Anna apua pyydettäessä, mutta älä tuputa tai päde

Yhä useammin yleisillä nettifoorumeilla ja -palstoilla näkee niitä ylitsepursuavan auttavaisia koiranomistajia, jotka tuputtavat neuvojaan ja "apuaan" koiranomistajalle, joka heidän mielestään on nyt mennyt metsään jonkin asian kanssa. Neuvoja jaetaan kysymättä, niitä tuputetaan ja jos niitä ei oteta vastaan, aletaan rähisemään ja mollataan tätä "epäonnistunutta" koiranomistajaa.

"En mä mitään pahaa tarkoita." ...mutta ehkä sun silti kannattais tehdä näin, koska sun oma tapa ei kumminkaan toimi.

"Jos edes kokeilisit." ...toi koira etenisi niin paljon enemmän mun neuvojen avulla.

"Tai ehkä sä pärjäät itekin." ...olet niin helvetin suossa ton koiran kanssa ja kaikki kärsii. Myönnät kumminki myöhemmin, että olin oikeassa.

Canon EOS 60D & 70-200 2.8L

Kuulostaako tutulta? Ainakin välillä se tuntuu siltä, mutta ehkäpä se on ihmisestäkin riippuvaista. Toiset kokevat neuvot ruttona, toiset ottavat vastaan vinkkejä avomielin, mutta missä menee se kultainen raja? Kenellä on loppupeleissä oikeus tulla tuputtamaan elämänkoulunsa hienoja neuvoja vain sillä perusteella, että "mulla nyt on ollut koiria kauemmin kuin sulla", tai "mun äidinsiskonpojalla on tottelevaisuusvalio, kyllä mä tiedän mistä mä puhun."?

Itse olen hyvin kärkäs neuvojen suhteen. Kyllä niitä saa antaa, mutta eniten niskakarvoja saa pystyyn ne perinteikkäät sanat: "Anteeksi, saanko neuvoa?"

         Kun olet ammatiltasi kouluttaja ja olen tullut kurssillesi kukkaronnyörejä kiristellen, ole hyvä, saat neuvoa minua niin paljon kuin haluat, sillä siitä minä maksan. Sitä minä haen. Toisessa tapauksessa minä kysyn neuvoa. Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että julkaistessani hassun kuvan naamakirjan kuvavirtaan rikkinäisestä sohvasta ja häpeävästä koirasta, saan suurimmaksi osaksi kommentteja siitä, miten minun tulisi koirani kanssa toimia. Aletaan analysoimaan, mikä mahtaa koirassani olla vialla, millainen hierarkia kotonamme vallitsee ja tietysti, kuinka huono omistaja minä olen.

Toisia tilanteita on joukkohysteriä. Ihmisistä tulee yksi massava joukko, kaikki jakelevat elämänkokemuksiaan kuin arvokkaita tiedonjyviä. Neuvoja satelee sieltä ja täältä ja niiden mukana tulee se yksi ja ainoa sanoma: "Sun tapa ei toimi, mun on parempi."

Kritiikin vastaanottaminen on taitolaji, mutta jollakin tavalla kritiikkiin liitetty neuvo tekee siitä vielä vaikeamman niellä.
     "Kyllä te teitte ihan hyvin, mutta jos-" Niin. JOS. Ei pidä lähteä jossittelemaan. Jokaisen on aloitettava sieltä jostakin ja valitettavasti joidenkin on myös opittava virheistään kantapään kautta. Toisille se on jopa parempi tapa "epäonnistua" kuin alentua pyytämään apua toisilta. Suomalaiset ovat perusluonteeltaan jo sellaisia, ettei se avunpyytäminen ole mikään jokapäiväinen juttu - se on useimmiten se viimeinen juttu.

Huomautukseni siis jokaiselle vähän innokkaalle koiranomistajalle ja -auttajalle: älkää tuputtako tietotaitoanne. Älkää katsoko vierestä ja viestikö jo pelkällä olemuksellanne, kuinka ylivoimaisesti parempia tunnette olevanne. Ja viimeisenä, älkää aloittako yhtäkään keskustelua (ainakaan minun kanssani) "Anteeksi, mutta saanko neuvoa?" -virkkeellä. Minua saa kyllä neuvoa, mutta vasta silloin, kun itse olen neuvojen perään.

Kipeän ihmisen ja koiran karkelot

Yksi neuvo jokaiselle, joka omistaa koiran ja tykkää käydä mätsäreissä. ÄLKÄÄ lähtekö seuraavan päivän aamuna kehäkettuilemaan, mikäli olette edellisenä yönä mitanneet 38 astetta kuumetta. Älkää edes siinä tapauksessa, vaikka olisitte ottaneet kuumetta alentavaa lääkettä ja mittari näyttäisi aamulla normaalia lämpöä. Ei vain kannata.

Täällä omistaja on paininut lähes 40 asteen kuumeen, yskän, nuhan ja rikkinäisen kurkun kanssa aamun pikkutunneille saakka viikon verran. Viikko todellakin kului lähinnä sohvalla virusperäisen flunssan kanssa ja Norikin sai tyytyä lyhyisiin kusetusreissuihin. Loppuviikosta on tullut kyllä huomatuksi, ettei aktiviteetiton aika sovellu poropojalle - keksii kyllä paljon kaikkea omaa tekemistä ajankuluksi.

       Seuraava viikko olisi tälle sairastajalle hiihtoloma ja suunnitelmissa oli viettää se lähinnä metsässä tuon karvapallon kanssa flunssankin kääntyessä jo voitoksi, mutta ei niin ei. Lauantaiaamulla Nori onnistui jotenkin lohkaisemaan kyntensä ja on niin ikävän näköinen, että maanantaina odottaa eläinlääkärireissu. Ja mitä ollaan ulkopuolisilta kuultu, niin edessä saattaa olla antibioottikuuri ja toinen viikko, jossa koira ei pääse riekkumaan metsässä vapaana. Voi Nori parkaa...

Viime perjantaina (13.2.) oltiin Norin kanssa tutustumassa uuteen naperotuttavuuteen: hollanninpaimenkoira Nitroon. Vähän olivat hiljaisissa meiningeissä pojat keskenään, ei ollut kiinnostusta paljoa peuhata ja leikkiä. Kun Nori meni hajujen perässä, päätti pikku-Nitro pölliä valokuvajaahan sormikkaita ahkerasti. Saa nähdä mimmoinen koira siitä kasvaa ja missä tunnelmissa näkevät Norin kanssa seuraavan kerran, josko sitten olisi kiinnostusta enemmän molemmilla otuksilla!

On ne pennut kyllä vaarallisia sydämen sulattajia, mutta sitäkin haasteellisempia kuvaajalle. Nämäkin ruudut ovat vähän niin ja näin tyyppistä materiaalia, että kehdanneeko niitä edes julkaista! Päälle sata kuvaa tuli räpsittyä ja niistä ehkä parisen kymmentä olivat edes edittikelpoisia, saatikka sitten tänne blogin puolelle! Mutta jos minä kestän itse kuvaajana, ehkä tekin kestätte lukijoina? Sillä after all... puppies are cute!

Ja ehkä vielä yksi kuvanen tästä sormikassankarista:

Rakkautta aivopierunappulajärjestykseen ja lightroomiin

Tässä kun viikon ensimmäiset arkipäivät on saanut tehdä tuttavuutta ja hukattua nappien järjestyksen uuden perheenjäsenen kanssa, on elämä kyllä tietyltä määrin tuntunut helpottavan valokuvauksen sarallakin. Voi olla, että kyseessä on vain hetken huuma ja kaikkien tuntema materialismionni, tai sitten satasarjalainen oikeasti oli jäämässä saikulle. Tuolla pikkunen Alex-esikoinen vyhjöttää optiikattomana tulostimen päällä ja on kohtalostaan tietämätön: meneekö se varaosiksi tuntemattomalle kirppishinnoin vai saako se kodin siskon luota. Alex jr. kuitenkin on päässyt kokemaan jo ensimmäiset lumisateensa ja sen tiimoilta otetut kuvat Lightroomin.

Viime postauksessa mainitsinkin, kuinka olen löytänyt aivan uutta puhtia kuvien käsittelyyn Lightroomin puolella. Vielä kuukausi sitten suunnilleen itkin pöydän alla Birminghamin toimistolla, kuinka olen paskin kuvaaja ikinä, enkä koskaan tule käsittelemään kuviani kunnolla tai löytämään sitä kipinää että näkisin vaivaa käsittelyyn puhumattakaan oman tyylin löytämisestä. Samalla itkin Alexin kohtaloa ja mietin kauhuissani, kuinka kauan joudun olemaan ilman toimivaa kameraa.

    Onni hymyili kerrankin 60Dn ilmaantuessa tielle ja olen ollut ostokseeni enemmän kuin tyytyväinen. Seuraava askel onkin optiikan päivittäminen, mutta sitä aikaa saa odottaa. Tiedä koska opiskelijalla rahaa on. Sellaisen neuvon kun olen kuullut, että opiskelija ei edes tunne sanaa "ylimääräinen raha".

Lightroomista voisin puhua sen verran, että avatessani sen ensimmäisen kerran elämässäni, ajattelin välittömästi: "No fucking way." Koko ohjelma näytti tavattoman vaikealta heti alkutekijöihinsä! Missä oli open file, missä save as? Import, export? Nämä kaksihan olivat tuttuja videoeditointiohjelmasta! Mikä ihmeen kuvamuokkausohjelma tämä on olevinaan?!

     Viime vuoden lopulla koulussa meille opetettiin Lightroomin perusteet: miten tuodaan kuvia, miten ne saa arkistoitua, nopeat muokkaukset, muokkauksen kopiointi ja jalostaminen muihin kuviin, kuvien ulostuominen... Ja sitä rataa. Lämpenin vähän ohjelmalle ja havaitsin sen erittäin käytännölliseksi suurien kuvamäärien muokkaamiseen. Birminghamin työharjoittelussa tuli kuvattua muotinäytöksessä jokaisesta catwalkilla esitellystä asusta muutama ruutu ja asujahan oli varmasti lähemmäs 400 kappaletta. Kyllä siinä olisi elämä ollut tiukassa kun olisi kuvia yksitellen lähtenyt vääntämään. Lightroom kumminkin osoittautui tarpeelliseksi työjuhdaksi ja kuvien muokkaamisessa ei mennyt ikä eikä terveys, muutama tunti kyllä, muttei sen kummempaa.

     Birminghamissa sain myös oudon ja selittämättömän innostuksen Lightroomiin. Tätäkin tekstiä kirjottaessa kello näyttää puoli neljää ja väännän yhä tässä samalla kuvia. Tietysti, kun käsittelen taustan kahdesti, koiran ja sen silmät erikseen, tulee työtunteja yhä enemmän. Vielä kuukausi sitten olisin heittänyt kirveen kaivoon, en olisi todellakaan jaksanut vääntää kuvien kanssa näin kauaa yhdenkään ohjelman puolella. Joten mitä ikinä tapahtuikaan ja mistä minä tämän buumin olen saanut, toivon, ettei se aivan äkkiseltään katoa.

Kuvanmuokkaamiseen hapsahtaneisuus on tuonut myös mukanaan järjettömän tarpeen käsitellä kaikki tähän asti otetut kuvat uudelleen. Tai ei ehkä aivan kaikkia, mutta ainakin kaikki potentiaaliset. Ja silloin minä istun koneella pitkään yli puolen yön silmiä siristellen ja aamulla en meinaa päästä ylös sängystä. Jonkinlainen työtahti pitäisi kehitellä ja opetella karsimaan vielä ronskimmin niitä "parhaita" otoksia.

