Olemme serkkuni luona, olemme koko loppuviikon ja saavuimme tänne jo keskiviikko illalla. Kaikki on mennyt mahtavasti; rennolla vaihteella niin kuin lomalla pitääkin. Mutta eikö rento vaihde tarkoita samalla myös sitä, että aikaa jää ajatuksille enemmän kuin tarpeeksi? Ja kun saat ajatuksillesi liikaa aikaa, alat miettimään myös niiden taustaa ja mitä tuntemuksia saat ja silloin myös tuntemuksille jää liikaa aikaa, joka johtaa lopulta suunnattomaan vitutukseen?
Tämä blogipäivitys keskittynee nyt enemmän omistajan päänvaivoihin kuin Norin arkeen, joten... Jos ei vain kiinnosta, x:tä pois ja jatka eteenpäin.
Olen ajatellut ja tiedän, ettei se ole kovinkaan fiksua. En ole miettinyt Noria, en tulevia koiramaisuuksia tulevaisuudessa. En ole uhrannut ajatustakaan tänä päivänä siihen osaan tulevaisuuttani vaan eksynyt jälleen painimaan saman ongelman kanssa, jota olen pystynyt välttelemään jälleen jo hetken. Se ongelma on ajatus takaraivossani, joka sanoo elämäni pian olevan ohitse, enkä ole saanut mitään aikaiseksi.
Se on naurettavaa, tiedän. En vain pääse irti ajatuksesta ennen kuin olen todella tehnyt jotakin merkittävää - ehkei kenellekään muulle merkittävää kuin itelleni, sekin auttaisi.
Ja vastaus on ei. Jos olet kaikesta huolimatta jättänyt x:ttämättä ja jatkoit lukemista ja nyt mietit 'eikö sillä ole mitään muuta mihin tätä
Kunpa minä voisin lopettaa ajattelemisen yhtä helposti.
Päivänsäde risukasassa on fandom -yhteisö ja sen ihanat ihmiset ja toki, ihmiset, jotka ymmärtävät mitä fanitus kyseistä sarjaa kohtaan tarkoittaa. Sherlock -fandom ja ystäväni, tovereni ovat pelastaneet pääni liiankin usein. Kiitos.
Missä ne ajatukset sitten ovat?
Tuleva työharjoittelu, valmistuminen, työpaikka vai jatko-opiskelu?, muuttaminen, Norin harrastukset ja tuhovimma, musiikki, fandom ja elämänkerta mahdollisuus. Pientä ajattelua näin aluksi, mitähän vielä?
Ja uusi ajatus, miksi koulu jota käyn vaikuttaa aina vain paskemmalta paikalta? Kyllä, olen tietoinen, että tässä iässä pitää olla omatoiminen ja muuta, mutta jos meille sanotaan: "Hae paikkaa vaikka mainostoimistosta" ja enemmän kuin yksi ihminen on tullut keskustelleeksi asiasta siihen sävyyn, ettei edes tiedä kovinkaan montaa mainostoimistoa koko Suomen kartalta niin onko se omatoimisuuden vajaavuuta ja tiedon puutetta?
Ja kaiken lisäksi opettajalta kysyminen ei auta. Katsotaan vaan niin puolet luokasta ollaan jossain rupuisessa paikassa. Yeap, yeap.
Kirskikkana kaiken päällä: mitä enemmän kuulen juttua muista ammattioppilaitoksista, sitä enemmän armas vitutukseni kasvaa. Ensinnäkin, meille kerrottiin, että halutessamme ulkomaille työharjoitteluun, asuminen menee enimmäkseen omasta pussista. Mitä muissa oppilaitoksissa on erilaista? Heillä on resulsseja ulkomaille, jossa myös asuminen järjestetään työharjoittelijoille lähestulkoon ilmaiseksi kuten myös lennot. Lennoista meille kerrottiin, että kela korvaa ehkä puolet. EHKÄ. Opiskelijan kukkarolle EHKÄ on niin tyydyttävä vastaus muutenkin...
Mitä teen valmistumisen jälkeen? Jatko-opiskelen? Haen työpaikan ja olen siinä eläköitymiseen asti, hommaan välissä pari lasta, avioeron, yh-uran ja yritän nauttia elämästä ja uskotella, että se oli elämisen arvoista. Joskus ihmisenä olemisen tieto on tuskaa.
Kello on muuten puoli neljä yöllä kun tätä rustailen. On hyvä elää itsesäälissä, kerranvuodessa.com.
Mutta niin, tässähän on jo paljon sulateltavaa ja vitutuksen aihetta. Ehkä jatkan parempaa elämää kohti, eksyn polulla harhaan, kaadun ruusupuskaan ja nauran sitten haudassa. En elämälleni, vaan sille, kuinka naurettava se oli. On hyvä nauraa kompastumiselle ja kurjuudelle kun se on ohi. Naurattaa jo nyt, liekö univaje vai mikä, joten...
"It's so cute when people that are mean are nice only to you."
Tähän on hyvä lopettaa,
-JM
ps. On ystäviä, jotka välittävät.
Hyvänä esimerkkinä ne,
jotka potkivat minua päähän ja sanovat,
ettei se tulevaisuus niin paskaa ole.
Kiitos siitä siis.
Vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti