Vermeet tekevät taiteilijan?

Aina tulee törmättyä tietyin väliajoin aiheeseen välineurheilu. Milloin koirarintamalla, milloin valokuvauspuolella. Välineiden arvolla ja summalla mitataan ihmisen kykeneväisyyttä omassa lajissaan ja harrastuksessaan. On se laji sitten koirapuolella suojelu tai agility, valokuvauspuolella potretti tai dokumentaarinen, ihan sama kummasta on kyse, välineurheilu on yksi suurimmista puheenaiheista. Ja sen pohjalta ihmiset tuomitaan hyvin usein.

Onhan se totta, ettet sinä yksinkertaisesti kovin suurella nousujohdanteella lähde harrastamaan suojelua porokoiran kanssa tai agilityä mastiffin – kyllä, nämä ovat järjellä pääteltäviä asioita. Mutta sitten on se ainainen välinekysymys onko esimerkiksi rotikka suojeluun liian ”kehno” verrattuna sakemanniin? Onko porokoira liian ”kehno” agilityyn verrattuna bordercollieen? Johtopäätökset tehdään rodun perusteella, eikä yksilöpoikkeuksille anneta minkäänlaista arvoa. Moukantuuriksikin sitä on kutsuttu.

Onko Berra-merkkinen treeniilivi huonompi kuin Gappay?

Palkkaantuuko koira paremmin neljänkymmenen euron narupallolla kuin kahdenkympin?

Voitetaanko agilityn SM-kultaa vain niillä kalleimmilla, agilityyn tarkoitetuilla lenkkareilla?

Voitetaanko valokuvauspalkintoja ainoastaan hienoilla ja kalliilla vermeillä?

Onko Canonin runko huonompi kuin Sonyn?

Voiko kalustoa paiskoa mielinmäärin kahdensadan euron kameralaukussa?

Tekevätkö vermeet sinusta taiteilijan?

Kysymyksiä pohdittavaksi.

Itse lukeudun valitettavan usein koirapuolella niihin, jotka haluavat panostaa vermeisiin. Minulla on Gappayn treeniliivi ja -housut, kyllä. Hypistelen kaupassa aina niitä hienoimpia (ja tietysti kalliimpia) pantoja, liivejä, valjaita jne. Mutta minulla on porokoira? Ja valkkari? Ei kovin kummoista välineurheilua rotutasolla, jos puolelta väestöltä tämän harrastusalan joukosta kysytään. Toisaalta, voisiko alitajuntani tiedostamatta paikata jotakin puutetta rihkamalla?

         Tämä blogiteksti välineurheilusta on kuitenkin lähtenyt liikkeelle enemmän valokuvauspuolelta, joten sen vuoksi tämä tulee painottumaan sille puolelle lähes kokonaan. Tällä hetkellä omassa elämässäni vuoristorata kyyti on laittanut ajattelemaan enemmän valokuvausta kuin koiramaailmaa – vaihtelua.

En ole sanomassa, että älä koskaan panosta kalustoon – tulos on aina sama. Ei, minä sanon, että älä odota hyviä kuvia nollien lisäämisellä hintalappuun. Kolme kuukautta kuvanneena se on ihan sama kuvaatko täyskennolla ja ällälinsseillä vai cropilla ja viilipurkilla. Yhtä paljon (tässä tapauksessa vähän) sinä niistä saat irti. Karua, mutta totta. Voit käydä kursseja, voit pyytää ammattilaista näyttämään kädestä pitäen miten mikäkin tehdään, mutta silti. Aloittaessa se kaikki on ihan samaa paskaa.

         Kehittyminen on sitten toinen juttu. Jos sinulla on varaa satsata välittömästi paljon kerralla, ja kehittyä samaan tahtiin kuin halvemmillakin vermeillä kokematta vararikkoa, go for it. Mutta älä odota parempia kuvia tai taiteellista ihmettä paremmalla kalustolla. Oli kamera sitten kallis tai halpa, on siinä silti paljon nappuloita ja pieniä niksejä, joiden opetteluun menee aikaa. Kukaan ei ole seppä syntyjään, se on hyvä muistaa.

Sitten on niitä (minä), jotka kitisevät, etteivät voi kehittyä enää enempää croppikalustolla. Joo, vitunmoista tekopyhää paskaa. Kolmen vuoden täyspäiväiselläkin croppikuvaamisella on yhä kehittymisen varaa jokaisella alan harrastajalla ja ammattilaisella. Puhummehan sellaisesta harrastuksesta/ammatista/lajista, jossa kukaan ei tule koskaan valmiiksi. Emmekä ole vielä päässeet edes aiheeseen kuvankäsittely!

