Facebookin Koirat -ryhmässä törmäsin tällaiseen kysymykseen:
"Onko raskaus/lapsen saanti mielestänne
järkevä/pätevä syy luopua koirasta?"
Tiedän kyseisen yhteisön/sivun olevan varsinainen noidankehä, siellä tapellaan tuon tuostakin ja välillä meininki on niin lapsellista, että ei voi kuin silmiään pyöritellä. Harvoin päädyn edes kommentoimaan sivun julkaisuihin, mutta tähän aiheeseen minulla itselläni on yllättävän vahva mielipide. Halusin tuoda sen julki ja toinkin. Tässä postauksessa avaan itseäni ja omaa mielipidettäni vielä laajemmin.
Kommenttini ei saanut negatiivista vastaanottoa, se oikeastaan oli yksi muiden joukossa, mutta se keräsi silti viisi (5) tykkäystä, joka on omasta mielestäni niin monen ihmisen keskustelussa ja kommenttivyöryssä melkoisen paljon.
Useimmiten ilmaisen oman mielipiteeni kärkkäästi ja siten, että se on kuin persreikä, jokaisella on omansa. Tai sanottuna, useimmiten ilmaisin mielipiteeni näin. Mennyt aikamuoto. Olen ehkä vähän oppinut jotakin osatessani ilmaista mielipiteeni vähemmän provosoiden, kuitenkin jotenkin omatapaisesti. Vähän vain kutitan nukkuvaa härkää, vähän vain.
Kuten se tuossa print screenissäkin näkyy, mielipiteeni on juurikin tuo.
Itse ottaessani ensimmäistä koiraa, tässä tapauksessa Noria, tiedostin koiran eliniän odotteen ja sen mukana tulevan vaivan. Siihen mennessä olin jo nähnyt tarpeeksi rääkyviä lapsia tietääkseni, että koiralapset tulevat aina olemaan minulle enemmän kuin ihmislapset. Olen kerran ollut jo valmis pitämään koulussa pienen luennon aiheesta: "Kasvata lapsesi niin kuin koulutat koirasi." Mutta se on sitten toinen postausaihe, pysytään nyt tässä tulevassa lapsessa.
En siis itse halua lapsia, en. Ne vievät aikaa ja ovat kamalia, vievät ihmisestä omanlaisen vapauden. Eikö koira sitten vie? Minä koen koiran ottamisen mukaan matkalle paljon mielekkäämpänä ja helpompana, mukavampanakin seurana. Jonain päivänä haluaisin lähteä Norin kanssa Skotlantiin, Irlantiin, Hollantiin... Minne vain missä olisi paljon nummia ja kukkuloita, paljon maata mitä kiertää ja minkä auringosta ja maisemista nauttia. Lapsea lykkäisin kärryissä tai kuuntelisin väsymyksen valitusta tai sitten teini-iässä olevaa angstaamista, jossa pelkkä kävely on naurettavaa. Koira ei valittaisi. Nori ainakin nauttisi. Ja matkustaminen on jo yksi syy, miksi miellän enemmän koiria kuin lapsia.
Ottaessasi koiraa, sitoudut kouluttamaan/kasvattamaan sen mallikansalaiseksi. Siihen kuuluu lasten ja muiden ihmisten sietäminen. Ottaessasi koiran, sinun on pitänyt miettiä, haluatko lapsenkin. Miettiä ja ymmärtää, ettei se välttämättä ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ottaessasi koiraa sen pitää olla tarkasti mietittyä, kaikki. Ei ainoastaan muutaman vuoden päähän vaan koiran koko eliniäksi. Et voi vain herätä yhtenä aamuna ja sanoa: "Haluan lapsen." ja sitten katsoa koiraa ja miettiä, tuleeko se toimeen.
Ennen kuin otat koiran, ole varma päätöksestäsi. Sitä minä pyydän.
Koirat -sivulla kuitenkin tuli esiin kommentti, että mitäpä jos koira ja lapsi ei tulekaan toimeen? Jos koira on aggressiivinen lasta kohtaan?
Tähän minun olisi tehnyt mieli sanoa jotakin vähän rumaakin, mutta päätin olla hiljaa. En halunnut ihmisten vihaa niskaani. Haluan sen niskaani täällä, kerryttääkseni kommenttitilastoja, joten sanon poispyyhityn kommentin täällä.
Jos se koira on aggressiivinen lasta kohtaan, eiköhän omistajan tulisi katsoa peiliin ja miettiä, kuka sen koiran on kasvattanut ja kouluttanut?
Vielä enemmän niskakarvojani nostaa pystyyn tilanne, jossa perheessä on useampi koira ja yksi niistä annetaan pois vauvan tieltä. Tuntuu/kuulostaa siltä kuin koira vaihdettaisiin lapseen. Lapsi tulee, koira potkaistaan ulos. Kaikki annettu rakkaus on mennyttä ja turhaa, ihminen vie paikan. Onko se kuitenkaan uutta, ihminenhän vie tässä maailmassa muutenkin niin paljon.
En voi olla toistamatta niitä sanoja, joita minulle on toistettu ja joita toistetaan jokaisena hetkenä, kun koiraa ollaan ottamassa: Ole realisti ja tajua, kuinka kauan se koira elää. Kuinka kauan se on luonasi ja kuinka kauan sinun tulee antaa sille aikaa. Älä ota sitä hätiköiden, älä siksi että naapurilla ja kavereillakin on. Mieti tarkkaan. Mieti, että se on pentu ja sen kestää aikuistua. Tajua, että nykypäivänä lähes jokainen rotu elää ainakin kymmenen vuotiaaksi. Älä ota koiraa yhden yön päätöksenä, harkitsee pitkään ja ota selvää, sopiiko rotu juuri sinulle ja omaan elämääsi.
Jollei mielipiteeni ole tullut jo selväksi, mielestäni vastaus kysymykseen on EI.
Kysymys on kuitenkin niin monialainen ja laaja, ettei siihen varsinaisesti ole oikeaa vastausta - vain mielipiteiden aaltoja, joita voidaan ehkä yrittää kutsua vastauksiksi. Ehkä. Monia tapauksia voi löytyä, jossa aika ei riitä koiralle, koira ja lapsi eivät tule toimeen, lapsella on allergia, lapsella on ylimääräinen kromosomi ja down-syndrooma.
Ovatko nämä kuitenkaan hyviä syitä loppujen lopuksi?
Jos koira on jo mallikansalainen, onko lapsen vamma syy luopua koirasta?
Entä ajanpuute? Yksinhuoltajuus?
Loppujen lopuksi minusta kyse on siitä, onko osannut kouluttaa koiransa oikein. Pennusta asti. Jos koira on tottelevainen ja osaa sopeutua uusiin asioihin, miksi lapsen tulo olisi este? Lapsen raahaaminen kerrostalossa, jossa ei ole hissiä, ei tule olemaan ongelma, jos koira on opetettu kulkemaan ilman hihnaa/hihnan laahatessa maata ja olemaan tervehtimättä jokaista vastaan tulevaa ihmistä. Koira kulkisi nätisti rattaiden vierellä kun se siihen olisi opetettu - pienestä asti.
Koira ei tule olemaan mustasukkainen, jos siihen ei anneta aihetta. Kuka tahansa tulee mustasukkaiseksi, jos uusi käärö kotona saa enemmän huomiota kuin hän itse, joka ennen sai sitä eikä nykyään yhtään. Tästä voisi jatkaa esikoisten syrjintään lapsiperheissä, mutta ehkä jätetään asia sikseen.
Jos haluan tuoda asiani ja vastaukseni edes jonkinlaiseksi järkeväksi lauseeksi se lienisi tämä:
Ainoa kunnollinen ja hyvä syy koiran luovuttamiseen lapsen tieltä, olisi mahdollisesti allergia, joka vaikeuttaisi lapsen elämää. Muissa tapauksissa kyse on ainoastaan omistajasta, joka on joko epäonnistunut koiransa kouluttamisessa/kasvatuksessa, tai ei sitten vain yksinkertaisesti jaksa nähdä vaivaa enää koiraansa.
Lapsi menee etusijalle (kuten sen jokaisen mielestä kuuluukin, minä olen vain minä) ja koira jää vähempiarvoiseksi, kiviriipaksi. En edellenkään näe lapsia hyvässä valossa, se vaikeutuu päivä päivältä kun saan lukea ja nähdä ilmoituksia kotia etsivistä koirista, jotka ovat saaneet häädön kotoaan lapsen takia. Lapsen. Itkevä räkäkuono vie koiralta kodin, koiralta, joka rakastaa sinua enemmän kuin kukaan muu tulee koskaan rakastamaan.
Joko olen kieroon kasvanut tai sitten lapsien negatiivisuus osuu minuun herkemmin kuin muihin.
Olen pahoillani, jos loukkaan jotakuta.
Kaikki eivät ymmärrä minua, mutta en minäkään ymmärrä kaikkia.
Mielipiteemme ovat erkanevia, mutta tämä on minun.
Ja minä en näe milloinkaan tarpeeksi hyvää syytä koiranluovuttamiseen pois lapsen tieltä.
