Bäck ty beisiks

Pitkän ajan päästä kuolemasta kajahtaa karjaisu, ja Lohdunkantajan blogi (yrittää) nousta takaisin jaloilleen!

Olisiko helpompaa aihetta aloittaa blogin herättely kun valokuvaus? Tuskinpa.

Instagramin puolella teinkin jo julkaisun muutamalla sanalla, kuinka välillä on ihan hyvä palata perusteisiin. Taisin mainita sanonnan: "Ensin pitää osata kävellä kuin voi juosta." Sanonnan voi myös kääntää vähän päälaelleen, jotta se olisi toimiva, eli: "Joskus on ihan hyvä kävellä juoksemisen sijaan."

Olen nyt muutaman kuukauden "juossut" valokuvatessa; tähdännyt korkeammalle, paremmaksi, erilaisemmaksi. Kuvaan kyllä paljon, mutta jälkikäsittely jää puolitiehen ja kuvat homehtuvat kovalevylle. Iskee epätoivo ja itsensä arvostaminen puuttuu. Kuka vain voisi tehdä näistä ruuduista mestariteoksia, miksi minä en siihen pysty?

        Jos en pysty siihen, onko minulla oikeutta edes kuvata?

Ja silloin unohdan sen tärkeimmän; miksi minä kuvaan?

Minä kuvaan muistoja. Hetkiä ja tapahtumia ihmisten elämässä, jotta niitä voisi myöhemmin katsella kuvista. Ihmismuisti on hatara ja oikeasti yllättävän huono muistamaan niitä rakkaimpia; yksittäisiä tilanteita ja asioita kyllä muistaa varmasti loppuun saakka, mutta ainakin allekirjoittanut katseli kaksi vuotta sitten hyvästellyn kissansa kuvia muistamatta sen persoonaa kunnolla.

        Kyllä minä muistan millainen se oli; iso, lihavakin, kollien kolli. Se tuli sohvalla ja sängyllä makaamaan päälle ja kehräsi. Se loikoili pitkin pituuttaan milloin missäkin. Ikinä se ei juonut sisällä mitään nestettä, kaikki nesteytys piti suorittaa ulkona. Ahnekin se oli. Sen turkki haisi lievästi myskille ja oli karhea niin kuin ulkokissalla kuuluikin. Hiiriäkin se toi, joskus jäniksenpojan. Jos sai vain tilaisuuden, lähti metsälenkille hännystelijäksi, jota sai odotella. Kerran se katosi viikoksi lumimyrskyn takia ja löysi kotiin koiran jälkiä pitkin.

Yksittäisiä muistoja hetkistä, jotka ovat jääneet mieleen. Silti en muista sen persoonaa kunnolla. Kuvat huutavat tyhjyyttään, sillä hetket eivät tee kokonaista kuvaa menetetyn ystävän luonteesta. Ja se on surullista. En ole varma edes, onko mahdollista ottaa valokuvaa, joka pystyisi sellaiseen rakenneellisuuteen. Itsensä näköisiä kuvia pystyy ottamaan ja on otettukin, mutta pelkään pahoin mitä tapahtuu eräälle tuoreelle pilviveikolle vuosien saatossa...

Mutta toisinaan, paluu alkeisiin ei ole pahasta - sen koin tässä viikko kaksi sitten. Olin tutun ihmisen kuvauskeikalla kuvaamassa 5 viikkoisia paimensukuisia suomenlapinkoiria sekä muutaman aikuisen siinä sivussa. Käytössä oli tuttu ja turvallinen Canon 135mm 2.0L -lasi sekä testiajossa uusi Canon 35mm 2.0 -linssi. Olen suoranaisesti yllättynyt kuinka mielekästä onkaan kuvata noinkin laajalla päällä ottaen huomioon vielä täyskennorungon, joka vielä vähän enemmän laajentaa kuvaa. Olenhan viimeksi kuvannut tuollaisilla milleillä muistaakseni vanhan Canon 550D rungon kanssa. Ja siitä on aikaa.

Linssi pelittää kivasti jopa sisätiloissa ja täyskennon ansiosta ISO-arvojakin voi nostaa ihan reilusti. Vielä jos kuvaaja osaisi hyväksyä pienimuotoisen kohinan, mutta se on aihealue erikseen.

Ruutuja tuli napsittua taas "muutamia" ja photoshopin kaatuessa yrityksistä huolimatta, on niistä osa vielä kesken. Onneksi saatiin kuitenkin viisiviikkoiskuvat ajallaan maailmalle (ja ilmeisesti tauluksi yhden pennunomistajan seinälle) ja muutama muukin ruutu niin loppupäätä voidaan sitten fiilistellä kun saadaan loputkin kuvat liikkeelle.

Kuvien käsittelyssä olen pyrkinyt pysymään aika beisik -mooveissa. Tietysti tuli käytettyä paria omaa kikkaa, mutta sävyjen ja vinjenttien kanssa yritin olla hillitympi kuin viime aikoina. Instagramia katsellessa ainakin huomaa, että tumma ja musta kausi on ollut läsnä. Huoh. Yritetään nyt kevään ja tulevan kesän kunniaksi olla vähän aurinkoisempia, eikö?

Aurinkoisia, juupa juu...

Mitä hyötyä olen kokenut tällaisesta paluusta alkeisiin olevan?

Prioriteetit ovat ainakin muuttuneet ja ehkä vähän suuntaumuskin (joka kyllä muuttuu kuin tuuliviiri tuulessa), mutta kaiken kaikkiaan kuvaaminen on alkanut olemaan vähemmän epämieluisaa ja todella kivaa taas vaihteeksi. Valkoisen koiran omistajana tappelen yhä sitä ristiriitaa kohtaan, ettei valkoinen ole luonnollinen väri koiralle, jonka istuttaa metsässä olevaan varpumättääseen.

No, opettelua ja suhtautumista kaikki tyynni. Toki, miksi kaiken pitäisikään olla niin luonnollista kun taivas vain on rajana näinkin monimuotoisissa harrastuksissa kuin valokuvaus ja koirat?

Ja muistutuksena, olettehan käyneet tykkäämässä meidän fb-sivuista? Lohdunkantajalle on oma sivunsa, jossa yritetään päivitellä vähän meidän arkea ja harrastuksia, ja Lohtuvalokuvaukselle taas omansa valokuvia varten. Keikkaluontoista valokuvausta ylläpitävänä olen kyllä oikea pohjanoteeraus päivityksissä, mutta mikäli siellä vielä joitain blogin alkuperäisiä jäseniä vielä on, niin onhan se teille varmasti tuttuakin. Heh!

Kommentilla tai vaikka savumerkeillä saa ilmoittautua, mikäli teitä vielä siellä linjoilla on!

Bloginrustaaja, koiranomistaja ja valokuvaaja on saanut kesätöitä, joten sen puitteissa pyrin nyt vähän reipastumaan taas täälläkin puolella. On aika jännä huomata, kuinka vähän blogimaailma enää pyörii! ...tai sitten itse olen tippunut siitä kelkasta, mutta tuntuu ettei kukaan enää kirjoita blogeja vaan kaikki muut sosiaaliset mediat ovat ottaneet vallan kuten instagram, twitter, snäpit ja muut!

Ja sittenhän sitä alkaa tuntea itsensä vanhaksi.

Ja jos loppuun vielä tuosta valkoisesta yksi kuva, joka otettu (valitettavasti vain) lainassa olleella 

Canon 85mm 1.2L -linssillä:

Take care!

- J & N

Don't give up on me? Never.

Nori ja Nuutti kävivät lonkka-kyynär-selkä -kuvauksissa Kari Ventelällä 22. elokuuta. Kaksi harrastuskoiraa meni sisään, toinen tuli samanlaisena ulos, toista jouduttiin alkaa toppuuttelemaan. Nuutilla saa nyt painaa, Norin kanssa jarrutetaan. Kovaa. Valitettavasti.

Ventelän arviot:

Nori: D/D, 0/0, selkä puhdas

Nuutti: A/B, 0/0, LTV1, VA0-1, SP0

Seuraavana päivänä Kennelliitto oli kuvat jo lausunut (selät pari päivää myöhemmin):

Nori: C/C, 0/0, LTV0, VA0, SP0
Nuutti: B/B, 0/0, LTV1, VA0, (SP ei virallisena)

Norilla on matalat lonkkamaljat. Ei nivelrikkoa, ei muutoksia. Molemmat koirat nuoria ja hyvin pidettyjä, ei huolta tulevasta. Silti me jarrutetaan Norin kanssa. Ja Nuutin kanssa käytetään kaikki Norin energia tuplateholla, koska tuo koira toimii. Se toimii helvetin hyvin agilityradalla. On siis onnekasta, että edes toinen säilyi harrastuspiskinä. Nyt voidaan asettaa se alkuperäinen tavoitekin julkisuuteen ja silmien eteen: Nuutin tavoite harrastuskoirana on agilityvalio.

       Ja jotta Nori ei jäisi huonommaksi, täytyyhän sillekin antaa jonkinlainen tavoite elämässä: oireeton loppuelämä. Toivottavasti se olisi myös pitkä.

Koiran arvoahan tällaiset tulokset eivät vähennä, arvoa rakkaudessa ja tärkeydessä. Tietysti sitä alkaa seuraamaan tarkemmin Norin liikehdintää ja menoa, alkaako vaivaamaan ja tietysti näkemään niitä epätodellisuuksia. Tieto lisää tuskaa, eh?

Itse olen sellainen ihminen, joka haluaa pitää koiransa eläkeikään asti, eikä painaa täysiä mutkasta pihalle väkinäisellä harrastamisella. Minä en ole itsekäs harrastaja, minä en halua romuttaa koiraa sen takia, että minä haluan harrastaa.

     Tietysti Nori pääsee vielä agiradalle hömppäämään omiaan, mutta äärimmäisen matalilla hypyillä ja putkiralleilla. En ole viemässä siltä tätä "iloa" pois, jos sitä siksi voi sanoa koiralle. Nori on taatusti hyvin tyytyväinen elämäänsä temppukoirana, joka saa mennä ja painaa mielinmäärin metsissä ja pelloilla. Ei se varmastikaan tule kaipaamaan agilityn rengasta, keinua tai korkeita loikkia. Se on varmaan ihan ok, että agility jää nyt vähemmälle herran omalta osalta.

Minulle on nyt kolmen kuukauden aikana toppuuteltu päätökseni puolesta enemmän ja vähemmän. Yleisin fraasi on ollut: "Eihän C/C ole mikään syy lopettaa, älä ole hölmö. Pumpuliin ei koiria pidä kääriä." Joo, just, agilityn lopettaminenhan tarkoittaa pumpuliin käärimistä. Närkästystä herättää enemmän kuulla näitä sanoja ihmisiltä, joiden olen joskus luullut tunteneen minut.
      Lapissa tutustuin seitsemässä viikossa aivan mahtaviin ihmisiin, joista naispuoleinen tuntuu useimmiten tietävän minusta enemmän kuin monivuotiset ystävät. En ole keksinyt tarkkaa syytä tälle, mutta joko minä olen valittanut elämästäni kaikki seitsemän viikkoa niin railakkaasti, että minut tuntee kuin sivistyssanan, tai sitten vastapuoli on oikeasti kuunnellut edes osan jutuistani.

Tavallaan se satuttaa ajatella puhuneensa kuulemattomille korville asioita, joilla oikeasti on ollut merkitystä. Saanut nyökkäyksiä ja poikkipuoleisia sanoja takaisin, kyllä, mutta loppujen lopuksi niillä sanoilla ei sittenkään ole ollut minkäänlaista merkitystä. Ja sitten kuin tyhjästä lähdet toiselle puolen Suomea tapaamaan ihmisiä, jotka antavat niille sanoille edes jonkinlaista arvoa.

Meitä on moniin juniin, ja minun ja Norin agilitypendolino on tullut aikalailla pääteasemalleen. Nuutin, erittäin potentiaalisen harrastuskoiran ollessa mukana kuvioissa asia on paljon helpompi hyväksyä. Kuvitella, että Nori olisi ainoa koira, sitten tämä voisi ollakin hankalaa. Ja taatusti olisikin.
      Tässä on Norin kanssa kuljettu niin rikastuttava polku agilityn parissa, että lajin lopettaminen kys. koiran kohdalla ei oikeasti ole helppoa. Nuutin treeneihin mentäessä lähestulkoon aina olen ottamassa Noria ensimmäisenä autosta. Se on tuttu ja turvallinen, sitä osaa lukea ja ymmärtää niin paljon enemmän. Sen liikkeet osaa jo ulkoa, heikot kohdat ja vahvuudet. Ja kun se on jo valmis. Se tietää töihin menemisen ja siltä vaatimisen agilitykentällä. Ei se lopettaminen ole niin helppoa, oikeasti.

Tässä sitä eletään myös päivä kerrallaan. Suunnasta jos toisesta on saanut kuulla muistutukset monttuun laittamisesta ensimmäisestä oireesta. Nyökyttelyllä selviää eteenpäin aiheesta, joka saattaisi useamman virkkeen jälkeen päättyä pelosta kumpuavaan itkuun. Niin, niinhän se olisi koiran parhaaksi tehtävä: itkulla ja märsyllä.

Mutta toivokaamme yhteisen ajan olevan vielä pitkä, C/C ei todellakaan ole maailmanloppu!

Ja kuvissa näkyvä vesileima on nyt sitten se nimitys, jolla valokuvat alkavat näkymään.

Lohdunkantajien Lohtuvalokuvaus, tervetuloa! <3

Vermeet tekevät taiteilijan?

Aina tulee törmättyä tietyin väliajoin aiheeseen välineurheilu. Milloin koirarintamalla, milloin valokuvauspuolella. Välineiden arvolla ja summalla mitataan ihmisen kykeneväisyyttä omassa lajissaan ja harrastuksessaan. On se laji sitten koirapuolella suojelu tai agility, valokuvauspuolella potretti tai dokumentaarinen, ihan sama kummasta on kyse, välineurheilu on yksi suurimmista puheenaiheista. Ja sen pohjalta ihmiset tuomitaan hyvin usein.

Onhan se totta, ettet sinä yksinkertaisesti kovin suurella nousujohdanteella lähde harrastamaan suojelua porokoiran kanssa tai agilityä mastiffin – kyllä, nämä ovat järjellä pääteltäviä asioita. Mutta sitten on se ainainen välinekysymys onko esimerkiksi rotikka suojeluun liian ”kehno” verrattuna sakemanniin? Onko porokoira liian ”kehno” agilityyn verrattuna bordercollieen? Johtopäätökset tehdään rodun perusteella, eikä yksilöpoikkeuksille anneta minkäänlaista arvoa. Moukantuuriksikin sitä on kutsuttu.

Onko Berra-merkkinen treeniilivi huonompi kuin Gappay?

Palkkaantuuko koira paremmin neljänkymmenen euron narupallolla kuin kahdenkympin?

Voitetaanko agilityn SM-kultaa vain niillä kalleimmilla, agilityyn tarkoitetuilla lenkkareilla?

Voitetaanko valokuvauspalkintoja ainoastaan hienoilla ja kalliilla vermeillä?

Onko Canonin runko huonompi kuin Sonyn?

Voiko kalustoa paiskoa mielinmäärin kahdensadan euron kameralaukussa?

Tekevätkö vermeet sinusta taiteilijan?

Kysymyksiä pohdittavaksi.

Itse lukeudun valitettavan usein koirapuolella niihin, jotka haluavat panostaa vermeisiin. Minulla on Gappayn treeniliivi ja -housut, kyllä. Hypistelen kaupassa aina niitä hienoimpia (ja tietysti kalliimpia) pantoja, liivejä, valjaita jne. Mutta minulla on porokoira? Ja valkkari? Ei kovin kummoista välineurheilua rotutasolla, jos puolelta väestöltä tämän harrastusalan joukosta kysytään. Toisaalta, voisiko alitajuntani tiedostamatta paikata jotakin puutetta rihkamalla?

         Tämä blogiteksti välineurheilusta on kuitenkin lähtenyt liikkeelle enemmän valokuvauspuolelta, joten sen vuoksi tämä tulee painottumaan sille puolelle lähes kokonaan. Tällä hetkellä omassa elämässäni vuoristorata kyyti on laittanut ajattelemaan enemmän valokuvausta kuin koiramaailmaa – vaihtelua.

En ole sanomassa, että älä koskaan panosta kalustoon – tulos on aina sama. Ei, minä sanon, että älä odota hyviä kuvia nollien lisäämisellä hintalappuun. Kolme kuukautta kuvanneena se on ihan sama kuvaatko täyskennolla ja ällälinsseillä vai cropilla ja viilipurkilla. Yhtä paljon (tässä tapauksessa vähän) sinä niistä saat irti. Karua, mutta totta. Voit käydä kursseja, voit pyytää ammattilaista näyttämään kädestä pitäen miten mikäkin tehdään, mutta silti. Aloittaessa se kaikki on ihan samaa paskaa.

         Kehittyminen on sitten toinen juttu. Jos sinulla on varaa satsata välittömästi paljon kerralla, ja kehittyä samaan tahtiin kuin halvemmillakin vermeillä kokematta vararikkoa, go for it. Mutta älä odota parempia kuvia tai taiteellista ihmettä paremmalla kalustolla. Oli kamera sitten kallis tai halpa, on siinä silti paljon nappuloita ja pieniä niksejä, joiden opetteluun menee aikaa. Kukaan ei ole seppä syntyjään, se on hyvä muistaa.

