Viime viikonloppuna, lauantaina (12.4.) otimme Norin kanssa suunnan kohti Helsinkiä, josta matkamme jatkui n. kahden ja puolen tunnin bussimatkan jälkeen Espoon Tapiolaan katsomaan kaunista neitokaista, 11 viikkoista valkoistapaimenkoiraa nimeltä Lumi.
Voi hellanlettas että siinä oli valloittava ja söpö pentu! Vähän Nori taisi olla pelottava musta koira, mutta hyvin Lumi otti Norin vastaan - samanmoinen Nori oli Lumin ikäisenä tavatessaan ensimmäisen kerran labradorinnoutaja Leidin. Samoissa kokoeroissakin taatusti pyörittiin silloin!
Päivä oli hitusen vilpoisa ja tuulinen, mutta ei se näyttänyt koirien menoa haittaavan - ainoastaan kuvaajan näpit meinasivat jäätyä kiinni kameraan. Monista punkkivaroituksista huolimatta Nori uhmasi näitä nilviäisiä ja päätti käydä pienellä kastautumisreissulla niemenkärjessä ja pyöriä ja mönkiä rantakasvien seassa. Vähän kyllä pelkäsin, että loppuillan saakin viettää punkkipihdit kourassa...
Lähdimme vaihtamaan niemenkärjeltä pienoiseen metsämään maisemaa ja sain kokea varsinaisen ylpeyden hetken. Pidimme koiria vapaana rauhallisella seudulla, jossa autoja ei kulkenut. Lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja muita koiranulkoilijoita saattoi satunnaisesti liikkua viereisellä kävelytiellä. Lähdimme ylittämään kävelytietä ja Nori näki koiran kauempana. Poika tuhahti kerran ja sanoessani jatkamaan matkaa poika lähti etiäpäin. Valkkarilapsonen pyöriskeli jaloissani ja onnistuin tallomaan sen jotenkin ja Lumihan huusi kuin syötävä. Nori kääntyy katsomaan taakse, mikä on hätänä. Koirani katseesta jo näen, että takanamme on samainen koira ja ulkoiluttajat, jotka Nori oli nähnyt kauempana. Kirosin mielessäni.
Nori lähti kohti toista koiraa kamalalla murinalla ja vahtipuhinalla, luultavasti luuli tämän tehneen Lumille jotain. Nori pyyhältää ohitseni ja karjaisen keuhkojeni täydeltä: "NORI, EI! SEIS!"
Kaksi metriä kontaktiin. Koira pysähtyy, kääntyy ympäri ja palaa luokseni.
Ylpeyden riemulla ei ollut rajaa. Norille toiset koirat ovat aina olleet niin sanottu 'ongelma'. Ohitustilanteet ovat olleet jäätäviä, nykyään jo jokseenkin siedettäviä. Koiran luokse menemisen pysäyttämistä en uskonut koskaan tapahtuvan. Huhheijaa, poika näytti, että ehkä pieni toivonkipinä sittenkin kytee jossain!
Yksi osatekijä onnistumiseen oli todellakin toisen koiran ulkoiluttajat. Pariskunta oli kuin ei olisi huomannutkaan Noria vaan jatkoivat eteenpäin normaalisti, ja tietysti kiittäminen käy, ettei koira ollut aggressiivinen tai provosoituva. Onni oli matkassa myöskin.
Metsässä pyörimisen jälkeen palasimme takaisin Lumin omistajien asunnolle ja rupattelimme vielä hetken niitä näitä. Noria alkoi ilmeisesti väsymys painamaan, poika makoili lattialla ja antoi Lumin leikkiä ympärillään ilman vastalauseita.
Kello kävi ja piakkoin oli aika siirtyä linja-autopysäkille odottamaan paikallisbussia, suunnitelmissa oli keritä klo 18.00 lähtevään bussiin. Kappas keppanaa julkinen oli myöhässä (ei pettänyt minua ensimmäistä kertaa) ja myöhästyimme paluubussistamme. Ei hätä ollut tämännäköinen, seuraava bussi lähtisi tunnin kuluttua, mutta silti sappeni kiehui. Tunnin istuminen Kampin linja-autoasemalla olikin juuri sitä, miten halusin kuluttaa lauantai-iltani loppua...
Selasin aikani kuluksi päivän kuvasatoa, kunnes olin käynyt molemmat muistikortit läpi ja laittanut kameran takaisin reppuun. Ihmiset katselivat minua ja Noria ja kehuivat hiljaa toisilleen koiran ulkonäköä, osa katsoi vähän arvioivastikin.
Piakkoin viereemme istui ehkä n. 8-vuotias poika sekä hänen äitinsä. He puhuivat keskenään ruotsia ja siinä vaiheessa itselläni tuli pieni jännityksen aalto. Poika kulutti paljon huomiota Noriin ja pelkäsin hänen alkavat taalaamaan minulle svenskaa. En ole kielessä hyvä, vaikka kouluarvosanat muuta väittävätkin. Ymmärrän ruotsia hyvin, en puhu sitä juurikaan. Ymmärsin siis pojan ja äidin välisen keskustelun Noria kohtaan, johon liittyi koiran sööttisyys ja muut kehut.
Yhtäkkiä poika kääntyi rohkaistuneena puoleeni ja ajattelin, että noniin, viritäpä kielipääsi. Poika katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi: "Anteeksi, saako silittää?"
Hymy levisi kasvoilleni yllätyksen myötä ja nyökkäsin ja vastasin myöntävästi. Poika tipahti penkiltä nopeasti Norin viereen polvilleen, antoi Norin haistella ja antoi koiran ottaa rauhassa. Sitten Nori alkoi jakelemaan märkiä pusuja pojan kasvoille ja linja-autoaseman ilmapiiri vaikutti... paranevan. Ihmiset ympärillämme hymyilivät ja nauroivat pojan kanssa Norin näyttäessä herkän luonteensa. Samaan aikaan Noria paijatessa poika kehotti äitiään (ruotsiksi) tulemaan myös paijaamaan. Pojan äiti pysyi aloillaan ja vaikka kuinka poika suostutteli, ei äiti liikahtanut.
Lopulta poika palasi takaisin omalle paikalleen ja hymyili minulle. Hänen äitinsä sanoi (ruotsiksi taas) kuinka söpö Nori on. Edessäni istuva nainen (puheesta puhelimessa päätellen) oli luultavasti venäläinen ja hänkin hymyili minulle. Nori oli varsinainen sydänten valloittaja!
Kotiin päästyämme piti pakata näyttelyvermeet valmiiksi. Seuraava päivä, sunnuntai (13.4.) oli varattu Mäntälässä järjestettyyn viralliseen näyttelyyn. Lisää matkustamista, junalla tällä kertaa oli luvassa. Uupuneena pakkasin tavaroita, hotkaisin nuudelit kitaani ja jutustelin vielä hetken Kristiinan kanssa facebookin välityksellä, kunnes painuin sovinnolla pehkuihin.
Lisää näyttelystä seuraavassa postauksessa!
^Nori ei arastellut kylpeä mudassa ja kaikessa muussa sottaisessa päivää ennen näyttelyä... ^
Ja Lumin omalle sivulle löytää
TÄSTÄ!