Anukin kävi viihdyttämässä meitä maanantai-tiistai -välisenä aikana ja oli mukana kuvatoimissa innostamassa Noria ja räpsimässä itsekin kuvia. Kiitokset Anulle Norin seisottamisesta (alla) ja ihanasta seurasta; koskaan ei voi puhella liikaa tulevaisuuden haaveista ja henkeviä keskusteluja. Olivat ne sitten koiramaailmasta, unelma-ammateista tai ylipäätänsä ihmiskokemuksista. Otetaan pian uusiksi!

Kuvat: Canon EOS 60D + 50mm 1.8

Jälkikäsittely: Lightroom 5 & Photoshop CS6

Ikä tuo ennakkoluuloja, tässä tapauksessa profiilikuva toi

Ehkäpä noin viikko sitten päätin rohkaistua ja kysyä naamakirjasta löytyvästä ryhmästä, millainen seuraava askel kannattaisi ottaa omassa valokuvausharrastuksessani. Täällä blogin puolella kirjoittelinkin jo yhdessä postauksessa, kuinka oma satasarjalainen, Canon EOS 550D tuntuu jo kanittavan vastaan elämän rankassa pelissä. Kamerahan ei ole vielä kerännyt iäkseen suuria lukuja, kolmevuotias runko kyseessä. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt jo siihen malliin, että mikäli haluan vielä jatkaa kehittymistä valokuvaajana ja ehkä, siis ehkä, ansaita taskurahaa sen avulla tulevana kesänä, ei puolittain toimiva kamera ole ratkaisu.

Lähdin kyselemään, kannattaisiko minun hommata käytetty runko jokseenkin pienellä, max. 400 euron opiskelijabudjetilla vai säästää ropoja ja sinnitellä ostaakseni täyskennon myöhemmin. Täyskennoon en alkujaankaan uskonut pääseväni tuolla summalla, tai sitten se olisi lauottu aivan puhki. Kuitenkin profiilikuvassa oleva nuoren naisen naama taisi aiheuttaa sen verran sekaannusta, ettei kysymykseeni löytynyt oikeanlaista vastausta. Ennakkoluuloista painavin naamakirjalaisten joukossa taisi olla se, kuinka kysyjä olisi teini-ikää poteva tytöntyllerö, joka haluaa vain uuden ja kalliin kameran - Pappa betalar -periaatteella tietysti. Sain siis vastaukseksi lähinnä sen, mitä olisi pitänyt odottaakin: panosta optiikkaan, älä runkoon.
      Kahdesti kerroin kommenteissa, kuinka satasarjalainen oli enää puoliksi toimiva. Jätin sanomatta kuiten ilmeisen: sen huoltaminen/korjauttaminen tulisi samanhintaiseksi kuin toisen rungon ostaminen. Olisi luultavasti pitänyt sanoa tuokin ääneen. Optiikkaan panostavia kommentteja riitti. Anteeksi, mutta miten hyvä optiikka voi pelastaa minut ennakkoon sovitulta kuvauskeikalta, jos kamerarunkoni päättääkin irtisanoa itsensä lopullisesti?

                                                                                                                                                                                       Canon EOS 6D, ISO 5000, 85mm, f/1.8, 1/160

Nykypäivän ongelmia ovat olleet mm. edestakaisin sahaava automaattitarkennus ja kameran jumittuminen. Välillä sammuttaminen auttaa välittömästi jumiin, välillä ei. Automaattitarkennusta pidän itselleni perusedellytyksenä kuvatessani lavalla pomppivia ja heiluvia artisteja sekä riehakkaana juoksevia koiria. Perusposeerauskuvissa manuaalitarkennus on tietysti käytössä.

        Tehkäämme asia tännekin selväksi: minä EN OLE täysautomaatilla kuvaava järjestelmäkameran omistaja. Minä säädä asetukset täysmanuaalisesti itse valkotasapainoa myöden ja mikäli tilanne niin vaatii, kuvaan automaattitarkennuksella. Mikäli koira/kissa/ihminen poseeraa kameran edessä mallikkaasti liikkumatta, käytän myös manuaalitarkennusta.

Tekeekö automaattitarkennuksen käyttäminen minusta huonon valokuvaajan?