Sanotaan, että valokuvaamisessa oman tyylin löytäminen on tärkeää. Tarkoittaako se valmiiksi tulemista?

Tasainen laatu ja tunnistettavissa oleva kädenjälki on ihailtavaa, mutta minun mielestäni niin pirun pitkästyttävää loppujen lopuksi. Olen seurannut monia erilaisia valokuvaajia, jotka ovat löytäneet sen oman tyylinsä ja vain... jääneet paikoilleen. Mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu; vain samanlaisia, samoilla asetelmilla tehtyjä ruutuja samoilla käsittelyrutiineilla. Tylsää! Missä on uuden oppiminen ja kokeileminen? Erilaisuus ja edelleen kehittyminen?

        Jos täysin rehellisiä ollaan niin minua pelottaa itseni kohdalla paikalleen jämähtäminen. Kuvitella, että tulisi joskus täysin valmiiksi. Ei olisi enää kokeiltavaa, muokattavaa tai epäonnistumisen todennäköisyyttä; olisi vain valmis. Se voisi olla hienoa ensimmäiset kuukaudenpäivät, kunnes mielipuolisuus repisi harrastuksen käsistä.

Varmasti monen mielestä minun on nyt hyvä puhua täyskennon ja ällälasin omistajana. Olisiko minulta tullut samanlainen postaus vielä croppikennolaisena, tuskinpa. Täyskennolla kuvaaminenkin on vaatinut tietynlaista totuttelua ja samalla kuvien onnistumista. Lähtökohdat ovat samat; asetukset ovat säädettävissä samalla tavoin, mutta muuten homma onkin aikalailla jälleen uuden oppimista.

       Napit ovat eripaikoissa kuin vanhassa rungossa, ISOarvolla pystyy pelaamaan enemmän hämärässä ja ylipäätänsä vain ominaisuuksiltaan koko runko on erilainen. 6Dn ominaisuuksiin kuuluu wifi, mutta olenko käyttänyt sitä kertaakaan? No en. En ole edes kokeillut. Ties mitä muita suuria ominaisuuksia on jäänyt tyystin kokeilematta, koska minä menen sillä mikä on tuttua. Ja se on virhe. Monta kertaa olen toivonut lisää aikaa vuorokauteen, jotta voisin edes perehtyä kamerarunkoon kunnolla.

Välillä minua kismittää suunnattomasti ihmiset, jotka satsaavat isolla rahalla kameraharrastukseen ilman minkäänlaista tajua kuvakulmista, rajauksesta tai kuvankäsittelystä. Useimmiten tällaisia ihmisiä ovat he, jotka näkevät kaverilla/harrastajatoverilla hienoja valokuvia ja vain toteavat: ”Kyllä minäkin osaisin” tai ”Minun on pakko pystyä parempaan.” Voi hampaiden kiristys kuinka sapettavaa porukkaa.

            En tiedä, johtuuko se siitä, että itse olen saanut kärsivällisesti kerätä roposet kameraharrastukseen, vai siitä iänikuisesta kitinästä kun tuloksia ei saavuteta sillä suurellakaan rahasummalla. Sama pätee pokkarikuvaajiin; ostetaan järkkäri niin homma lähtee oikeasti toimimaan. HUOH.

Itse lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät halua yrittää mitään uutta, missä varmasti epäonnistuu ensiyrittämällä ja vielä seuraavillakin kerroilla. Lapissa työharjoittelussa olleena suopungin heittäminen oli aluksi aivan hirvittävää; se oli uutta ja epäonnistuminen todennäköisin vaihtoehto. Ja niinhän siinä kävi, minä epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Sain hioa tyyliä ja tähtäystä monen monta kertaa ennen kuin sain suopungin sinne minne kuuluikin; liikkumattomaan keinunjalkaan. Seuraavaksi tähtäsin pystyssä olevaan talikkoon ja kottikärryihin. Epäonnistuen ja onnistuen. Ja nyt jo olen kisanälkäinen.

Taiteen parissa se ei kuitenkaan päde - epäonnistumisen pelko. Taidetta syntyy usein epäonnistuessakin, tällä harrastusmuodolla on sellainen hauska tapa yllättää meitä. Ja mikä tärkeintä; taiteen parissa saa olla vapaa.
        Erityisesti omien töidensä parissa kun deadlineja ei ole tai odottavia maksavia asiakkaita ihminen saa olla vapaa. Ja vaikka asiakas odottaisikin minulta töitä, saan silti olla vapaampi ja rauhassa enemmän kuin muiden harrastusten ja töiden parissa. Siksipä taide ja taiteellisuus onkin minulle hyvin tärkeää, enkä voi sietää ihmisiä, jotka yrittävät olla taiteellisia ilman minkäänlaista näkemystä.

