2 x agility - (keinu + puomi) = mallikkaat treenit

Sunnuntai. Agipäivä. Treenipäivä.

Otettiin kuitenkin varaslähtö jo lauantaina.

Tehtiin ehkä typerin temppu ikinä ja tehtiin agitreenit kahtena peräkkäisenä päivänä, eli lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina treenit tehtiin Someron kentällä ja sunnuntain normaalisti Salon hallilla. Peräkkäisistä päivistä huolimatta Nori teki treenit hienosti - olihan niistä puomi ja keinu jätetty pois.

Lauantai, 25.4.

Lauantaina oltiin siis ulkokentällä oman seuran esteillä tekemässä omatoimitreenit Ruffe-heelerin ja tämän omistajan kanssa. Otettiin todella yksinkertaisia juttuja (Ruffe lähes ensimmäistä kertaa kentällä), jolloin ensimmäinen rata koostui asetelmasta hyppy, hyppy, putki, hyppy. Ja palkkaus. Norillekin oli hyvä ottaa helpompia juttuja kun alettiin opettelemaan targetin käyttöä.

     Kotona jo olin opettanut Noria hakeutumaan palkalle perunasalaattipurkin kannelle ja kun nopeutta oli paljon palkalle kiidettäessä, sai myös palkan. Hitaista yrityksistä ei saanut mitään. Yllättävän nopeasti Nori tajusi homman juonen ja saatiin vauhtia ainakin molempien päivien ratojen lopuille. Kovin olen saanut pelotteluja, kuinka targetilta poiskouluttaminen olisi hankalaa, mutta tässä vaiheessa meillä painaa vauhdin saaminen sen verran, että sitten tuskastellaan poiskouluttamista kun tulee sen aika. Nyt sen aika ei vielä ole, kummitelkoot tulevaisuudessa sitten.

Lauantaitreeneistä jäi todella hyvä maku yksinkertaisuuden ansiosta, joka tietysti tarkoitti onnistumista. Ei mitään vaikeaa, muutaman esteen juttuja ja palkkausta. Iloista meininkiä, koiralle palkkausta ja positiivisia mielikuvia. Sitä lähdin itse hakemaan Norille ja siinä onnistuttiin suunnitelmien mukaisesti. Ehkä vähän liian pitkään treenattiin, vaikka välissä oli mittavia taukoja, sillä vauhti alkoi kadota loppua kohden, mutta saatiin sopivasti yksi hyvä onnistuminen ja siihen loppui. Sitten saivat pojat juosta kilpaa vinkulelun perässä ja purkaa vähän vielä energioitaan.

Ennen treenejä tuli pyöräytettyä Norille myös muutamat omatoiminamit, mihin tuli M&M:n Maukas raakalihaa, kaurahiutaleita, korppujauhoja ja pari kananmunaa. Namit kelpasivat kuin häkä ja näitä tarvitsee nähtävästi valmistaa jatkossakin. Hyvin kelpasivat myös sunnuntaina, ei ollut vain uudenkarheamieltymys. Jess!

Sunnuntai, 26.4.

Sunnuntaitreeneissä tuli huomattua, mitä viime viikkoisten treenien lamaantuminen oli jättänyt Noriin. Hallilla on eriväriset esteet verrattuna oman seuramme esteisiin, jotka ovat punakeltaiset, Salossa sinivalkeat. Hypyt olivat Norille todella vaisuja, vaikka lauantaina se olikin kiitänyt niitä ongelmitta. Muuta selitystä emme ohjaajan kanssa keksineet kuin sen, että kun keinu pamahti viime sunnuntaina, Nori näki sinivalkeat hypyt ja se jätti ns. väripelon päälle. Muuten hyppyesteet ovatkin samanlaiset, väri vain eri.

Hyppyjen vaisuudesta huolimatta päästiin vihdoin näyttämään Norin kanssa edes vähän vauhtia radalla. Nori kiisi putkiin ja A:lle todella hienosti, pimeään putkeenkin meni hienosti. Palkkautui targetille, jonne meinasi vähän kyllä varastaa limboamalla esteen tai kiertämällä sen, mutta homma korjattiin nopeasti ja palkkaus. Esteen varastuksesta ei tietenkään palkattu.

Itse olen ottanut uuden puhtaan aukeaman agilitykirjassa pääkopassani ja ahtanut itseni siihen ajatusmuottiin, että aloitamme kaiken niin sanotusti alusta. Kokemusta on ja tietyt esteet menevät paremmin kuin toiset, mutta itse ajattelen meidän olevan kuin täysiä keltanokkia radalla. Otetaan palkkauksia muutaman esteen jälkeen, ei välttämättä edes yritetä tehdä koko rataa. Treenataan tulokulmia sellaisia huomatessa, keskitytään vauhtiin, motivaatioon ja siihen, että olisi oikeasti ihan superkivaa. Nori on ollut ihan höpsähtänyt kun palkkaa saakin kesken radan, vaikka viime syksy tehtiin pelkkiä koko ratoja ja palkka tuli lopussa. Ei meinaa pieni poropoika ymmärtää tätä hienoutta ja ilmeisesti silläkin on oma ahtamisensa tähän uuteen treenitapaan.

Olen itsekin alkanut kiinnittää huomiota siihen omaan positiivisuuteen ja vaikka Nori nyt hyppääkin edestä vaikka piti kiertää tai meni väärästä päästä sisään kaarevassa putkessa, kehun sitä silti ja innostan, jatketaan vielä seuraava este ja palkataan. Ei karjuta kieltoja, ei painoteta ääntä, ei tehdä edes pientä tsh -äännähdystä. Tähän pyritään ja kyllä se sujui sunnuntaitreeneissä oikein mallikkaasti.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kaiken kukkuraksi olen terapioinut itseäni puhumalla koirattomille ihmisille omista aatteistani. Mistä johtuu, että minulta ei kehuminen tule automaattisesti vaan minun pitää ajaa itseäni siihen välillä melkein väkisin? Hokea mielessä, että nyt kehutaan, nyt kehutaan! Tietysti tätä varmasti esiintyy monilla, kun koiran suoritus ei ole ollut kummoinen parannus, mutta onnistunut silti - ei sitä varmaan aina tajua heti kehua. Itselläni on kuitenkin tullut niitäkin hetkiä, kun suoritus oikeasti on ollut aivan super, on saanut taas ajaa itseään kehumaan koiraa. Se ei vain tule luonnostaan. Ja välillä se harmittaa aivan vietävästi.

Terapiapuheet ovat tuoneet minut sellaiseen ratkaisuun, että niin minut on vain ihmisenä kasvatettu. Perheessämme ei ole ollut tapana kehua hienoista suorituksista (joita minulla nyt ei ole ollut kuin taidelajien saralla). Ei ole ollut ylitsevuotavaa ylpeyttä, tai sitä ei ainakaan sanota ääneen. Ei sanallisia kehuja, ollaan vain ja kehuskellaan sitten muille sukulaisille tai työkavereille. Ongelma taitaa olla niinkin huvittava kuin: "mother issues".

Ja vaikka asia muuttuisikin nyt radikaalisti ja ympäriltä alkaisi tulla kehuja, läheisiltä en itse osaisi niitä suodattaa, koska niin minua ei ole kasvatettu. En ole tottunut. Ulkopuolisilta ihmisiltä saamat kehut ovat jo tarpeeksi utopistisiä, joten vanhemmalta saatuna ne olisivat vielä oudompia, enkä taatusti osaisi ottaa niitä vastaan niin kuin olisi paras. Vielä nykyäänkin opettajan kehuessa valokuvaa tai tuotettua tekstiä koulussa, töksäytän kehujen päätteeksi: "Oikeasti?"

Tämäkin on jälleen yksi opettelun sara: opetella kehumaan ja ylistämään, tehdä me melkein kuin luonnostaan. Aina saa kuulla jostain "Kehu enemmän, Nori kaipaa enemmän kehuja!". Päänkallistus ja ymmällään oleva katse, omistajalla itsellään, enkö vieläkään kehunut tarpeeksi?

Mutta harjoittelulla tämäkin paranee, paraneehan?

Kuvat on järkyttävää paskaa, koska paska kuvauskeli kun käytiin hiekkakuopalla pari viikkoa sitten, mutta tuoreempaakaan kuvarikastetta ei nyt ole.

Kevään metsissä pornojen kakkapussien kanssa

Perjantai-ilta vietettiin reippailemalla Torron suolla ihanassa ilmassa Norin ja äidin kanssa. Ei juuri tuullut, lämpöä muutama aste vajaa kymmenen astetta ja keväisesti heräämässä oleva luonto. Samoilu päättyi makkaranpaistoon, josta Norppaolennollekin liikeni oma pätkänsä. Ja pornon pinkit kakkapussit pääsivät ensimmäistä kertaa käyttöön.

-J & N

"Eksyin raakapakasteisiin narupallo kädessä..."

"...ja sitten mopo olikin jo menetetty."

Maanantaina (20.4.) Nori sai sahata autossa tällaista väliä kuin Häntälä-Forssa-Häntälä-Salo-Häntälä, paljon tuli kilometrejä alle, mutta onneksi Nori on nykyään reipas autoilija eikä välitä menemisestä sen enempää. Takaluukussa se keikkuu toinen korva vinksallaan, puhisee koiria nähdessään, kunnes käpertyy maate. Perusmatkarotta.

    Forssassa Nori tuli ilahduttamaan kanssaopiskelijoitani stressinlieventäjänä näin päättötyöaikana ja keräsi paljon suosionosoituksia tempuillaan. Kaikki kehuivat Norin söpöyttä ja osaavuutta, vaikka temppukirjosta esiteltiinkin yleisönpyynnöstä vain enimmäkseen kurrea ja kuolemaa. Hihnakävelyäkin ihmeteltiin.

Miten sä olet kouluttanu tän näin hyvin?! Mäkin haluan tällaisen koiran! 

Omistajana en osannut ottaa kehuja vastaan, mutta onneksi Nori osasi. Vuodenpäivät temput osanneena Norin taidonnäyte ei ole minulle mitenkään kummoinen suoritus. Yllättävämpää olisi, jos Nori ei tekisi temppuja: onhan niitä tahkottu sen vuoden aikana vahvistukseksi ja kurrea on viety eteenpäin monimuotoisempaan suoritukseen (jota ei kuitenkaan vielä esitellä keskeneräisyytensä takia).
     Opettajatkin ottivat Norin hyvin vastaan, jakoivat rapsutuksia ja kehuivat. Muutamat ihmiset eivät edes tajunneet koiran läsnäoloa, nukkuihan Nori tietokonepöydän alla suurimman osan päivästä. Tuota seikkaa minä Norissa arvostan hyvin paljon; rauhallisuutta ja uusien tilanteiden hyväksymistä. Nori voi nukkua uusissakin paikoissa ilman ongelmaa täydellisenä raatona, mikä helpottaa monissa asioissa. Koulusta poistuttaessa Noria toivottiin pikaisesti uudelle visiitille.

Koulusta riennettiin kotiin vain toteamaan äkkilähtö Saloon katsastukseen. Mikäs siinä, auto meni läpi ja sillä saa taas körötellä vuoden kaikessa rauhassa koiraharrastuksien parissa. Sieltä riennettiin syömään siskoni kanssa ja ruokailun ohessa käytiin enemmän läpi Norin agilityä - mahdollista ongelmaa puomia ja keinua kohtaan. Siskonihan on toiminut meidän agilitykoutsina nyt parin viikon verran ja antaa hyvää palautetta ja neuvoja, ainakin enemmän kuin oman seurani vetäjät antoivat alkeiskurssin lopulla.

       Yhteistuumin päätettiin, että Norin kanssa ei rataosina ole enää puomia eikä keinua ja keskitymme innostamiseen ja motivaatioon enemmän. Lisättäköön eiliseen postaukseen positiivisuutena se, että meille entisaikaisesti pelottava pussi suoritettiin hyvin kun Nori ensin näki vähän valoa. Toisella kertaa mentiin umpipussiinkin ongelmitta. Kyllä sieltä kaiken paskafiiliksen altakin alkaa tajuamaan niitä hyviä puolia treeneissä, lopulta.

Ruokailun jäljestä äiti käväisi Motonetissä ja minä sillä välin päätin käydä Mustissa ja Mirrissä katsomassa jonkinlaista narupalloa. Heelerikaverin kanssa treenatessa narupallo vaikutti Norista ihan kivalta, mutta saa nähdä onko oma sittenkään niin kiva. Narupallo kädessä eksyin raakapakastepuolelle katsomaan jotain yksittäistä pötköä, mistä voisi leipoa Norille jonkinlaisia omatoimiherkkuja, kunnes syliin olikin kasaantunut neljä erilaista pötköä erilaisia lihoja ja pussinameja ja loppukuitin summa keikkui kolmessakymmenessä eurossa. Ups.

       Loppuillaksi olikin tehtäväksi lihojen sahaamista pienempiin paloihin ja mitä pari makupalaa Nori sai maistiaisiksi, niin hyvin näytti uppoavan. Joskos sitä pääsisi tämän viikon sisällä pyöräyttämään parit namit ja testaamaan toimivuutta ensisunnuntain treeneihin narupallon ohella.

Mayday mayday, the ship is slowly sinking

Voi jee, oli kyllä taas niin mieltäalentavat agilitytreenit, ettei sellaisia olla pitkään aikaan nähtykään.

Oli kyllä vain ajankysymys, milloin Nori tekee agiradalla sen, että toimintakyky lakkaa täysin. Tänään niin kävikin. Vanha vihollisemme keinulauta iski jälleen salakavalasti kirjaimellisesti selustasta. Norin kanssa on muutamankin agilityohjaajan neuvosta otettu keinua ilman, että koira saa itse suorittaa sitä loppuun: minä siis lasken keinun pehmeästi alas, ettei ääntä synny. Norille on kehittynyt melko vaikeakin pelko puomiin sekä keinulautaan, ovathan molemmat tietysti samanlaisia koiran vinkkelistä. Ennen puomin läpi liidellyt Norppaeläin sai ensimmäisestä keinukerrastaan jännitteen, joka on siitä asti vaikuttanut hyvin vahvasti puominkin suorittamiseen.

On se aika huvittavaa katsottavaa kaikille muille paitsi omistajalle, kuinka 2-vuotiaan koiran vauhti lähenee 12-vuotiasta - tai kyllä Papi vielä 12-vuotiaanakin painoi puomia nopeammin. Taisin vahingossa loukata kaikkia veteraani-ikäisiä agiliitäjiä, sorry.

Tänään ohjelmistossa oli rataa, joka sisälsi keinun sekä puomin, molemmat. Puomi yhtä hidasta kuin aina ennenkin, keinu yhtä epätoivoista. Molemmat suoritettiin tuttuun hitaaseen tahtiin muutamaan otteeseen, kolmannella kerralla keinun pamaus koiran poistuttua keinulta oli liikaa. Esteeltä olisi jatkettu hypylle, mutta Nori jähmettyi aloilleen jalat horreellaan eikä liikkunut mihinkään.

      Hypyt ovat meille tuttua kauraa eikä niiden kanssa ongelmia ole kohdattu, mutta järkytys teki koirasta toimintakyvyttömän. Tilanne olisi pitänyt olla odotettavissa, mutta saatuani Norista hyvää palautetta itse kasvattajalta, kuinka se on ihan tavallinen perusporokoira, ajattelin treenienkin sujuvan hyvin. Korkeilta odotuksilta mätkähtää melkoisen kipeästi alas.

Norin toimintakyvyn loppuminen on kauheaa katseltavaa. Koira on hätääntynyt, mutta aloillaan. Silmät pyörivät päässä, mikään nami tai herkku, kehu tai kimeä ja ilostunut ääni ei saa sitä liikkeelle. Vasta kun koiraan koskee ja vie sen pois kentältä, se alkaa hiljalleen palautumaan. Näky on omistajalle kaoottinen, varsinkin kun se oma piski on se kaikista tärkein.

         Niinpä minäkin löysin itseni treenipaikan vessasta kokoamasta itseäni. On tuon koiran takia paljon kyyneliä vuodatettu, muttei ikinä kesken treenien. Nöyryyttävää ja fiiliksen laskemista. Tällä hetkellä fiilikset ensiviikon treeneihin on nollassa. Ei paljoa huvittaisi viedä koiraa tilanteisiin, missä se ei pärjää, ei varsinkaan, jos samanlainen lamaantuminen on mahdollisesti luvassa.

Enkä halua nyt kaataa tätä Norin syyksi. Ohjaajana minun tulee ottaa kaikki vastuu siitä, miten koirani reagoi ja suorittaa annettua tehtäväänsä harrastuksien parissa. On asioita, joita en osaa, mutta enköhän minä Noria sentään 2 vuoden aikana ole oppinut edes jonkin verran lukemaan. Jos jokaisesta vinksallaan olevasta korvasta pitäisi lopettaa koko tekeminen, minä maksaisin tyhjästä harrastamisesta. Ei paljoa huvita maksaa hallivuokria ja harrastusmaksuja bensakulujen lisäksi, mikäli se tarkoittaa paikalle ajamista ja poislähtemistä ilman, että koira edes käy radalla. Tällaisia neuvojakin on tullut saatua.

Ehkä ei pitäisi harrastaa sitten ollenkaan?

On ollut monia treenejä, missä olen ollut hyvin tietoinen oman käytökseni vaikuttavuudesta suoritukseen. Tällä kertaa kaikki kuitenkin minimoitiin: minä en kieltänyt Noria kertaakaan, en myöskään antanut äänenpainoni karata käsissä. Nori ei ollut saanut mitään ylimääräistä, joten namienkin olisi pitänyt olla mitä suurin houkutus vauhtiin ja tekemiseen. Kehonkieli on ainoa, mikä saattoi viestiä Norille jotakin, mikä ajoi sen lamaantumiseen esteen jälkeen. Tai sitten se oli vain se pamaus, minusta täysin riippumaton asia.

Paskoja treenejä ja vähän vähemmän huonompia on nyt tullut tehtyä, mutta ei me niitä tahallaankaan tehdä. On myös välillä hyviäkin treenejä: niitä, mitkä eivät sisällä keinua tai puomia. Maneesitreeneissä mieleeni ei tullut kertaakaan, että harkitsisin lajin lopettamista. Tänään törmäsin ajatukseen ensimmäisen kerran. Takaisku oli suurimpia koskaan, mutta Norin treenien muuttuessa huonompaan suuntaan kuin edistykseen ja paremmuuteen, on käynyt mielessä, ettei siitä ehkä vain ole tähän.

      Ei olisi ensimmäinen koira, joka lopettaa lajin estepelon vuoksi.

Olisiko tällaisessa tilanteessa kyse luovuttamisesta vai koiran parhaaksi ajattelusta?

Siitä ollaan varmaan montaa mieltä. Ehkä me katsotaan nämä "kalliimmat" agilityt loppuun ja mietitään jatkoa sitten. Todella harmihan se olisi joutua lopettamaan laji, joka tuntuu niin omalta, mutta Norin tähden sellaiseen on pystyttävä. Ehkä se on vain piski metsälenkeille, jossa sen ei tarvitse pelätä pamauttelevia keinuja. Kotikoirakammoiselle omistajalle ei niin mukava ylläri kun harrastuskoiraa lähettiin etsimään, mutta sille ei vain voi mitään. Ehkä yksi huojentava aihe tässä on se, etten keksi tätä omasta päästäni. En ole ainoa, joka on nähnyt Norissa näitä piirteitä, en ole siis yksin.

Jos treenit eivät kuitenkaan tästä parane ja menevät mahdollisesti vielä huonompaan suuntaan, saattaa lajin kohtalosta tulla isompi päätös eteen - ainakin tauolle jääminen. Kotonahan koira toimii kuin unelma, näitä tilanteita vain sattuu silloin tällöin. Se on rankkaa Norille, mutta ei se minullekaan helppoa ole. Välillä tuntuu, että minä olen se itsekkäin osapuoli kun pakotan sitä tällaisiin harrastustoimiin.

Olisiko samalla tavoin itsekästä lopettaa koko touhu?

Agilityepikset jäävät jälleen kerran haaveeksi ja siirtyvät aika roimasti.

Aika näyttää miten edetään, jos edetään sitten ollenkaan.

Ps. Tuli palattua vanhaan ulkoasuun, edellisessä oli niin paljon silmään pistäviä virheitä.

Onnistunut kuvauspäivä

Kyllä mieli voi kummasti nousta yhden kuvauskeikan jäljiltä.

Lähdinpä pääsiäisenä yrittämään onneani valokuvauksen maailmaan jälleen kerran koulun kalustolla. Olin "loman" ajaksi lainannut Canon 6D täyskennorungon ja 85mm 1.8 & 24mm 1.4 linssit päättötyön tekoa varten. Päättötyöni tulee sisältämään sekä video- että valokuvamateriaalia, ja tulen taalaamaan siitä varmasti täälläkin jossain vaiheessa. Suhteellisen sadettoman sään kunniaksi otin lenkkitielle kamerankin mukaan, joskos sitä edes muutaman ruudun ottaisi tuosta karvaoliosta. Sadekelit olivat rajoittaneet kuvauspäiviä jonkin verran, jolloin piti ottaa sadettomalta näyttävästä iltapäivästä kaikki irti.

Lenkille lähtiessä pieni kylmähkö tuuli hiipi takinkauluksesta sisään, jonka vuoksi päätin ottaa kaulaliinan ja piponkin messiin. Norille panta kaulaan, hihna mukaan ja menoksi. Ai niin, ja kamera tietysti!

       Asumme 10 kilometrin päässä keskustasta, jonka ansiosta koiraa voi pitää lähes aina irti. Ainoa poikkeus on sitten ison tien ylittäminen, jossa nopeusrajoitus näin kesäaikaan huitelee satasen rajoissa, ja jossa kulkee päivittäin monia kymmeniä rekkoja. Tien ylityksen yhteydessä ja lähestyttäessä Nori siis joutuu tyytymään kohtaloonsa hihnassa. Muuten poika saa paahtaa niin metsä- kuin peltoalueilla koko sydämensä kyllyydestä.

Päästessämme otollisen pienen koivuryppään kohdalle, alkoi kameran päälle tihuttamaan vettä. Ajattelin vain, kuinka tämä oli niin minun tuuriani, mutta takaisinkaan ei vielä lähdetä. Saa sataa kunnolla ennen kuin lähdetään lampsimaan takaisin.

       Loppujen lopuksi sade jäi odottamaan omaa aikaansa ja pienen tihutuksen jälkeen pilvisyys jatkui samanlaisena. Koivuryppäiden keskellä pisarat eivät kyllä edes tavoittaneet kameraa tai kuvaajaa. Muutama todella kivanoloinen ruutu tarttui sieltä mukaan.

Nori on saanut olla niin paljon valokuvausmallina, että se on selvästi koko hommaan ihan kypsä. Varsinkin, jos tarjolla ei ole gurmeeherkkuja - eikä välttämättä kyllä silloinkaan. Nori on pahaksi tavakseen oppinut siristämään silmiään kameralle ja ilmeisesti minä olen älämölöinyt niin suuret kirjot eri vokaaleja ja konsonantteja, että ei sekään huomiota juuri herätä. Sitkeästi kuitenkin päätin yrittää pitää älämölöä yllä, viskoa kiviä ilmaan (saaden niistä osan päähäni) ja houkutella nappulanameilla ilmeitä esiin tuosta otuksesta.

        Ja kyllähän se lopulta alkoi kantaa hedelmää!

Norin poseeraukset nyt rajoittuvat lähinnä makuu- ja istuntakuviin, joista tarvittaessa työstetään pelkästään pääkuvia tai puolivartaloleikkauksia. Seisovasta koirasta itse harvoin olen tyytyväinen aikaansaannokseen, aina tarvitsisi olla edes vähän vinossa, mutta ei se vinokaan kaunis ole - toisin sanoen taitaa se osio uupua kuvaamistaidoista.

6D:hän on täyskennoista sitä luokkaa, että jää kuvanräiskinnässä toiseksi omalle 60D rungolle, vaikka hintapolitiikka näillä kahdella on aikalailla eri sarjassa painimassa. Liikekuvia Norista ei tuolloin siis tullut otettua, olin muutenkin pyhittänyt kuvauskerran juuri poseerauksiin. Yritystä oli kun poika sai peltohepuleita, mutta luovutin hyvin nopeasti. Muistikortilla oli monta todella mukavaa ruutua liikkumattomasta koirasta, jolloin liikekuvien uupuminen ei edes harmittanut.

Onnellinen, likainen porokoira :3

Päivän kuvat siis kaikki otettu yhdistelmällä:

Canon eos 6D & 85mm 1.8

Jälkikäsittely Lightroom 5 & Photoshop cs6