"Kulta pieni, mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin..."

Pari viikkoa sitten, kolme päivää ennen 18-vuotissyntymäpäivääni, jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni saattamaan nelijalkaisen ystävän viimeiselle matkalleen. Oli harmaa lauantai-iltapäivä, vettä ei satanut, mutta myöhemmin alkoi tihuttamaan.

Päivä ei ollut helppo, eikä koko viikonloppukaan sen jälkeen.

Nori odotti autossa. En tiedä, kuinka fiksua oli ottaa poikaa mukaan, mutta ei se ole autoa vierastanut tapahtuneen jälkeen. Ystävää se on etsinyt, ollut allapäin ja ollut pari päivää koskematta ruokaankin. Poika piti muutaman päivän suruajan itsekin, uskoisin. Olihan pieni valkea osa laumaa, johon Nori asettui ensimmäisestä päivästään lähtien.

Niin, pieni valkea perhonen lähti viimeiselle matkalleen 25. lokakuuta. Viikon syömättömyyden jälkeen, kun liikkuminenkin oli jo vaikeaa eikä uloslähteminen onnistunut kuin kantamalla, oli omistajien (minun ja äitini) vain uskottava, ettei se siitä enää piristyisi. Asiat eivät enää korjaannu niin kuin joskus ennen. Ei tule enää uusia pirteitä kevätriekkumisia, ei lumessa kierimistä tai äreitä karjumisia norppaolennolle. Ei piristyisi enää pieni valkea, olisi parempi antaa mennä edeltä.

Papi oli Norin miehen mitta ja minulle mahtava ystävä. Olin pojan vierellä loppuun asti. Papin ei tarvinnut olla yksin.