On paljon asioita, joista voisi kirjoittaa.
Sanoja on, muttei aikaa, eikä paljoa intoa.
Masentaa syksy vain.
Poropojan menoa katsellessa alkaa miettimään, kuinka onnekasta olisi elää tuollaista koiran elämää.
Jokainen uloslähtö olisi yhtä onnea, jokainen ihminen joka tulee sisään, jokainen huomionkipinä omistajalta.
Kuinka olisi niin hömppä, että kantaisi lelua 20minuuttia edestakaisin suussa,
unohtaisi sen hetkeksi purukaluston väliin ja löytäisi lopulta itsensä selältään lattialta, jalat kohti kattoa
ja lelu etutassujen varassa retuutettavana.
Kuinka onnekasta olisikaan olla koira.
Ihmisenä olen kiireinen, aikaansaamaton.
Tutustunut sielunsiskoon, joka omaa samoja, ehkä hitusen pahojakin tapoja. Se hymyilyttää.
Stressiä on paljon, tuleva matka ja mahdollisuus jännittävät sisäkalustoa. Onneksi ystävä on mukana.
Norppaolentoa tulee ikävä, se ei matkaa englannismannien maaperälle.
Miten omistaja selviäkään?
Jos loppukirin tekisin blogin kanssa ennen tauolle jäämistä.
Voisi edes yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti