Lohdunkantajat: Maybe he's better than I think, maybe he can always surprise me with it

Tiistaina (26.8.) palattiin sateisessa säässä agilitykentälle. Vuorossa oli se toinen viikko, jolloin yleensä asiat ovat menneet enemmän Norin kuin omistajan mukaan, mutta tiistaina homma meni melko jouhevasti.

Tytöt ovat kivoja, vaikka Nori on tunnustettu persemieheksi, varsinkin vähän vanhempien herrojen lähellä. Tytöt siis veivät huomiota, varsinkin kun paikalla oli Norin lisäksi kaksi spanielityttöstä. Vedettiin aika intensiiviset treenit siis pienellä porukalla. Rata oli sellainen, että omistajalla loksahti suu auki ja ensimmäinen reaktio aivoissa oli: "No way, dude. Never."

Vesisateessa saatiin treenata rataa, joka oli tällainen:

hyppy, kepit, pöytä, pituus, putki, rengas, hyppy, rengas, putkeen, hyppy, hyppy, hyppy

Kurssiohjaajalta tuli ohjeistus, että jos koira ei mene kerralla, niin otetaan sitten rauhallisesti 2 estettä ja palkkaus. Sanoi tämän meille kaikille kolmelle, kunnes lisäsi: "Tiedän kyllä, että Jonnalla on koira, joka pystyy suorittamaan tämän kerralla."

Juu, aivan, siis totta kai. Päivästä riippuen, ehkä.

Harjoiteltiin aluksi muistamaan rata ja kyllä siinä kerrattavaa riittikin. Tiettyjä kohtia, missä piti valssata vähäsen ja muistaa käskyttää oikein ja kyllä siinä omistaja oli vähän aikaa ihan kysymysmerkkiä, mutta kyllä se rata alkoi lopulta jäämään mieleen.

Naiset ensin, vai mitä? Odoteltiin siis Norin kanssa vuoroa rauhassa ja annettiin spanielityttösten molempien mennä ensin. Oli hienoa huomata, kuinka hyvin spanielit vetivät radalla, hajut vähän veivät (vievät meitäkin AINA), mutta hienosti koirat irtosivat putkeen ja hypyt olivat todella mallikkaita!

Norppaolennon vuoron ollessa hajut olivat todella mielenkiintoisia, mutta jotenkin saatiin homma aloitettua. Hyppy, stoppaaminen keppien luo ja pujopujopujo. Yllättävää on Norin keppien suorittaminen, ei se lähelläkään täydellisyyttä ole, mutta en olisi uskonut jätkän oppivan ensimmäisen alkeiskurssin aikana suorittamaan estettä näinkin hyvin.

Pöytää meillä ei varsinaisesti ole ollut koskaan Norin kohdalla treeneissä, sillä ollaan oltu kahdelta tunnilta pois ja kappas keppanaa, siellähän sitä oli opeteltu. Hyvin poika kuitenkin pöydälle hyppäsi, ja nuustasi. Herran jestan, pöytä näytti tuoksuvan hyvältä. Nokka ylös, odottelu pää pystyssä ja taas menoks. Pituutta ei ollut paljoa, kahden pykälän verran, siihen hyppy ja koira irtosi mallikkaasti putkeen. Siitä renkaaseen, ei epäilyksen häivääkään. Hyppy, uudelleen rengas, ei ongelmaa. Putkeen irtoaminen. Hyppy. Tässä kohtaa odotin ongelmia, kaatumista kun Nori iskeytyisi jalkoihini, mutta ei, hyppy ja viimeinen hyppy. Se oli siinä.

Ja ensimmäinen yritys oli myös koko treenin paras meidän kohdalla.

Näistä treeneistä jäi kyllä todella hyvä maku. Oli hauskaa huomata, kuinka paljon tuo pöhköpää on oppinut ensimmäisen alkeiskurssin aikana. Monia vihollisia on ollut, esteitä, joita on ollut vaikeampi suorittaa ja jotka ovat olleet pelottavampia kuin toiset. Tähän mennessä ollaan saatu puomi- ja rengaspelko selätettyä, viimeisenä vihollisena on enää keinulauta.

Keinulaudan treenaaminen on jäänyt pois lähes kokonaan, mutta kaipa sekin tekee jonkun ovelan comebackin vielä. Onhan se jossain vaiheessa kohdattava ja opittava suorittamaan oikein, mutta annetaan sen nyt hautua kumminkin. Puomipelkohan meille tuli keinulaudasta, eikä samanlainen takapakki ole toivottavissa. Saa nähdä siis milloin pureudutaan keinulautaan.