Cody

Yksi asia, mitä suunnattomasti kadehdin koiraihmisenä täällä Englannissa, on koirien vapaana pitäminen. Tietenkään keskellä kaupunkia ei yksikään koira ole kävellyt vastaan ilman hihnaa, mutta puistoissa koirat kulkevat vapaina omistajiensa mukana. Kukaan ei valita. Kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavana asiasta. Tosin, koirat ovatkin täällä vähän eriluokkaa kuin Suomessa. Minusta vahvasti ainakin tuntuu siltä.

Työpaikkamme lähellä on eräs suurikokoinen puisto, jossa riittää elämää. Kun astuu puistoon sisälle, on kuin astuisi aivan erilaiseen maailmaan. Ei sitä enää uskoisi asuvansa suurkaupungissa. Puistossa on rauhallista, ainoata ääntä aikaiseksi saavat lähettyvillä kulkeva liikenne, ruohonleikkaajat ja ankkalammessa uivat linnut. Sokkeloiset kävelykadut vievät kulkijaa puiston poikki ja matkalla näkee paljon eläimiä; lintuja ja oravia enimmäkseen. Siellä täällä menee koira, omistaja rauhallisesti perässä, hihna taskusta pilkottaen. Meininki on rentoa, kumpikaan ei stressaa vapaana olosta. Vasta kun puistosta poistutaan, kytketään koira kiinni.

    Käväisimme tiistaina samaisessa puistossa kolmatta kertaa vierailumme aikana, tarkoituksena yrittää etsiä vähän hiljaisempaa paikkaa videokuvaukselle. Kovinkaan kummoista paikkaa emme löytäneet: välillä ihmisiä oli liikaa ympärillä, välillä liikenne kuului, välillä ankkalammen linnut mekastivat. Eksyimme kuitenkin isolle viheraukealle ja siellä minä näin jo kaukaa bordercollieta liikkeiltään muistuttavan koiran. Koira haki omistajan hakemaa keppiä innokkaasti ja silloin minä ajattelin, että kysäisempä rohkeasti englannilla murtaen, saisinko valokuvata koiraa.

        Kahden kuukauden aikana en ole juuri koirakontakteihin täällä päässyt, ja se on ollut varsin kamalaa. Kerran bussissa matkustanut molossikoira sai huomiotani ja minä siltä lipaisun. Juttelin omistajan kanssa hetkisen, kunnes oli aika nousta bussista. Kaupungilla on satunnaisesti tullut vastaan koiria, enimmäkseen molosseja, mutta myös yksittäinen husky ja kultainennoutaja. Minunlaiseni koiraihminen on päästänyt pieniä inahduksia, kuinka suloisia ja tottelevaisia otuksia vastaan tulevat koirat oikein ovat.

       Ai niin! Ja kerran eräänä kauniina aamuna, kun käväisimme eläinkaupassa, oli kaupan ulkopuolella ehkä juuri luovutusikäinen malamuutinnassikka. Minähän tietysti pidensin askelia ja kysyin välittömästi omistajalta, hitusen vanhenemaan päin olevalta naishenkilöltä, saisinko silittää pentua? Nauravan ja myönteisen vastauksen jälkeen kumarruin alas pennun luokse ja se hyppi innokkaasti syliini ja antoi naamapesun. Turkki oli niin pehmeä pienellä pennulla, että oikein itketti. Koirakaipuu on ollut suunnaton täällä oleskellessa.

Palatakseni puistossa bongaamaani koiraan ja lupaani valokuvata, vastaus oli myöntävä. Omistaja oli sympaattinen vanhempi mieshenkilö, joka kuunteli toisesta kuulokkeesta metallimusiikkia. Hän heitti koiralle keppiä ja minä valokuvasin innokkaasti mukana. Vähän ajan kuluttua olettaessani saaneeni edes yhden hyvän ruudun, kysyin, saisinko tervehtiä koiraa. Koirahan ei ollut tullut itse tervehtimään minua tai Suvia eikä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, vaikka välillä olinkin kuvannut melko läheltä. Ojensin käden ja pidin katseen maassa, yritin aistia sille, ettei minusta olisi sille vaaraa.