Voiko ihminen oppia taiteelliseksi?

Sitä minä en tiedä. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi kehittänyt itselleen taiteellisen silmän ja käden todistettuaan ensin sellaisen olemattomuuden. Joko minulla ei ole riittänyt kärsivällisyys tai oppijalla mielenkiinto tulosten tekemiseen, mutta nämä ovat tapahtuneet vain lähipiirissäni. En lähde yleistämään, ihminen oppii monia asioita, ja miksipä taiteellisuus ei olisi yksi?

Minulta on monesti kysytty neuvoja valokuvauksessa; miten olen oppinut kuvaamaan/käsittelemään valokuvia, ja voisinko kirjoittaa blogipostauksen aiheesta? En. Syy on hyvin yksinkertainen: ei siitä ole hyötyä. Kuka tahansa voi katsoa tutoriaaleja ja/tai työprosessivideoita youtubesta, jossa on kymmenen kertaa lahjaakkaampia ihmisiä kuin minä. Enkä luultavasti osaisi sanallisesti kertoa tarpeeksi lyhyesti miten missäkin toimin. Suullisesti ja konkreettisesti näyttäen homma voisi tietysti olla ihan eri. Puhuiko joku niistä workshopeista? (just kidding.)

Ja koska aiemmin povailin juttua kuvankäsittelystä, niin ehkä siitäkin on hyvä sanoa muutama sana. Miten osaan käsitellä kuvia? Muutama postaus sitten oli puhetta filttereiden ja valmiiden presettien käytöstä, ja niitä minä käytänkin tällä hetkellä ahkerasti. Otan valmiin presetin lightroomissa, lämäsen sen kuvaan ja alan jatkojalostamaan sitä eteenpäin niin kauan, että olen lopputulokseen värien ja valon osalta tyytyväinen. Sieltä kuva jatkaa matkaansa photoshoppiin kuvasta riippuen pidempään jatkokäsittelyyn tai hyvin yksinkertaiseen. Fiilis ja kuvan sisältö riippuu prosessin pituudesta hyvin paljon.
       Tämän postauksen kuvista esimerkkinä susiveljesten synkkä kuva: sen parissa meni yksi ikä ja terveys niin lightroomin kuin photoshopinkin puolella. Mutta lopputulos on hyvin erilainen ja olen siihen tyytyväinen, synkkyys on alkanut jälleen olemaan aiheista mukavin.

Kuvankäsittely on myös hyvin pitkä ja loputon suo. Uskon, että siinäkin osassa valokuvausta valmiiksi tuleminen on mahdotonta. Youtubesta löytyy vaikka ja mitä kokeiltavaa ja opittavaa, ja toisinaan 20 minuutin tutoriaalin ahmii hetkessä. Ja oho, kolme tuntia onkin vierähtänyt yrittäessä samaa lopputulosta. Niin minulle käy usein, ja niin minä kehityn. Luulisin. Uskoisin. Niin, ja tietysti kokeilemalla.

Minun on sanottu kehittyneen huimasti lyhyessä ajassa. Minulle ovat tulleet sanomaan ihmiset, joita itse ihannoin, että he ovat kateellisia kehittymiselleni. Sellaisen kuuleminen saa vilunväreitä aikaan. On ihmisiä, joiden töitä minä palvon ja ihailen ja toivon joskus kehittyväni yhtä taiteellisesti lahjakkaaksi, ja he sanovat kadehtivansa minua. Ihan oikeasti, bless you people. Te ootte mahtavia, mä yritän vain pysyä kintereillä!

Olihan Suomen Kennelliiton kanssa solmittu kuvaussopimus huikean iso juttu ja merkki siitä, että tässä hommassa tekee edes jotakin oikein. Sen myötä olen rohkaistunut mainostamaan omia töitä enemmän ja luottamaan siihen, että tää kaikki on ok ja kokeiltavaa riittää aina yllin kyllin. Se toi itsevarmuutta, jota tietämättä kaivattiin tähän sielukoteloon.

Ja kerran nähtävästi tämäkin aihe lähti laukalle ja vähän kiertämään, niin välineurheiluahan tämä kaikki on, mutta se tärkein väline olet sinä itse sekä koiranohjaajana että valokuvaajana. So keep your head up!

-J, N & N