En viitsinyt jäädä vääntämään aiheesta enempää. Mikäli ensivaikutelma minusta ja portfoliostani oli se, että olen vain kakara, joka haluaa paremman rungon parempien kuvien toivossa, niin antaa olla. Voin minä painia tämän aiheen kanssa itseksenikin ilman vastauksia, jotka eivät hyödytä mitään.

           Olen ollut onnekas saadessani lainata ja koekäyttää koulussa olevaa valokuvauskalustoa. Siellä olen päässyt ensikosketukseen Canonin EOS 6D:n sekä EOS 5D mark II:n kanssa, ja samalla rakastunut täyskennon piirtojälkeen. Vähemmästäkin alkaa pähkäilemään, alkaako säästämään niitä pieniä roposia, jotta joskus on varaa ostaa samanmoista piirtojälkeä tekevä runko omaan käyttöön. Alkaako säästämään sillä uhalla, että satasarjalainen hyytyy ennen tavoitesummaan päätymistä ja välistä jää ottamatta muutaman kuukauden tai jopa vuoden kuvat.

            Voitte siis varmasti kuvitella, kuinka välillä suorastaan tekee mieli paiskoa tavaroita menemään kun satasarjalainen kirjaimellisesti hyytyy kesken kuvaussession ja mielessä pyörii, kuinka täyskenno tai edes muutoin täysin toimiva kamera olisi muuttanut keskeneräiseksi jäänyttä kuvauskeikkaa. Oli kyseessä sitten maksava asiakas, portfolion täyte tai oman koiran arkikuvat.

                                                                                                                                                                                       Canon EOS 5D mark II, ISO 1600, 200mm, f/4,0, 1/800

Olin jo aikeissa siirtää kamerahankinnat kesään, kunnes vastaan ilmeni tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Samalla paikkakunnalla, jossa asun, oli myynnissä Canon EOS 60D, jolla oli räpsitty n. 7,5 tuhatta kuvaa. Näytössä halkeama, hinta 250 euroa. Tietysti otin yhteyttä myyjään.
         Pyysin saada nähdä kuvia halkeamasta ja miten se vaikuttaa kun esikatseluun. Nähdessäni halkeaman ja vaikutuksen, sanoin ottavani kameran. Halkeama ei ole niin kriittisellä alueella kamerassa, että se vaivaisi minua. Hinta ei ollut alkujaansaan suolainen ja kerran suljin ei ollut räpsinyt itseään alkujaan pidemmälle, niin miksi en ostaisi kameraa pois? Netin kautta löysin hintapolitiikkaakin näytön vaihtoon ja mikäli vaihdon suorittaa itse, ei hinta nouse pilviin. Itse näyttö maksaa alta parikymppiä, vaihto olisikin JAS-tekniikalta 120€/h. Joo-o, taidan tehdä sen vaihdon serkkuni kanssa ja säästää ropoja seuraavaan menoon. Ei se näytön vaihtaminen kuitenkaan rakettitiedettä ole, muutama video siitäkin on tullut katsottua.

Uusi kameranrunko löysi siis tiensä kotiin kaikesta huolimatta sunnuntaina (1.2.) ja muutama testikuva tuli otettua töiden ja agilitytreenien välissä. Kyllä se niin peijakkaan kivasti kuvia paukuttaa hitaallakin muistikortilla. Namiskat ovat vähän hukassa, mutta kyllä tästä alkuun päästään kun päästään kunnolla kuvaamaankin.
              Lightroomkin on alkanut maistumaan uudella tavalla. Ennen tuli sadateltua, kuinka kuvankäsittelyssä on vielä paljon tekemistä ja oman tekniikan löytämistä. Nyt ollaan sinnepäin menossa, ainakin jossain määrin. Ehkäpä vielä joskus meikäläinenkin löytää sen oman tyylisuunnan.

Viimeiset kuvat otettu testikäytössä uudella rungolla ja jälkikäsittely tehty (kuten aikaisemmissa kuvissa) Lightroomilla.

Canon EOS 60D, ISO 320, 50mm, f/1,8, 1/320