        Koira ei lähestynyt. Se pikemminkin peruutti taemmas, kierteli ja kaarteli, muttei tehnyt elettäkään tullakseen moikkaamaan. Mies antoi kepin minulle ja yritin houkutella koiraa luokseni. Kysyin nimeä ja mies kertoi koiran "Cody"ksi. Mielistelin ja kutsuin, vihellys toi sitä inan lähemmäksi. Luovutin asian suhteen kumminkin piakkoin; mikäli koira ei koe haluavansa tulla tutustumaan, se ei halua. Siispä heitin sille kepin ja se haki sen yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Palautti omistajalleen. Omistaja ojensi kepin minulle, minä heitin. Tätä teimme muutaman kerran, kunnes Cody palauttikin kepin minulle pienen maanittelun jälkeen.

Samalla kun minä tein tuttavuutta Codyyn, mies kertoi sen olevan australiankelpie. Kuten kuvista näkyy, ei koira kyllä kovinkaan kelpieltä näytä. En viitsinyt alkaa vääntämään asiasta lainkaan, nyökyttelin vain ja puhuin paimennuksesta miehen kanssa. Näytin kuvan Norista ja mies kysyikin, onko minullakin kelpie. Yllätin itse itseni, kuinka luontevasti lopulta puhuin siitä, kuinka Nori oli suomalaista rotua ja kuinka se useasti sekoitetaan nimenomaan kelpieen. Nori vain on vähän tuhdimpi. Omat epäilykseni Codyn rotupolitiikasta kaartuvat jonkinlaiseen bordercollie-kelpie-mixiin. Codyn liikkeissä nimittäin oli paljon bordercollieta; kepin tuijottaminen, vaaniminen ja meidän ympärillä kaartelu. Mutta oli Cody rodultaan mikä tahansa, se oli aivan upea koira.

       Kun olin saanut Codyyn luotua hitusen luottamusta, aloin kokeilemaan sen älykkyyttä. Pyysin sitä istumaan niin kuin sen omistajakin oli tehnyt aiemmin. Pidemmän välimatkan päästä ei onnistunut, lähempää pylly meni maahan. Kokeilin tehdä kahdeksikkoa eikä Codyllä mennyt aikaakaan kun se ymmärsi mitä minä siltä tahdoin. Syliin/vasten hyppäämistäkin kokeiltiin ja ymmärsin millaista taktiikkaa minun tuli kepillä houkutellakseni tehdä, saadakseni Codyn kykenemään tähän suoritukseen. Kyllä oli vaatteet kurassa, mutta mieli sitäkin iloisempi. Parastahan koko hommassa oli se, kuinka Cody palkkasi itse itsensä kepillä. Ei siihen paljoa tarvittu.

Entäpä Codyn omistaja? Mitä tämä ajatteli siitä, että vieras tyttö Suomesta tulee ja opettaa hänen koiralleen temppuja, joita hän itse ei ole koskaan edes tajunnut opettaa? Mies lähinnä nauroi ja nyökytteli, sihisteli hampaiden välistä jos Codyn hampaat olivat menneet läheltä kättäni, joka piteli keppiä. Temppuilun ohessa kerroin, kuinka olen ajatellut opiskella jatkossa koira-alaa ja hän kannusti minua tähän. Hänen mukaansa minun pitäisi ehdottomasti pysyä koirien parissa, olinhan minä Codyynkin luottamuksen rakentanut yllättävän nopeasti.

           Aurinkoisena startannut päivä alkoi kuitenkin viiletä auringon kadotessa pilvien taakse ja tuulen yltyessä. Meidän tulisi jatkaa Suvin kanssa videon tekemistä ja Codyn lähteä omistajineen kotiin. Hyvästelimme toisemme ja minä kiittelin kovasti, että sain valokuvata ja leikkiä hänen koiransa kanssa. Mies nauroi ja sanoi, ettei se ollut suurikaan vaiva, pääasia että Codylla oli kivaa.

   

Tällainen pienen pieni tuttavuus arjen keskellä piristi omaa päivääni suunnattomasti. Cody ja hänen omistajansa olivat varsinainen parivaljakko; mikäli olisin törmän nyt mieheen pubissa, en olisi uskonut häntä ulkonäöltä koiraihmiseksi, enkä varsinkaan sellaiseksi, joka viettää päiviään puistossa koiralleen keppiä heittäen. Harmillista, etten tullut kysyneeksi (pikemminkin inttäneeksi) olisiko miehellä sähköpostia, jonne lähettää kuvia Codysta. Kysyin tätä aiemmin ennen lähtöä, mutta mies sanoi, ettei minun tarvinnut kuviani lähettää hänelle.

            Minä kuitenkin sain oivaa portfolion täytettä muutamasta kuvasta, jotka käväisivät lightroomin puolella ennen blogiin päätymistä. Cody oli hieno poseeraaja, vaikka se keppi olisikin ollut maailman paras asia!

Kuvat: Canon EOS 6D & Canon 50mm 1.8

Hyvää ystävää muistaen

Tänään on nukahtanut ikiuneen eräs hyvä ystävä, josta ei voi käyttää sanaa 'vanha'. Ei sinne päinkään. 

Juuri vuoden mittoihin ennättänyt saksalainen lähti osaksi tähtikartastoa päämme päälle. Siellä sitä oli Papi vastaanottamassa, ei tarvinnut saksalaisen yksin suunnistaa.

Norin yksi parhaimmista ystävistä, johon se tutustui alle vuosikkaana, on nyt poissa. Nori näki ystävänsä ensimmäisen kerran tämän ollessa vasta 7 viikkoinen. Se leikki ja opasti pentua, nukkui ja otti sen heti veljekseen. Eikä se koskaan unohtanut.

        Vaikka kuukausia ehti väliin ja pieni saksalainen kasvoi ei-niin-pieneksi saksalaiseksi, Nori ei ikinä kokenut sitä uhkana. Uroksen hajun tullessa ja molempien miehistyessä, veljeys jatkui. Yhtäkään riitaa ei tarvinnut poikkasta, koska sellaisia ei ollut. Koskaan ei tarvinnut olla varuillaan. Olivat koirat hihnassa tai vapaana, ne aina olivat hyppimässä toinen toistensa päälle ja valmiina leikkiin. Ei ärinöitä, ei pimahtamisia. Sitäkin enemmän vetoleikkejä, spurtteja ja kilpailua namien äärellä. Saksalaisen ja suomalaisen kaunis tarina ystävyydestä ja veljeydestä jäi aivan liian lyhyeksi.

Mitä enemmän sitä itse ajattelen ja mitä enemmän yritän olla itkemättä, itkettää silti. Myös minä näin tuon pienen saksalaisen kasvavan seitsemänviikkoisesta pennunrääpäleestä komiaksi sakemanniksi, joka valloitti mätsärikenttiä ja oli mitä täydellisin valokuvausmalli. Ja jättihän se mutaisen tassunjäljenkin naamalleni ollessaan puolivuotias. Haistatti maassa istuvalle valokuvaajalle pitkät!

Elämää ei voi koskaan ennustaa etukäteen, sitä voi vain arvailla, mutta kukaan ei taatusti uskonut sen päättyvän näin surullisesti. Odotin ja arvailin hienoa, valokuvauksen täyteistä kesää. Roadtrippejä lähistölle, autossa sakemanni ja suomalainen ja peikkotyttö, tuo yksi rakkaimmista ystävistäni. Tuhansia kameranlaukauksia, joista varmasti korkeintaan puolet olisivat onnistuneita. Nuoria koiria, auringonlaskuja ja -nousuja, siluetteja. Itkua ja naurua, riitoja ja sovintoja omistajien kesken. Niin paljon odotuksia, niin paljon ottamattomia valokuvia.

       Mutta silti niin paljon hyviä muistoja.

Hyvää matkaa, Riski.

Maailman hienoin ja ehdottomasti rakastavin sakemanni, johon olen saanut tutustua lähemmin.

 Käythän kertomassa Norille, ettei sen tarvitse huolehtia kotona pikkuveljestään?

Minä pääsen kertomaan uutisen vasta myöhemmin kuun lopussa.

Koko tarinan voi lukea Täältä.