Ehkä pitää vain myöntää, ettei tästä tauosta tullut yhtikäs mitään.
Muutaman kuvapostauksen lisäksi on tullut päiviteltyä blogin sisältöä: Norin omasivu on saanut uutta tekstisisältöä, samoin omistajan ja tuli sinne lisättyä myös Muistoissa -sivu. Sinne siis uudet ja vanhat lukijat tutustumaan, siellä on sielunmaisemaa avattuna!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Sitten varsinaiseen postaukseen.
Olen pitkään pyöritellyt mielessäni tietynlaisia mielipidetekstejä, yksittäisiä ja sarjamaisia vaihtoehtoja. Yhteen aiheeseen eksyn kuitenkin hyvin useasti joko ulkopuolisten ihmisten myötä tai sitten omien harkintojeni kautta. Törmään yksiselitteisesti sanottuna ajatukseen koiran omistamisesta ja siitä alajaksoisesti aiheisiin: pennun valinta, kouluttaminen, omistajan vastuu, koiran vanheneminen ja lopulta lopettaminen.
Aloitan tämän mielipidepostauksen sarjan niinkin tutulla ja tavanomaisella aiheella kuin Pennun Valitseminen, jonka ideaa on jalostettu aiheeseen Hätiköity. Törmään kyseiseen aiheeseen kauppojen lehtihyllyillä joka ainoa kevät. Koiralehdet toistavat itseään saman aiheen parissa: mitä tulee ottaa huomioon pentua valittaessa, minkälainen koira kannattaa ottaa ensimmäiseksi koiraksi ja ennen kaikkea mainostetaan koiran eliniän odotetta. En nyt tarkoita, että tämä olisi pahasta. Kaikki ihmiset eivät nykypäivänäkään tiedä tuon taivaallista koirarotujen erosta, luonteesta tai käyttötavoista ja silti päätyvät ottamaan koiran.
Joskus tällaiset ihmiset oppivat matkalla tarpeeksi: koira opettaa heille eläinten sielunmaiseman saloja ja tekevät heistä koiraihmisiä, jotka päätyvät ottamaan toista koiraa paljon suuremmalla varmuudella ja tietotaidolla. Ja toisinaan koirat päätyvät kaupattaviksi keltaisenpörssin ja kodinvaihtajien sivuille heti pentuajan jälkeen.
On ihmisiä, joita ei voi muuttaa. Heille voi antaa nenän eteen lehden (tai blogitekstin) aiheesta, minkälainen koira olisi heille sopiva. On eriasia, lukeeko ihminen kyseisen artikkelin ja jos lukee, lukeeko hän sen ajatuksella. Takaraivossa voi olla vain se yksi tykyttävä lause: "Minä haluan koiran, ihan sama mikä sen rodunomainen tarkoitus on, minä haluan koiran!"
Asioita ja suuria päätöksiä tehdään hutiloiden. Valitaan täysin väärä rotu ja pahimmassa tapauksessa eksytään täysin väärän kasvattajan luo - varsinkin sen jälkeen kun muut kasvattajat ovat näyttäneet punaista valoa pennunetsijälle. Vielä tätäkin surullisempaa on nähdä hyvien, aiheesta tietävien koiranomistajien tekevän samanlaisia päätöksiä. He eivät ehkä eksy väärän kasvattajan luo, mutta ottavat pennun (tai aikuisenkin koiran) hätiköiden ensimmäisestä pentueesta mikä tulee vastaan. Sitten jälkeenpäin kehitellään tekosyitä siitä, kuinka tämä nyt sattui olemaan unelmayhdistelmä ja kuinka hyvin kasvattajan kanssa tullaan toimeen. Hätiköity päätös on hätiköity päätös.
Mikä sitten tekee hätiköidystä päätöksestä hätiköidyn? Onko sille tiettyä aikarajaa?
Puhun nyt täysin omasta puolestani, en halua yleistää tai tehdä aiheelle minkäänlaisia pelisääntöjä. Pennun ottajia ja valitsijoita on tuhottomasti ja kaikki ovat aina erilaisia. Itse koen kuitenkin hätiköidyn päätöksen olevan herkimmillään syntymässä kun kohdataan este nykyisen koiran kanssa. Tai vastapainoisesti koiraton ihminen haluaa koiran nyt ja heti kun muillakin on. Avaan näitä vähän enemmän:
Ensimmäistä koiraansa ottava:
Tutuin ilmaisu melkein minkä tahansa asian parissa on: "Mä haluan koska muillakin on." Koiramaailmassa tämä ei ole vielä nostanut tuntuvasti päätänsä (ainakaan omissa piireissäni), mutta se on kuitenkin käsillä. Yhä useammin olen törmännyt tähän aiheeseen. Tavallaan se on pelottavaa. Pelottavan siitä tekee nimenomaisesti niiden ihmisten määrä, joille en ikinä olisi kuvitellut koiraa. Kissan tai hamsterin ehkä, tai paremminkin kävelevän meikkipussin sisältöineen. Tai jotain. On pelottavaa nähdä facebookissa tai muualla sosiaalisessa mediassa päivitys koiranpennusta sellaisen ihmisen sylissä, joka on minulle kuvastanut parhaiten vastuuttomuutta, bilehenkeä ja rietasta elämän mallia. Mistä sellainen ihminen on saanut päähänsä edes idean koirasta?
Toisinaan näissä valokuvissa olevat koiranpennut ovat käsilaukkukoiria, jotka ensimmäisenä eivät herätä suurta hämminkiä. Kun pennut kuitenkin ovat yhä useammin labradoreja, rotwailereita tai jopa molossikoirien aateleita, alan todella huolestua. Huomaan väkisinkin ajattelevani asioita "Ei tule toimimaan" tai "Vanhempien huoleksi tuo vielä jää." Ja vajaan vuoden jälkeen näen ikkunasta tai kaupungilla ollessa pentukuvasta tutun koiran, joka on kasvanut mukaviin mittoihin, vähän pullukaksi ja kun seuraan hihnaa koiranulkoiluttajaan, näen vanhemman. Huomaan silloin sanovani hyvin hiljaa itsekseni: "Mitä minä sanoinkaan?"
Löytyy maailmasta kuitenkin ihmisiä, joille en olisi koiraa koskaan kuvitellut ja he ovat yllättäneet minut positiivisesti. He ovat alkaneet harrastaa koiran kanssa, rauhoittuneet omasta nuoruudestaan, mutta silti viettävät vauhdikasta elämää. Heistä ei ole tullut minunlaisiani ihmisiä, jotka yrittävät väkisin raahata koiraa mukanansa paikkoihin, joihin koiran vieminen ei tulisi mieleenkään. He elävät tasapainossa silloin kuin minä palvon koiraani ja koiraharrastusmaailmaa.
Jo ennestään koiranomistaja:
Koiran poismeno on vaikea paikka. Varsinkin jos se on se ensimmäinen. Usein kuulee kommentin: "En ikinä ota toista koiraa, en ikinä." Tämä on kuitenkin uskoakseni yksi koiramaailman rikotuimmista lupauksista. Arvostan ihmisiä, jotka ottavat oman aikansa ennen kuin hankkivat toisen. Toista koiraa ottaessa, kun taloudessa ei tule samaan aikaan olemaan kahta koiraa, voi herkästi tulla tehtyä hätiköity valinta.
Koiran kuolema ei kuitenkaan ole ainoa syy. Koira voi syystä tai toisesta olla kilpailukyvytön tai 'ei juuri sitä mitä nyt haettiin, vaihdetaan rotua'. Kertooko jälkimmäinen osan taustasta siihen, että jo ensimmäinen koira on ollut hätiköity? Kannattaako silloin lähteä jälleen hutiloiden sotaan, tässä tapauksessa skriivaamaan viestiä kasvattajalle, jolla olisi pentuja syntymässä parin viikon sisällä tai vielä vapaana olevia, ei luovutusikäisiä pentuja? Puhumattakaan pennuista, jotka ovat juuri ylittäneet luovutusiän, mutta eivät omaa vielä sitä omaa kotia.
Olen törmännyt muutamaan otteeseen tällaisiin selityksiin:
* "Tämä on vain ihan unelmayhdistelmä!"
* "Tullaan kasvattajan kanssa hyvin toimeen (tai "Ollaan kasvattajan kanssa vanhoja tuttuja"),
* "Mä en vaan osaa olla ilman harrastuskoiraa"
ja jopa
* "Mä tuhlaan vain omia lahjoja kun ei ole koiraa mitä treenata."
Kärsivällisyys palkitaan vai miten se menikään?
Selvennettäköön, ettei siinä ole mitään väärää ottaa pentua kasvattajalta pennun jo synnyttyä. Korkeintaan silloin se tuntuu hätiköidyltä kun sattuu eksymään kennelin tai rotuyhdistyksen sivuille, huomaa pentueen jossa pentu on vapaana ja tulee ajatus: "No toinen koira olisi kyllä kiva, tuon toisen kanssa kun on ihan umpikujassa muutenkin."
Jos päätös on jo tehty uudesta tulokkaasta (ja nimenomaisesti harkinnallinen päätös) niin en näe syytä, miksei voisi kasvattajalle skriivata viestiä. Se on tietysti jo aivan toinen maailma, tuleeko se kauan harkittu pennun otto toteutumaan ja kuinka onnistuneesti.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Jotkut jo viime vuoden alussa mukana olleet blogilukijat ehkä muistavatkin puheeni operaatiosta "Norille kaveri". Kyllä, olen aiheesta maininnut muutamaan otteeseen vuoden alkupuolella, nyttemmin se on jäänyt aiheettomaksi. Olen kyllä tässä vähitellen tullut valinneeksi toisen rodun ja kyylinyt muutamia kasvattajiakin ja mahdollisia yhdistelmiä - mitä nyt kukaan on voinut varmaksi sanoa näin aikaisessa vaiheessa. Olisihan pennun tulo otollinen vasta ensi kesänä.
Tähtäimeen on kuitenkin eksynyt yksi yhdistelmä, josta ei voi olla sanomatta, etteikö se olisi aika 'unelma' omaan harrastuskoiratutkaani. Tottahan se on, etteivät vanhempien meriitit periydy pennuille, mutta antaa se jonkinlaista suuntaa. Eiköhän sieltä putkahda lähempänä harrastuskoiraa oleva vesseli, jos vanhemmat molemmat ovat aktiivisia harrastuskoiria eivätkä näyttelypuudeleita? Aiheeseen ja pennun tuloon on uhrattu monta ajatusta ja kaiken ollessa epävarmaa, miettii tietysti päällimmäisenä: "Mitä jos sieltä ei nyt tulekaan pentua?"
Olen rauhoitellut itseäni (ja saanut osakseni rauhoittelua) ja muistuttanut, että jos sieltä ei tulekaan pentua, ei ole mitään syytä mennä paniikkiin ja etsiä hengen hädässä tilalle toista. Puhumattakaan rodunvaihdosta, jos mistään tuutista ei ole pentua tulossa.
Minä olen henkilökohtaisesti melkeinpä kahden kennelin ihminen. Vertailen ja tutkin kennelien taustoja, kasvatusmetodeja ja tapoja ja siirryn siitä heidän koiriinsa ja näiden sukupuihin. Useimmiten valitsen läpikäytäväksi korkeintaan viisi kenneliä, jotka ovat ensisilmäyksellä saaneet huomioni. Niistä karsiutuu loppujen lopuksi pois kolme ja jäljelle jäävät kaksi, joihin pidän enemmän yhteyttä.
Rotuja ja kennelehdokkaita tai mitään en vielä paljasta kaiken ollessa hyvin epävarmaa. Pidetään kuitenkin sormia ristissä, että ensi vuonna kesän loppupuolella Nori saa seurakseen pikkusiskon ja blogi prinsessatähden!
Tällainen mielipidepostaus tällä kertaa aiheesta:
Hätiköity Pennun Valinta.
Kommentoida saa ja nimenomaan kertoa, kiinnostavatko tällaiset aiheet, vai kannattaako meikäläisen
ihan suosiolla jättää mielipiteet postilaatikkoon.
* Kuvien koirat eivät liity tapauksiin *
