Rakkautta aivopierunappulajärjestykseen ja lightroomiin

Tässä kun viikon ensimmäiset arkipäivät on saanut tehdä tuttavuutta ja hukattua nappien järjestyksen uuden perheenjäsenen kanssa, on elämä kyllä tietyltä määrin tuntunut helpottavan valokuvauksen sarallakin. Voi olla, että kyseessä on vain hetken huuma ja kaikkien tuntema materialismionni, tai sitten satasarjalainen oikeasti oli jäämässä saikulle. Tuolla pikkunen Alex-esikoinen vyhjöttää optiikattomana tulostimen päällä ja on kohtalostaan tietämätön: meneekö se varaosiksi tuntemattomalle kirppishinnoin vai saako se kodin siskon luota. Alex jr. kuitenkin on päässyt kokemaan jo ensimmäiset lumisateensa ja sen tiimoilta otetut kuvat Lightroomin.

Viime postauksessa mainitsinkin, kuinka olen löytänyt aivan uutta puhtia kuvien käsittelyyn Lightroomin puolella. Vielä kuukausi sitten suunnilleen itkin pöydän alla Birminghamin toimistolla, kuinka olen paskin kuvaaja ikinä, enkä koskaan tule käsittelemään kuviani kunnolla tai löytämään sitä kipinää että näkisin vaivaa käsittelyyn puhumattakaan oman tyylin löytämisestä. Samalla itkin Alexin kohtaloa ja mietin kauhuissani, kuinka kauan joudun olemaan ilman toimivaa kameraa.

    Onni hymyili kerrankin 60Dn ilmaantuessa tielle ja olen ollut ostokseeni enemmän kuin tyytyväinen. Seuraava askel onkin optiikan päivittäminen, mutta sitä aikaa saa odottaa. Tiedä koska opiskelijalla rahaa on. Sellaisen neuvon kun olen kuullut, että opiskelija ei edes tunne sanaa "ylimääräinen raha".

Lightroomista voisin puhua sen verran, että avatessani sen ensimmäisen kerran elämässäni, ajattelin välittömästi: "No fucking way." Koko ohjelma näytti tavattoman vaikealta heti alkutekijöihinsä! Missä oli open file, missä save as? Import, export? Nämä kaksihan olivat tuttuja videoeditointiohjelmasta! Mikä ihmeen kuvamuokkausohjelma tämä on olevinaan?!

     Viime vuoden lopulla koulussa meille opetettiin Lightroomin perusteet: miten tuodaan kuvia, miten ne saa arkistoitua, nopeat muokkaukset, muokkauksen kopiointi ja jalostaminen muihin kuviin, kuvien ulostuominen... Ja sitä rataa. Lämpenin vähän ohjelmalle ja havaitsin sen erittäin käytännölliseksi suurien kuvamäärien muokkaamiseen. Birminghamin työharjoittelussa tuli kuvattua muotinäytöksessä jokaisesta catwalkilla esitellystä asusta muutama ruutu ja asujahan oli varmasti lähemmäs 400 kappaletta. Kyllä siinä olisi elämä ollut tiukassa kun olisi kuvia yksitellen lähtenyt vääntämään. Lightroom kumminkin osoittautui tarpeelliseksi työjuhdaksi ja kuvien muokkaamisessa ei mennyt ikä eikä terveys, muutama tunti kyllä, muttei sen kummempaa.

     Birminghamissa sain myös oudon ja selittämättömän innostuksen Lightroomiin. Tätäkin tekstiä kirjottaessa kello näyttää puoli neljää ja väännän yhä tässä samalla kuvia. Tietysti, kun käsittelen taustan kahdesti, koiran ja sen silmät erikseen, tulee työtunteja yhä enemmän. Vielä kuukausi sitten olisin heittänyt kirveen kaivoon, en olisi todellakaan jaksanut vääntää kuvien kanssa näin kauaa yhdenkään ohjelman puolella. Joten mitä ikinä tapahtuikaan ja mistä minä tämän buumin olen saanut, toivon, ettei se aivan äkkiseltään katoa.

Kuvanmuokkaamiseen hapsahtaneisuus on tuonut myös mukanaan järjettömän tarpeen käsitellä kaikki tähän asti otetut kuvat uudelleen. Tai ei ehkä aivan kaikkia, mutta ainakin kaikki potentiaaliset. Ja silloin minä istun koneella pitkään yli puolen yön silmiä siristellen ja aamulla en meinaa päästä ylös sängystä. Jonkinlainen työtahti pitäisi kehitellä ja opetella karsimaan vielä ronskimmin niitä "parhaita" otoksia.

Anukin kävi viihdyttämässä meitä maanantai-tiistai -välisenä aikana ja oli mukana kuvatoimissa innostamassa Noria ja räpsimässä itsekin kuvia. Kiitokset Anulle Norin seisottamisesta (alla) ja ihanasta seurasta; koskaan ei voi puhella liikaa tulevaisuuden haaveista ja henkeviä keskusteluja. Olivat ne sitten koiramaailmasta, unelma-ammateista tai ylipäätänsä ihmiskokemuksista. Otetaan pian uusiksi!

Kuvat: Canon EOS 60D + 50mm 1.8

Jälkikäsittely: Lightroom 5 & Photoshop CS6