla jatkoryhmässä, saa nähdä miten meidän silloin käy!

Ja tietty loppuun muutama äitienpäiväposeeraus valkovuokkojen kera:

-J & N

Menestyksekästä mätsäröintiä kera raitapaidan

Viime postauksen viikonlopulle jatkoa:

Lauantai, 2.5.

Satu pöllähti pihaamme jälleen samoihin aikoihin kuin perjantainakin, ja pienen lenkin kautta lähdettiin suuntaamaan kohti Liedon mätsäriä. Sää vaikutti oikein hyvältä ja fiilinki oli mahtava. Oli raitapaita Nitron ensimmäinen mätsäri edessä, harjoitus kuulemma nolla.

Hyvin siinä kuitenkin kävi, Nitro oli SIN3! ...vaikka kehässä olikin vain kolme vastustajaa.

Nori puolestaan käyttäytyi todella kivasti kehässä, pönötti omasta kulmastani todella hienosti ja hurmasi tuomarinkin luonteellaan. Useimmiten Nori on ollut korvaton tuomarin tullessa katsomaan, sillä Norin häntä heiluu kuin häkkärä ja tuomaria katsotaan korvat takana iloisesti. Tämä tuomari piti Norista kuitenkin todella paljon ja saatiin lopuksi vielä kehujakin, kuinka hienoluonteinen koira minulla on. Tulos viiden kilpakumppanin joukosta jatkokehässä PUN3!

Hyvä homma pojat!

-J & N

Potkua pesään, Nitro!

Viikonloppu ja vappu tuli vietettyä varsin koiramaisissa meiningeissä. Lyhykäisyydessään ollaan kahtena päivänä (pe & la) nähty hollanninpaimenkoira Nitroa ja sunnuntaina oltiin jälleen tekemässä ei niin mainiot agitreenit. Kuvasatoa koirien miittaasimesta kertyi jokseenkin ja tässä postauksessa käsitellään kuvien paljouden vuoksi ainoastaan perjantain tapahtumia! (Jotta jää jotain julkaistavaa seuraavillekin päiville).

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Perjantai, 1.5.

Perjantaina herätyskello pärähti soimaan 8.00, mutta ei-niin-aamuvirkkuna ihmisenä löin torkkua päälle ja odottelin, milloin Satu alkaa spämmimään viestiä, että olisi tulon päällä. Noh, ehkä sen spämmäämisen voisi kuulla paremmin, ellei olisi unohtanut puhelinta äänettömälle. Heh heh, siinä sitten kompuroin pää kolmantena jalkana ylös sängystä kellon lähestyessä yhdeksää ja Sadun odottaessa portin takana.

Päätettiin lähteä heti aamusta liikenteeseen metsälenkin kautta, sillä illemmalla minun piti kiitää töihin ja mitä aikaisemmin aloitimme riekkumiset koirien kanssa, sitä enemmän ennätti tekemään. Lähinnä leikittämään koiria ja kuvaamaan siinä tohinassa ne muutamat ruudut.

Nitro oli kasvanut ihan himputisti sitten viime näkemän! Oli jo aikalailla Norin mitoissa, vaikka ikää oli penskalla mittarissa vasta viiden kuukauden verran. Leikki sujui pojuilla kuin entuudestaan ja rällättelivät pienen nuuskuttelun jälkeen menemään oikein kunnolla! Hienoja poikia molemmat!

Ja lopuksi vielä pönötyskuvanen sekä hyyyvin uuvahtanut porokoira:

-J & N