keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Niin moni tulee, mutta lähes kukaan ei jää...

Itkin juuri liikaa. Ajattelin liikaa lukiessa, muistelin liikaa ja lopulta itkin liikaa.

Kuinka paljon Norilla onkaan kavereita odottamassa tuonpuoleisessa? Kuinka lämpimän vastaanoton se saakaan?
Kuinka iloinen se sitten onkaan kun sen aika koittaa?

Kisbe, sekarotuinen demoninpoikanen pääsi parempaan paikkaan tänään (6.10.). Kisbe, niin kaunis ja viaton hyeenalapsi, jonka mieli oli kuin perkelepäisen karjakoiran, ei ole enää rapsuteltavissa. Se yllättäen Norin kokoon kasvanut vauva on poissa. Ensimmäistä kertaa se tuntuu täysin utopistiselta ajatukselta Papin poismenon jälkeen - eihän se niin voi olla, ei Kisbeä nyt vielä ole voitu lopettaa, eihän se ole vasta kuin puolivuotias...


Kisbe solmi yhteen vanhat ystävyyssuhteeni omistajaansa Lauraan, jonka kanssa en ollut ollut väleissä ainakaan vuoteen. Mistä lie typeryydestä välirikkomme jälleen oli saanutkaan alkunsa, oli Kisbe parsinut sen kokoon täysin ongelmitta. Näimme Lauran kanssa moneen kertaan ensimmäisen sopuisan koirapuistoilukerran jälkeen; kävimme mätsärissä, uittamassa koiria suonsilmissä, treffaamassa koiria, treenaamassa agilityä ja leikittämistä... Teimme kaikkea mahdollista, mitä koiraihmiset suinkaan pystyivät tekemään ilman, että se olisi ollut turhan vakavaa.





Kisbe oli minulla hoidossa lähes viikon kuten Laurakin. Lauran paiskiessa kesätöitä keskustassa, minä ja Nori olimme Kisben lapsenpiikoina ennen Nuutin tuloa. Kisbe antoi pentumaista osviittaa siitä millaista se pentuarki olisi jälleen kerran. Kisbe oli tuolloin vielä pieni vesseli.




En muista, miltä Kisbe tuoksui, enkä kyllä tarkkaanottaen muista ulkoa vielä Norinkaan tuoksua. Se on pelottavaa. Kallen, 15-vuotiaan maatiaskissamme tuoksun minä muistan.
       En ole varma, miltä Kisben turkki enää tuntuu. En muista, milloin viimeksi ihailin ja nauroin sen "vuotavaa" häntää, joka oli jättänyt maalipisaramaisen täplän sen selkään. En muista tarkalleen päivää, jolloin kuvasin sitä jätkää viimeisen kerran, mutta muistan liiankin hyvin, ettei minulla ollut aavistustakaan sen olleen viimeinen kerta.




Kisbe oli sellainen koira kuin sekarotuisen melkeinpä kuuluukin olla mielestäni.

Vähän epävarma ulkonäöltään: koskaan ei tiedä, mikä siitä loppupeleissä tulee. Luonteeltaan varma ja tappuramainen: karjakoiramainen kovapäisyys ja letkeän rento askel paikasta riippuumatta. Kisbe oli hupiveikko, koirajengin hupirengas, joka tiesi tasan tarkkaan milloin oli hyvä tehdä jotakin kömpelöä ja muuttaa meininki farssiksi. Kisbe osasi keventää tunnelmaa.




Kisbe oli kaikkien aikojen paras valokuvauskohde. Se ei ollut valkoinen, mutta se oli vaalea. Sen naamassa oli mustia läiskiä nappisilmien ja kirsun lisäksi, jolloin kamera tarkentui helposti sen kasvoihin. Se oli upea ilmestys ja aina tarkennus tuntui löytävän siihen oli se sitten paikoillaan tai täydessä juoksuvauhdissa. Pikkupentuna sen silmät olivat pähkinänruskeat ja järjettömän upeat.




En ole itsekään vielä sisäistänyt täysin sitä, ettei Kisbeä ole enää täällä meidän kanssamme. Kaipaan sitä samaan aikaan yhtä paljon kuin uskon näkeväni sen jälleen viikonloppuna. Mutta en minä näe, minä vain muistan.

Muistan Kisben, aina.




<3

- J, N & N

3 kommenttia:

  1. Kiitos kauniista sanoista, kaikki on niin totta! Ilman Kisbeä tuskin edes olisin vieläkään avannut suutani sulle...
    Se oli hieno koira ja sitä pääsee aina moikkaamaan mökille <3

    VastaaPoista
  2. Oi, onpa hyvin ja kauniisti kirjoitettu postaus. ♥

    VastaaPoista