Oikoteitä vai oppipolkuja?

Valokuvaajana haluan kehittyä jokaisen ruudun jälkeen. Kuva, joka on otettu 3. maaliskuuta, ei enää 5. toukokuuta ole mitään mitä se otto- ja käsittelyhetkellä oli. Se on maannut internetissä pari kuukautta, ollut ihmisten silmien alla arvosteltavana, katseltavana ja vain ohitettavana. Toisille se on ollut hieno otos, toisille kateuden aihe, toisille pelkkä pliisu. Yksi kuva voi olla niin paljon niin monelle jo lähtökohtaisesti, että se aivan päätä huimaa.

Mitä enemmän valokuvaan, sitä enemmän opin itsestäni ja kriteereistäni. Olen edelleen natsi karsimaan jyvät akanoista; vintturat korvat, hapan ilme, päästä kasvava puu ja kaikki muut epäkohdat ovat yhä listalla, joka johtaa alkuperäisten kuvatiedostojen eliminointiin. Olen kuitenkin myös oppinut ja kasvanut ulos muotista, joka haluaisi yrittää miellyttää kaikkia.
         Ei, minä en vain yksinkertaisesti pysty miellyttämään tässä maailmassa kaikkia valokuvauksesta tietäviä ja tietämättömiä ihmissieluja. Olen kuitenkin oppinut muistamaan, että tärkeimpiä miellyttämisen kohteita ovat ensisijaisesti maksavat asiakkaat, mutta myös itsensä miellyttäminen oman työnsä ansiosta on tärkeää. Ei minua jokainen asiakkaan valitsema ruutu miellytä lähtötekijöiltään, mutta kun siihen kuvaan paneutuu sen 20 minuuttia (kamalien ruutujen kanssa jopa 40 minuuttia), ei se lopputulos olekaan niin kamala. Saattaa jopa miellyttää omaa silmää, kun tietää siihen nähdyn vaivan. Ja tietysti asiakkaan kiitos lisää mieltymystä tietyssä määrin.

Olen varsinaisessa kokeiluvaiheessa kameraharrastukseni kanssa. Sigman zoomilinssi lähti kiertoon, seuraava korvaaja on jo hakusessa ja tarjouksia laitettu muutamista laseista menemään. Canonin 85mm 1.8 potrettilasi vaihtui oman merkkinsä 50mm 1.4:seen. Koomisimpana asiana harkitsen vakavissani ostavani Lightroomiin valmiita presenttejä havaitessani ilmaisetkin jo oikein käteviksi. Olen opintiellä jälleen valokuvauksessa, laajemmassa kaavassa kuin pitkiin aikoihin. Nyt olen uomassa, joka tuntuu omalta, mutta vaatii yhä kaivertamista. Media-assistenttiopintojen aikana etsin tätä uomaa, löysin siitä alun ja humpsahdin sisään. Hiljaa hyvä tulee, eikö?

Olen myös oppinut hyväksymään, että tutoriaalien ja kaikenlaisten apuniksien katsominen ja lukeminen on ihan ok. Ei kukaan tuomitse sinua, vaikka muutaman kuvan teetkin youtubevideoiden pohjalta - ei ainakaan ihan suorilta käsin. Eikä sinun oikeasti tarvitse edes kertoa, että tämä ja tämä kuva on tutoriaalista X. On ihan ok käyttää valmiita presenttejä, filttereitä, brusheja ja opetusvideoita itsensä kehittämiseen. It's all fine. Joskus etenemiseen vaaditaan luopumista arvonimestä "itseoppinut".

Puhelimella nykyään tiluheeratessani 90% nettiajastani, aloin noin kuukausi sitten etsimään Lightroomin presenttien ilmaissivustoja. Linkkailin mahdollisia tutkinnan aiheisia sivuja kakkosprofiiliin facebookissa ja ajattelin keskittyä niihin myöhemmin. Kuukausi siinä ennättäkin vierähtämään ennen kuin päätin perehtyä asiaan paremmin, ja ihan jepoja juttuja olen löytänyt avukseni tällä tiellä. Niinkin paljon, että tekisi mieli laittaa jopa rahaa likoon. Myös suuri halu lähteä vähän reissaamaan mahtavien valokuvaajien perässä work shop -pajoille on herännyt. Thaimaahan ja Japaniinkin tuli tehtyä hintakatsauksia. Niin paljon ideoita, niin paljon toteutusta odottavia projekteja. Ja niin vähän aikaa. Eli niin vähän rahaa.

Thaimaassa minua kiehtoo koirakulttuuri; se olisi valokuvauksellisesti mielenkiintoinen projektikohde. Japani taas täysin muista syistä. Japanilainen kulttuuri ja kieli on yksi pienoisharrastukseni ja kaipaisi kipeästi kokemuksia itse maasta. Toki tällainen matkustelu olisi ajallisesti mahdollista vasta loppuvuodesta, mutta miksipä sitä ei jo valmiiksi katsoisi lentoja ja kehittelisi säästösuunnitelmia?

Valokuvauksessa rajat ovat aina venytettävissä, ja vaikka vähintään kerran kuukaudessa kuuleekin: "Kyllä tuolla kalustolla varmastikin saa hyviä kuvia", (oli se sitten tietämättömyydestä laukaistu loukkaus tai tahallinen) ei ole syytä aloittaa pitkää keskustelua aiheen toisesta puolesta. Ehkä osa lukijoista muistavat yhä, kuinka kuvasin yli kaksi vuotta "viilipurkilla" ja satasarjalaisella. Norin pentuvaiheesta ei ole paljoa kehumisen aiheisia kuvia, mutta kehitystä on ainakin tapahtunut.
      Viilipurkki on vaihtunut potrettilasien aatelistoon ja satasarjalainen kymppisarjalaisen kautta täyskennoon. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen tyytyväinen tähän.

Ilman media-assaritutkintoa en varmasti olisi kehittynyt näin paljoa näin pitkässä/lyhyessä ajassa. Kolmen vuoden mittainen tutkinto patisti kuvaamaan aiheita, jotka eivät olleet aina niin miellyttäviä, ja jonka ansiosta oma suuntaumus alkoi hiljalleen löytyä. Myös kuvien käsittelystä tuli hauskempaa, miellyttävämpää ja aikaa vievää. Toki ne kaikki käsittelytunnit ja sekunnit kotona oman tietokoneen ääressä ovat tehneet oman tehtävänsä siinä missä koulunpenkinkin kulutus. Paljon tuli opittua, virheitäkin tehtyä, mutta sehän se parhain tapa on kehittyä.

En halua nostaa itseäni jalustalle tai ylpeillä, mutta kehityksen myöntäminen on tärkeää jatkokehittymisen varmistamiseksi. Minä olen kehittynyt. Minä kehityn yhä. En ikinä tule unohtamaan niitä nimimerkin takaisia sanoja: "Mä tiedän, ettet sä tule edes 10 vuoden aikana ottamaan niin hyviä kuvia kuin mä." Bensaa liekkeihin, bring it on.

Niin, onko presenttien ja tutoriaalien avulla tuleheeraaminen oikotiellä harhailua vai kenties kuitenkin oppipolulla marssimista?

Ehkä se riippuu katsojasta!