Sitten on niitä (minä), jotka kitisevät, etteivät voi kehittyä enää enempää croppikalustolla. Joo, vitunmoista tekopyhää paskaa. Kolmen vuoden täyspäiväiselläkin croppikuvaamisella on yhä kehittymisen varaa jokaisella alan harrastajalla ja ammattilaisella. Puhummehan sellaisesta harrastuksesta/ammatista/lajista, jossa kukaan ei tule koskaan valmiiksi. Emmekä ole vielä päässeet edes aiheeseen kuvankäsittely!

Sanotaan, että valokuvaamisessa oman tyylin löytäminen on tärkeää. Tarkoittaako se valmiiksi tulemista?

Tasainen laatu ja tunnistettavissa oleva kädenjälki on ihailtavaa, mutta minun mielestäni niin pirun pitkästyttävää loppujen lopuksi. Olen seurannut monia erilaisia valokuvaajia, jotka ovat löytäneet sen oman tyylinsä ja vain... jääneet paikoilleen. Mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu; vain samanlaisia, samoilla asetelmilla tehtyjä ruutuja samoilla käsittelyrutiineilla. Tylsää! Missä on uuden oppiminen ja kokeileminen? Erilaisuus ja edelleen kehittyminen?

        Jos täysin rehellisiä ollaan niin minua pelottaa itseni kohdalla paikalleen jämähtäminen. Kuvitella, että tulisi joskus täysin valmiiksi. Ei olisi enää kokeiltavaa, muokattavaa tai epäonnistumisen todennäköisyyttä; olisi vain valmis. Se voisi olla hienoa ensimmäiset kuukaudenpäivät, kunnes mielipuolisuus repisi harrastuksen käsistä.

Varmasti monen mielestä minun on nyt hyvä puhua täyskennon ja ällälasin omistajana. Olisiko minulta tullut samanlainen postaus vielä croppikennolaisena, tuskinpa. Täyskennolla kuvaaminenkin on vaatinut tietynlaista totuttelua ja samalla kuvien onnistumista. Lähtökohdat ovat samat; asetukset ovat säädettävissä samalla tavoin, mutta muuten homma onkin aikalailla jälleen uuden oppimista.

       Napit ovat eripaikoissa kuin vanhassa rungossa, ISOarvolla pystyy pelaamaan enemmän hämärässä ja ylipäätänsä vain ominaisuuksiltaan koko runko on erilainen. 6Dn ominaisuuksiin kuuluu wifi, mutta olenko käyttänyt sitä kertaakaan? No en. En ole edes kokeillut. Ties mitä muita suuria ominaisuuksia on jäänyt tyystin kokeilematta, koska minä menen sillä mikä on tuttua. Ja se on virhe. Monta kertaa olen toivonut lisää aikaa vuorokauteen, jotta voisin edes perehtyä kamerarunkoon kunnolla.

Välillä minua kismittää suunnattomasti ihmiset, jotka satsaavat isolla rahalla kameraharrastukseen ilman minkäänlaista tajua kuvakulmista, rajauksesta tai kuvankäsittelystä. Useimmiten tällaisia ihmisiä ovat he, jotka näkevät kaverilla/harrastajatoverilla hienoja valokuvia ja vain toteavat: ”Kyllä minäkin osaisin” tai ”Minun on pakko pystyä parempaan.” Voi hampaiden kiristys kuinka sapettavaa porukkaa.

            En tiedä, johtuuko se siitä, että itse olen saanut kärsivällisesti kerätä roposet kameraharrastukseen, vai siitä iänikuisesta kitinästä kun tuloksia ei saavuteta sillä suurellakaan rahasummalla. Sama pätee pokkarikuvaajiin; ostetaan järkkäri niin homma lähtee oikeasti toimimaan. HUOH.

Itse lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät halua yrittää mitään uutta, missä varmasti epäonnistuu ensiyrittämällä ja vielä seuraavillakin kerroilla. Lapissa työharjoittelussa olleena suopungin heittäminen oli aluksi aivan hirvittävää; se oli uutta ja epäonnistuminen todennäköisin vaihtoehto. Ja niinhän siinä kävi, minä epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Sain hioa tyyliä ja tähtäystä monen monta kertaa ennen kuin sain suopungin sinne minne kuuluikin; liikkumattomaan keinunjalkaan. Seuraavaksi tähtäsin pystyssä olevaan talikkoon ja kottikärryihin. Epäonnistuen ja onnistuen. Ja nyt jo olen kisanälkäinen.

Taiteen parissa se ei kuitenkaan päde - epäonnistumisen pelko. Taidetta syntyy usein epäonnistuessakin, tällä harrastusmuodolla on sellainen hauska tapa yllättää meitä. Ja mikä tärkeintä; taiteen parissa saa olla vapaa.
        Erityisesti omien töidensä parissa kun deadlineja ei ole tai odottavia maksavia asiakkaita ihminen saa olla vapaa. Ja vaikka asiakas odottaisikin minulta töitä, saan silti olla vapaampi ja rauhassa enemmän kuin muiden harrastusten ja töiden parissa. Siksipä taide ja taiteellisuus onkin minulle hyvin tärkeää, enkä voi sietää ihmisiä, jotka yrittävät olla taiteellisia ilman minkäänlaista näkemystä.

Voiko ihminen oppia taiteelliseksi?

Sitä minä en tiedä. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kehittänyt itselleen taiteellisen silmän ja käden todistettuaan ensin sellaisen olemattomuuden. Joko minulla ei ole riittänyt kärsivällisyys tai oppijalla mielenkiinto tulosten tekemiseen, mutta nämä ovat tapahtuneet vain lähipiirissäni. En lähde yleistämään, ihminen oppii monia asioita, ja miksipä taiteellisuus ei olisi yksi?

Minulta on monesti kysytty neuvoja valokuvauksessa; miten olen oppinut kuvaamaan/käsittelemään valokuvia, ja voisinko kirjoittaa blogipostauksen aiheesta? En. Syy on hyvin yksinkertainen: ei siitä ole hyötyä. Kuka tahansa voi katsoa tutoriaaleja ja/tai työprosessivideoita youtubesta, jossa on kymmenen kertaa lahjaakkaampia ihmisiä kuin minä. Enkä luultavasti osaisi sanallisesti kertoa tarpeeksi lyhyesti miten missäkin toimin. Suullisesti ja konkreettisesti näyttäen homma voisi tietysti olla ihan eri. Puhuiko joku niistä workshopeista? (just kidding.)

Ja koska aiemmin povailin juttua kuvankäsittelystä, niin ehkä siitäkin on hyvä sanoa muutama sana. Miten osaan käsitellä kuvia? Muutama postaus sitten oli puhetta filttereiden ja valmiiden presettien käytöstä, ja niitä minä käytänkin tällä hetkellä ahkerasti. Otan valmiin presetin lightroomissa, lämäsen sen kuvaan ja alan jatkojalostamaan sitä eteenpäin niin kauan, että olen lopputulokseen värien ja valon osalta tyytyväinen. Sieltä kuva jatkaa matkaansa photoshoppiin kuvasta riippuen pidempään jatkokäsittelyyn tai hyvin yksinkertaiseen. Fiilis ja kuvan sisältö riippuu prosessin pituudesta hyvin paljon.
       Tämän postauksen kuvista esimerkkinä susiveljesten synkkä kuva: sen parissa meni yksi ikä ja terveys niin lightroomin kuin photoshopinkin puolella. Mutta lopputulos on hyvin erilainen ja olen siihen tyytyväinen, synkkyys on alkanut jälleen olemaan aiheista mukavin.

Kuvankäsittely on myös hyvin pitkä ja loputon suo. Uskon, että siinäkin osassa valokuvausta valmiiksi tuleminen on mahdotonta. Youtubesta löytyy vaikka ja mitä kokeiltavaa ja opittavaa, ja toisinaan 20 minuutin tutoriaalin ahmii hetkessä. Ja oho, kolme tuntia onkin vierähtänyt yrittäessä samaa lopputulosta. Niin minulle käy usein, ja niin minä kehityn. Luulisin. Uskoisin. Niin, ja tietysti kokeilemalla.

Minun on sanottu kehittyneen huimasti lyhyessä ajassa. Minulle ovat tulleet sanomaan ihmiset, joita itse ihannoin, että he ovat kateellisia kehittymiselleni. Sellaisen kuuleminen saa vilunväreitä aikaan. On ihmisiä, joiden töitä minä palvon ja ihailen ja toivon joskus kehittyväni yhtä taiteellisesti lahjakkaaksi, ja he sanovat kadehtivansa minua. Ihan oikeasti, bless you people. Te ootte mahtavia, mä yritän vain pysyä kintereillä!

Olihan Suomen Kennelliiton kanssa solmittu kuvaussopimus huikean iso juttu ja merkki siitä, että tässä hommassa tekee edes jotakin oikein. Sen myötä olen rohkaistunut mainostamaan omia töitä enemmän ja luottamaan siihen, että tää kaikki on ok ja kokeiltavaa riittää aina yllin kyllin. Se toi itsevarmuutta, jota tietämättä kaivattiin tähän sielukoteloon.

Ja kerran nähtävästi tämäkin aihe lähti laukalle ja vähän kiertämään, niin välineurheiluahan tämä kaikki on, mutta se tärkein väline olet sinä itse sekä koiranohjaajana että valokuvaajana. So keep your head up!

-J, N & N

Before - After

Tällaista postausta on yhden jos toisen ihmisen suusta vinguttu kovempaa kuin tuuli vinkuu, joten miksipä en sellaista sitten vääntäisi kaiken kiireen keskellä. Luvassa siis kuvasarjoja käsittelyn kulusta;

alkuperäinen -> lightroom -> photoshop.

Canon eos 6D + C. 135mm 2L

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - 

Canon eos 550D + C. 18-55mm 3.5 - 5.6.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - 

Uutta ja vanhaa näin aluksi, katsotaan tuleeko tämmöisiä pyrähdyksiä vielä lisää!

Oikoteitä vai oppipolkuja?

Valokuvaajana haluan kehittyä jokaisen ruudun jälkeen. Kuva, joka on otettu 3. maaliskuuta, ei enää 5. toukokuuta ole mitään mitä se otto- ja käsittelyhetkellä oli. Se on maannut internetissä pari kuukautta, ollut ihmisten silmien alla arvosteltavana, katseltavana ja vain ohitettavana. Toisille se on ollut hieno otos, toisille kateuden aihe, toisille pelkkä pliisu. Yksi kuva voi olla niin paljon niin monelle jo lähtökohtaisesti, että se aivan päätä huimaa.

Mitä enemmän valokuvaan, sitä enemmän opin itsestäni ja kriteereistäni. Olen edelleen natsi karsimaan jyvät akanoista; vintturat korvat, hapan ilme, päästä kasvava puu ja kaikki muut epäkohdat ovat yhä listalla, joka johtaa alkuperäisten kuvatiedostojen eliminointiin. Olen kuitenkin myös oppinut ja kasvanut ulos muotista, joka haluaisi yrittää miellyttää kaikkia.
         Ei, minä en vain yksinkertaisesti pysty miellyttämään tässä maailmassa kaikkia valokuvauksesta tietäviä ja tietämättömiä ihmissieluja. Olen kuitenkin oppinut muistamaan, että tärkeimpiä miellyttämisen kohteita ovat ensisijaisesti maksavat asiakkaat, mutta myös itsensä miellyttäminen oman työnsä ansiosta on tärkeää. Ei minua jokainen asiakkaan valitsema ruutu miellytä lähtötekijöiltään, mutta kun siihen kuvaan paneutuu sen 20 minuuttia (kamalien ruutujen kanssa jopa 40 minuuttia), ei se lopputulos olekaan niin kamala. Saattaa jopa miellyttää omaa silmää, kun tietää siihen nähdyn vaivan. Ja tietysti asiakkaan kiitos lisää mieltymystä tietyssä määrin.

Olen varsinaisessa kokeiluvaiheessa kameraharrastukseni kanssa. Sigman zoomilinssi lähti kiertoon, seuraava korvaaja on jo hakusessa ja tarjouksia laitettu muutamista laseista menemään. Canonin 85mm 1.8 potrettilasi vaihtui oman merkkinsä 50mm 1.4:seen. Koomisimpana asiana harkitsen vakavissani ostavani Lightroomiin valmiita presenttejä havaitessani ilmaisetkin jo oikein käteviksi. Olen opintiellä jälleen valokuvauksessa, laajemmassa kaavassa kuin pitkiin aikoihin. Nyt olen uomassa, joka tuntuu omalta, mutta vaatii yhä kaivertamista. Media-assistenttiopintojen aikana etsin tätä uomaa, löysin siitä alun ja humpsahdin sisään. Hiljaa hyvä tulee, eikö?

Olen myös oppinut hyväksymään, että tutoriaalien ja kaikenlaisten apuniksien katsominen ja lukeminen on ihan ok. Ei kukaan tuomitse sinua, vaikka muutaman kuvan teetkin youtubevideoiden pohjalta - ei ainakaan ihan suorilta käsin. Eikä sinun oikeasti tarvitse edes kertoa, että tämä ja tämä kuva on tutoriaalista X. On ihan ok käyttää valmiita presenttejä, filttereitä, brusheja ja opetusvideoita itsensä kehittämiseen. It's all fine. Joskus etenemiseen vaaditaan luopumista arvonimestä "itseoppinut".

Puhelimella nykyään tiluheeratessani 90% nettiajastani, aloin noin kuukausi sitten etsimään Lightroomin presenttien ilmaissivustoja. Linkkailin mahdollisia tutkinnan aiheisia sivuja kakkosprofiiliin facebookissa ja ajattelin keskittyä niihin myöhemmin. Kuukausi siinä ennättäkin vierähtämään ennen kuin päätin perehtyä asiaan paremmin, ja ihan jepoja juttuja olen löytänyt avukseni tällä tiellä. Niinkin paljon, että tekisi mieli laittaa jopa rahaa likoon. Myös suuri halu lähteä vähän reissaamaan mahtavien valokuvaajien perässä work shop -pajoille on herännyt. Thaimaahan ja Japaniinkin tuli tehtyä hintakatsauksia. Niin paljon ideoita, niin paljon toteutusta odottavia projekteja. Ja niin vähän aikaa. Eli niin vähän rahaa.

Thaimaassa minua kiehtoo koirakulttuuri; se olisi valokuvauksellisesti mielenkiintoinen projektikohde. Japani taas täysin muista syistä. Japanilainen kulttuuri ja kieli on yksi pienoisharrastukseni ja kaipaisi kipeästi kokemuksia itse maasta. Toki tällainen matkustelu olisi ajallisesti mahdollista vasta loppuvuodesta, mutta miksipä sitä ei jo valmiiksi katsoisi lentoja ja kehittelisi säästösuunnitelmia?

Valokuvauksessa rajat ovat aina venytettävissä, ja vaikka vähintään kerran kuukaudessa kuuleekin: "Kyllä tuolla kalustolla varmastikin saa hyviä kuvia", (oli se sitten tietämättömyydestä laukaistu loukkaus tai tahallinen) ei ole syytä aloittaa pitkää keskustelua aiheen toisesta puolesta. Ehkä osa lukijoista muistavat yhä, kuinka kuvasin yli kaksi vuotta "viilipurkilla" ja satasarjalaisella. Norin pentuvaiheesta ei ole paljoa kehumisen aiheisia kuvia, mutta kehitystä on ainakin tapahtunut.
      Viilipurkki on vaihtunut potrettilasien aatelistoon ja satasarjalainen kymppisarjalaisen kautta täyskennoon. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen tyytyväinen tähän.

Ilman media-assaritutkintoa en varmasti olisi kehittynyt näin paljoa näin pitkässä/lyhyessä ajassa. Kolmen vuoden mittainen tutkinto patisti kuvaamaan aiheita, jotka eivät olleet aina niin miellyttäviä, ja jonka ansiosta oma suuntaumus alkoi hiljalleen löytyä. Myös kuvien käsittelystä tuli hauskempaa, miellyttävämpää ja aikaa vievää. Toki ne kaikki käsittelytunnit ja sekunnit kotona oman tietokoneen ääressä ovat tehneet oman tehtävänsä siinä missä koulunpenkinkin kulutus. Paljon tuli opittua, virheitäkin tehtyä, mutta sehän se parhain tapa on kehittyä.

En halua nostaa itseäni jalustalle tai ylpeillä, mutta kehityksen myöntäminen on tärkeää jatkokehittymisen varmistamiseksi. Minä olen kehittynyt. Minä kehityn yhä. En ikinä tule unohtamaan niitä nimimerkin takaisia sanoja: "Mä tiedän, ettet sä tule edes 10 vuoden aikana ottamaan niin hyviä kuvia kuin mä." Bensaa liekkeihin, bring it on.

Niin, onko presenttien ja tutoriaalien avulla tuleheeraaminen oikotiellä harhailua vai kenties kuitenkin oppipolulla marssimista?

Ehkä se riippuu katsojasta!