Viikonpäivät olen ollut ylpeä täyskennon omistaja. Canon eos 6D saapui ilahduttammaan arkeani ja kauhistuttamaan rahapussiani. Facebook -sivujamme seuraavat ovatkin tienneet tämän jo jonkin aikaa!
Olen kyllä ehdottoman rakastunut tuohon runkoon - onhan se toki minulle tuttu jo ennestään. Ensimmäistä kertaa käytin 6D:tä media-assistenttilinjan toisella vuodella koulun tehdessä kamerainvestointeja. Ja siitä se sitten lähti. Jos oli mahdollista valita 6D:n ja 5D mark II väliltä, minä valitsin 6D:n. En tiedä miksi, mutta rungon tekniikassa oli välittömästi jotakin mistä pidin. Piirtohan nyt tietysti oli nättiä ja komiaa täyskennomaisuutta. Jollain tasolla tein jo silloin päätöksen, että tämä olisi se täyskennorunko, joka minulle sitten tulisi. (Ellei hankinta venyisi sadan vuoden päähän ja joku uusi, hienompi malli olisi fiksumpi valinta).
6D siis on nyt työjuhtana kamerarepussa kahden mahtavan linssin kera: Canon 135mm 2L & Sigma EX 70-200mm 2.8. Kyllä näillä kelpaa tuusailla hyvän aikaa, enkös minä kymmentä vuotta povannut naamakirjan puolella?
Mitäköhän tuo otsikko meinaa? Pois mukavuusalueelta?
Tässä on 6D:n omistuspäivien aikana kuvausolosuhteet olleet äärimmäisen huonot. Suoraa auringonpaistetta, sadetta ja märkää. Illat toisinaan oikein kelpoja, mutta kiireet pitävät poissa kuvaamasta. Parinkymmenen minuutin kuvaustuokioita olen ennättänyt pitämään, mutta siihen se sitten on jäänytkin.
Viime sunnuntaina (1.5.) vasta todella läksin koirien kanssa metsään tarkoituksena nimenomaisesti kuvata. Lähtökohtaisesti inhoan metsässä kuvaamista sävyjen ollessa täysin perseestä ja valonpuutteesta (vaadin yhä totuttelua, että se ISO1600 on ihan fine täyskennolla). Kaiken kukkuraksi aurinko porotti täydeltä taivaalta. Eli varjoja ja oksien välistä paistavaa valoa, joo. Hetken jo mietin, kuinka järjiltäni mahdoin olla.
Nori ei ollut kuvaustuulella. Nuutti ei osaa erikoisia poseerauksia. Rebecca ymmärtää juuri ja juuri paikkakäskyn merkityksen. Hienoa, hienoa, tämä oli taas niitä päiviä. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt, että tänäänhän kuvataan, ja mikäli Nori ei halua olla peruspönöttäjä niin tehdään jotain vähän muuta.
Loppujen lopuksi kuvaaja makasi kosteissa sammalissa lähes kymmenen minuuttia, jotta poropoika sulkisi silmänsä makuuasennossa. Ja lopulta se tekikin niin ja kuvat saatiin siitä. Olipahan edes joitain kuvia tehty ajatuksella! (Uskokaa tai älkää, vaikka teksti kuulostaa näin puulta oli kuvaussessio silti oikein mukava!). Tuli ainakin todettua, että koiran silmien ei aina tarvitse olla kuvissa auki - lopputulema voi silti olla oikein mielekäs! Loppumetsäily tehtiinkin vähän siihen suuntaan, että missä koira nyt olikin niin yritin ottaa siihen spottiin sopivan kuvan. Kanervikko esimerkiksi oli todella hieno kuvausympäristö, jonka Nori bongasi itse!
Ajettuani kuvat koneelle ja aloittaakseni niiden käsittelyn totesin, että on ainakin yksi työmaa edessä jälleen. Tässä hiljaksiin muutama päivä kerrallaan aina vähän vääntäen on tullut edettyä kuvanmuokkaksessa julkaisukelpoisuuteen asti, ja on ollu hauskaa ja pelottavaakin huomata, kuinka itse on kehittynyt. Jos koskaan kukaan on ollut kuvaamassa vähän tiheässä metsässä, missä sävyt ja varjot ovat persiistä, tietää sen kuvankäsittelyn tuskan. Hyvin pitkään olen harjoitellut ja työstänyt ja yrittänyt oppia muokkaamaan niitä sävyjä; tekemään niistä ehkä vähän luonnollisen ja "raakatiedostollisesti mahdottoman" yhdistelmän. Enkä vieläkään ole rehellisesti sanottuna varma, olenko löytänyt oman tyylini. Välillä tuntuu, että sellainen on ja välillä ainoastaan epäilen itseäni.
Kuitenkin: vaikka aluksi tuntui, ettei kuvista tulisi yhtään mitään olosuhteiden vuoksi, kääntyi niistä kuitenkin ihan mukavia ruutuja, joiden parissa sai harjoitella. Onhan se hienoa olla sellaisten harrastusten parissa, jossa ei koskaan tule valmiiksi, mutta aina voi kehittyä. Mitenköhän tähänkin suohon on päätynyt kaksin kerroin?
Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää yötä!
J, N & N
